seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä
karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa
tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina
levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat
luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja
itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa
hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi
toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut
olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen
uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi,
että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan
eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli
hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen
väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin
oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa.
Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä,
piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi
koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan
yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin
sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli
tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä
koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä
vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset
puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä
hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun
pohjasäveltä, joka kaikui niistä.
Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa
sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden
arvosteleminen.
Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä
mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava
humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun
rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä
lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä
vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen
vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän
tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt,
jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon
puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.
Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että
ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän
kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen.
Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä
useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa
leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa,
sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt
suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä;
mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi
jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli
kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa,
mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa
aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili
elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut
vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa
taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai
muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen
rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen.
Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi
hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo.
Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat
kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä,
milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon
valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.
Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.
Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi
niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä
runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä
niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä
rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar
olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan
olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes
tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi
ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.
Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla,
mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin
pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse.
Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että
Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden
kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten
kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi
hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan
kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi
hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt
luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin,
pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas
ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.
28.
Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki
päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.
Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi
innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan
syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä,
mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset
ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan
ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He
keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he
tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar
vihdoin päätti lähteä mukaan.
Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla.
Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat
mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa.
Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan
odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius
astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa
aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä
ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän
oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis
johtui, että hän oli täällä?
Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri
ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän
huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle
kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen
mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin
kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka
oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi
tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen
puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen
tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos
hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan
aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta
Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli
Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä
arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei
hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.
"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.
He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka
näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.
"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi
isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.
Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt
ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti
lausuen:
"Suvaitsetteko?"
Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui
hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi.
Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen
kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.
Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar
kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä
terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa
sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti
pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen
kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota
häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut
huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.
Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin.
Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi
kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä
Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi
Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi
sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut
ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan
nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut
nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten
kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut
siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin,
tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella
katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja
jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän
oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys
oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka
täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli
taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä.
Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta
vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä
hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten
tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria.
Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta
hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin
ennenkin.
Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista
keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin
ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt
ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos
he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin
helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut,
mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut
enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta.
Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä
monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten
vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä.
Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes
ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.
"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"
Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli
häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.
"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse
alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin
kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.
Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli
valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen
turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento
ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja
kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.
"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"
"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän
on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."
"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle
loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."
"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka
levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista
ruumiillista työtä."
"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt,
"siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa
viisaampia, kuin täällä."
"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan
Kurtin äänessä moitetta.
"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.
"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti
Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista,
olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut
ansaitsemaan työllä elatuksensa.
"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan
kernaasti.
"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä",
sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.
Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle
menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden
välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien
vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen
auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren
miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen
kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä
ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin
vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.
"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain
leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen
läheisyydessään.
"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt.
"Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden
välillä."
"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar
vakavasti.
"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä
pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi
sormillaan tukkaansa.
Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.
"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.
Kurt katsoi häneen hajamielisesti.
"Syntiä -- olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka
enhän minä usko koko syntiä."
"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."
"Niin -- ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on
kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle
karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia
sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani
salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua
sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt
haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."
"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä
edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän
mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.
"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin
mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni
purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."
"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.
Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse
liikutti häntä.
"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi
Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista,
jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä
kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se
oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."
"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.
Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi
samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä
hurmaavin hymy huulillaan.
"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän,
"mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi
vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän
on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"
"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella
tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin
salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.
"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni
kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia",
lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.
Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää,
kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut
vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään
harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle
tämän avun.
"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä
ystävällisesti.
"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan
paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.
"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti,
"muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne
valitessanne runoa."
"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla
ärtyisellä vastahakoisuudella.
Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään
muulle olisi ollut luvallista.
"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä
itsepäisesti.
"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse
sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen
todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.
"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja
kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.
Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan
kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät
hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun
räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän
aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa
sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden
ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin
aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja
halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä
muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen
sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.
Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän
ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta
tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä
innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä,
eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka
muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten
tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.
Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden
kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi
tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan
ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he
erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään
Brotorpissa.
"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät
mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti
ystävällisesti päätään.
29.
Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana,
polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille
etehisessä.
"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.
"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut
uskoa sinua niin viekkaaksi."
"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"
"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan
uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen
itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että
sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi
voinut uskoa sinusta."
Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä,
ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana
harvinaisen lempeä tunnelma.
"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi
hän.
"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja
puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.
"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."
"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että
tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"
"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa
kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."
"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon
isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun
mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."
"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä
haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.
"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä
on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli
muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen
keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.
"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin
hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti
Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on
toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."
"Kuka?"
"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Sitä minä en sano."
"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"
"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."
"Kuinka salaperäinen sinä olet!"
"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut
näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan
epäluuloja."
"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."
"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa
ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä
suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."
He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä
suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä
heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota
kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.
"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan
metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.
"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.
"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän
ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on
tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."
Henning hymyili tuskin huomattavasti.
"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää
toisia?" kysyi hän.