vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.
"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa",
sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.
"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni",
mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua,
kun hän on tullut --, noin -- toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi?
Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja
katseli toveriaan melkein vihaisesti.
"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan
kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.
He jatkoivat matkaansa vaijeten.
"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt
hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja -- niin, sinä tiedät,
että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on,
tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."
"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti",
sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman
syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan
anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."
"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"
"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."
"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt
ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.
"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana.
Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden
hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi
sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele
niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu
niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata
Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille,
jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan
sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."
Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.
"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä",
sanoi Henning vihdoin.
Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin
päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle
junalle.
"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä
tulet kanssani", sanoi hän.
"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.
"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa.
Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."
"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään
tekemistä."
"Et sinä eilen ajatellut noin."
"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma
itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut,
mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia
haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle.
Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän
kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni
kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en
voi sitäkään."
"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea
sisällisesti."
"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä
enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en
tee itseäni narriksi toista kertaa."
"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin
kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen,
että hän nyt on."
"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."
He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja
hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.
"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.
"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.
Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä
Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän.
He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt,
se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei
Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki
hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista
uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta
joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää,
että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli
muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän
niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei
vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe
hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli.
Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet
vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka
suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti
hän paeta Dagmaria.
Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä,
eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä,
vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä
hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen
isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa
lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen
ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä
Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan
oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja
pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa.
Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi
omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen
testamentissa.
Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin,
jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä
kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.
Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman
nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten
uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat
lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän
asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli
tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista
huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan
kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen
todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen
haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden
ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen
käänteestä.
Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa
kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi
ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi
vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut
tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei
sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo
ollut rikas mies.
Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen
perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti
melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin
ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut
hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen
täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.
30.
Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa.
Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen
talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean
hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä
ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän
hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun
hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien
puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi
Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta
valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien
kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on
joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen
tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin
illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.
Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää,
että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi
kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui
ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän
hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin
se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään
kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan
siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt
suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä
salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen
kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.
"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!"
kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.
Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen
leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä
tuotteita.
"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti
ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin
poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.
"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.
"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle",
vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."
"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän
ääreen.
"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim,
tehden itselleen voileipää.
"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä,
niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on
valmis matkustamaan tänne."
"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva
rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista
vuotta, kun hän kävi täällä."
"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja
se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen
päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat
helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."
"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain
loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.
"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen
isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."
"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.
"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,
"Sentähden, että... niin... hän on niin kovin kristillis-mielinen",
sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.
Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen
äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä,
joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.
Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning
tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä
niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että
oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut,
että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta
isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei
haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja
huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos
hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti?
Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.
Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos
ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja
loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.
Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne
säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että
Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö
ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.
"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne
häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä,
varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."
Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua,
vaikka oli sydäntalvi.
Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa.
Järveltä kuului kulkusten kilinää.
"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.
"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"
"Kyllä, kyllä!"
Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä
pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka
peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle
ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle
pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti
ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka
aamulla oli lähtenyt asemalle.
"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi
innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.
"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"
Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä,
kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.
"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.
Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne
turkkineen päivineen.
"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten
tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.
Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan
silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti
painaessa sitä yhä syvemmälle.
"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.
Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka
joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa
huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis
oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen
ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa.
Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä
suuriin turkkeihin.
"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.
"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen
kauhukseen häntä paksusta palmikosta.
Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä
kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen
päähän.
"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.
"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää,
punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.
"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen
täysikasvuinen", vastasi Eva.
"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt
leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi
tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut
torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."
"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi
ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen,
että hän on täällä."
"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun
käteensä, jota hän lujasti puristi.
* * * * *
"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän
Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata.
"Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"
"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla
niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi
Anna.
"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.
"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"
"Kyllä minä sen tiedän."
"Tulenko minä siitä iloiseksi?"
"Tulet, varsinkin yhdestä."
"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"
"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet
kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."
"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä
paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi
tehdä sitä."
"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"
"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin
lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää,
silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta
minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan,
että olen niin vanha."
"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se
tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."
"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan
pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko
sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle,
kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."
"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä
kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."
"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin.
"Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin
heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"
"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä
asemassa missä nyt olet."
* * * * *
Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista
sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko
päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan
huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.
Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen
eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja,
joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa,
eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle
näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran
jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä
kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.
"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit
antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat
reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.
"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.
"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin",
jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.
"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.
"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."
"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi
ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen
käyntinsä aina olivat tervetulleet.
"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni
tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.
"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla
on kylliksi monelle köyhälle."
"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä
itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.
"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä
kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius
ja nojautui reen nurkkaan.
"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti
huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.
"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi
Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi
emme me myöskään saa unohtaa."
"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin
matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.
Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada
seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan
laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui
kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja
Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan
kuulla puhuttavan Tukholmasta.
"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna!
Mutta äiti -- on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina
kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.
Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat
täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät
Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan
kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen
vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon
ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada
säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista
mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas
kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki
lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen.
Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka
hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä
kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän
vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen
äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti
tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.
"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa
hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää
huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."
Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.
"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi
hän.
"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää
pikku sisaresi."
"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.
"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."
"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."
"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun
seurasi tekisi Evalle hyvää."
"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"
"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun
huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen
sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi
vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen
seuransa olisi terveellistä sinulle."
"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä
ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen
äitiinsä.
Tämä hymyili.
"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin",
väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen
toisiinne."
"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista,
minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."