taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan
vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa,
ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita,
tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.
Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa.
Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri
tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti
tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.
Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin
toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä
tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan
kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa
ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle
kuitenkin sangen vaikeata.
Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin
tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei
ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta
perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt
erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut
mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin,
ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi
huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita
kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt
hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli
kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja
kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi
tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä,
mutta mikä?
22.
"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar
kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä
vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.
He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä,
joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä,
osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea
niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne
äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja
tuijottivat toisiinsa.
"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä,
että isä tiesi tästä?"
"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.
"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"
"Kyllä varmaan."
"Mutta mitä me teemme?"
"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä
meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."
"Sinä olet kauhea!"
"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.
"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."
"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."
"Kevytmielisen, sanot sinä?"
"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta
kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan
sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi
silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on
hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä
kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta
edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."
"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on
kuolemaisillaan."
"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi,
hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla
katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.
"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"
"Tuskin."
"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä
seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä
asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.
"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."
"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi
Robert.
Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista
uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta
kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.
"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.
"Mitä sinä ymmärrät?"
"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me
Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi
tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt..."
"Mitä sinä sitten vastasit?"
"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin
kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin?
Rakas isä parka!"
Dagmar purskahti itkuun.
"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert
lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös
onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."
"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella
katseella.
"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki
muutkin, mitä meillä on."
Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.
"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa
liikuttaa", sanoi hän.
"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi
Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon
ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."
Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui
hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois
kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.
Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin
kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että
asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että
parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista,
myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka
olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan
tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei
ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi
vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää
säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli
pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen
niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut
ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa,
vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion.
Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä
oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen
halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla
jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan
rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.
Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä
hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus
oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt
hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.
23.
Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli
kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui
aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään
kiiruhti hän sairashuoneeseen.
Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja
valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen
vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi
nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja
paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.
Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo.
Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja
epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän
kylmenevään käteen.
"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän
sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.
Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä,
mutta mistä saada sitä?
"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.
"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.
"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta
hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja
ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat
nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.
"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän,
katsellen vaikuttavasti veljeensä.
"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.
Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous
olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.
Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden
ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian
menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän
valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän
oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli
hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut
yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan.
Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous
ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan
parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli
kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut?
Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli
elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki
Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas,
epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"
Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus
oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka
hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi.
Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän
tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin
kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.
Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa
toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään
syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli
isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle
hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin
ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin
oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä,
mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä
hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta
sittenkin -- hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti,
vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään
sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä
oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman
rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä
Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä
Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen
omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus
riittää kaikille, jotka uskovat!
"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä
oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta
sairautensa aikana?"
"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.
"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö,
voimatta salata syvää levottomuuttaan.
"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi
onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä
suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi
voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."
"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi
Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.
"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa,
että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet
hänelle vieraita."
"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.
"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.
"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar
kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin
parempi olla ilman sitä!"
Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi.
Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa
autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova,
nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli
niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset
pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei
voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän
sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän
noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut
ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine,
jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli
poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena
tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän
koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi
ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin
äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan
ijankaikkisuutta", huokasi hän.
Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi
kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin
kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin
mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:
"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman
jälkeen?"
"En, kuinka olisin voinut levätä?"
"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja
tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on
säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla.
Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan
elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."
"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"
"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert
vakuuttavasti.
"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle... ja jos
todellakin on elämä tämän jälkeen, niin... ja tarvitaan kääntymystä..."
sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.
Robert katseli häntä sääliväisesti.
"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän
puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään;
hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin
ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole
hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja
tarvitset ennen kaikkea lepoa."
"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta
mitään veljensä puheeseen.
"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän
elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä
toinen elämä", vastasi hän.
Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston
etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei
kukaan voinut lohduttaa häntä.
24.
"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun
me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan
katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin
yksinkertaisessa huoneessa.
"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä",
vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä
kerralla oli tapahtunut.
Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas
yhtä pian.
"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.
Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa.
Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä
sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut
välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi
jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän
pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen
olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.
"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.
"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."
"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä
tunnetaan' sanoo sananlasku."
"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut
luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"
"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän
kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä
et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten
ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."
"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä",
sanoi Anna moittien.
"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi
Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.
He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:
"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"
"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."
"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"
"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön
kanssa."
"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna
rohkaisevasti.
"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne
mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten
rasituksena."
"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat
niin hauskoja", lohdutti Anna.
"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."
Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli
mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina
oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne
silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.
"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi
ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."
"Niinkö luulet?"
"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.
"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"
"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm
sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi
vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään.
Robert on matkustanut Amerikkaan."
"Amerikkaan!" huudahti Anna.
"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin,
kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka
estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."
"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon
hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.
"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli
päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."
"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"
"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."
Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen
puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.
Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen,
mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta
vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa
niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat
liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän
odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle
vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja
senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen
sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee
vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen
minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen
puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.
"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon
toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"
He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen.
Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä
kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.
"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut
muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut
seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"
"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä
hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne
itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."
"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin
sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"
"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."
"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla
vetävän hansikkaita käsiinsä.
"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."
Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.
"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.
Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet
käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.
Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut
helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon
ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu
epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään
kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.
Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa,
eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria
hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä
huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva
Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän
tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten,
ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa
koko asialle.