vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän
heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia.
Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu
mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi
pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja
paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut
tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen,
vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön,
joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen
vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai
kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua
ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua
uusiin olosuhteisiinsa.
25.
Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen
päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin
vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut
huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia
ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.
Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä
tulee parin päivän kuluttua.
"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä,
kuin omaa uteliaisuuttaan.
"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän
tuo aina meille jotakin hyvää."
Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen
muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.
"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.
"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja
sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.
"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.
Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin,
oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa.
Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg
aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.
"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa
vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme
kohdanneet toisemme ennen."
Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja
ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen
rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna
oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta,
jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka
olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen,
vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi
kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.
"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi
melkein kiitollisena hänen kättään.
"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja
katseli heitä uteliain silmin.
Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli
Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä
lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo
molemmat nuoret seurustelivat keskenään.
"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi
miestään kylkeen.
"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä
kysymysmerkiltä.
Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja
Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle
selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.
"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä
tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.
"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä
varoi itseään vastustamasta häntä.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan
kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan
puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan
tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.
Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin
isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja
puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen.
Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa,
jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin
oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut
useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi,
mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa,
jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä
selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa,
oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi
saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö,
jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi
vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan
kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen
pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei,
hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa
olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa
katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa
osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti
murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.
Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän
harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden
innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar
itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.
Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän
oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa
juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän
tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus
puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja
hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen
sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla
epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"
Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli
hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka
oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei
vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen
sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa
maassa.
Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan
ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella
innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä
loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli
ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli
oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.
Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja
kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella
aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän
kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.
Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa.
Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa
äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi
hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää
häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän
aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua
yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja
pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä
itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä
olevaa kuvateosta.
Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin
lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli
sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä
päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan
tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri
hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin
ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää
itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän
omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo
nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja
itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.
"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille",
sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.
Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei
näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.
"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän
hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla
kohteliaisuudella.
"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar
keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän
arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne
yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet
minua."
Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.
"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.
"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä
levottomuudestani?"
"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut
kokea paljon tänä vuonna."
"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."
Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin
kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt
valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita
oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun
pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja
levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja
lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy
uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin
ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut
maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta
innostuksesta.
Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun
hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä
rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar
nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin
oli puhunut.
"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille
rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta",
sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin
tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea,
mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne
kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei
kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää
koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka
ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten
on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle,
meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki
viisaus ja voima."
"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää
antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne
pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa!
Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran
kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie
hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään
kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään
sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä
poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme
tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä
kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä
ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme
Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä
kutsutaan viimeisen kerran."
Dagmar oli syvästi liikutettu.
"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat
ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.
"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen
rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on
määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.
"Hän joutuu silloin helvettiin?"
"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän
tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen
kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin
alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta
rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja
koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen
levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka
täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen
sydämessään."
"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli
mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon
nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.
"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä
tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä
se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme
sivuseikkoihin."
"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"
"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi',
omaan sydämeemme ja koko maailmaan."
Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi
tämä hänelle:
"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei
kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa
yksinäisyydessä."
Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa
ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi,
antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki,
mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi
voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä
voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä
pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään
nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain
juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti
hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin
kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän
uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka
puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään.
Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui
sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä
Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen
eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan.
Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän
se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei
Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut
saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.
26.
Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan
ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana
ja kulkuset kilisivät kadulla.
Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan
eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli
raittiina kuin talvinen tuuli.
"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen
silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"
"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella
äänellä.
Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein
hermostuneesti käynneistään.
"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun
kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.
"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee
pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.
"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi
niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä
äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista.
Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen
keskusteluun.
"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi
olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia",
jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä
vaiteliaisuutta.
"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen
juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna
tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten
milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin
silmin.
"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä
olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä
puhdistaa sielun."
"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"
"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä
kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa
se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."
Anna nousi äkkiä ylös.
"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea
kohti.
Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:
"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman
päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."
Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.
"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"
"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai
epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi
jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.
"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin
hupaista", sanoi Constanse täti.
Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät
voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin
väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja
kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan
eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut
oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut
niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia;
mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja
saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä
ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä?
Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla
katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään
tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta
Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän
oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän
kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen
yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli
mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä
tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään
ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä
katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän
omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.
Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin
onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki
mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen
sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta.
Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen
haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä
mitä tahansa.
Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan.
Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista.
Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka
olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin
ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä,
veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen
takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata
itsensä nyt?
Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein
musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua.
Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat
värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen
silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli
hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan
hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän
raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät
piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna
hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni
sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen
kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi
toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa
istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.
"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on
autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä
et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"
27.
Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä
aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli
jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle
levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta
hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia.
Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut
tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi,
oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä
huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden
ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos
sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen
näkemästä hänen silmiään.
Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin
ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli
koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi,
ja äiti oli antanut perään.