huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan
kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä.
Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen
sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut
taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka
kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on
saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön
unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."
"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi
on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen
vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa
uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain
kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa
sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun:
tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi
ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen
vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä
vaarallisimman vaikutuksen."
"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme
tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin
himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä
hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan
jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen,
eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee
sinun kirjasi opetuksen mukaan."
"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt.
"Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset
sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole
olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."
"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko
nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan
sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi,
että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko
että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos
niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen -- sillä
sehän käy myöskin ilmi kirjastasi -- niin mitä se tekee, jos ne, jotka
uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"
"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan
niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata
tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta",
sanoi Kurt synkästi.
"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi
kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja
sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille,
jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"
"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta",
huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti
uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva
ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"
"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen
opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla
häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun
tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko
nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä
tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus
ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi
raivosta hirmuvaltiaalle?"
Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä
liikutuksesta.
"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.
"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin
jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin
lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa,
kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia.
Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli
Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei
voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin
voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä.
Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän
on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos
hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja
halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään
saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä
ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin
hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."
Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua
nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien
vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen
soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt
jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja
menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli
vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara
taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut
auttaa Kurttia taistelussa -- hän tunsi sanoneensa kylliksi -- mutta
sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän
tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois
ystävänsä sielusta.
Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa
kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.
Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva
hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri.
Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka
kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli
selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi
antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta,
joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.
"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.
"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla
tukkaansa.
Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin
saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan
kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki
hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja
raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.
"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä
olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi
kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana
oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani.
Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut
korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen
esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli
ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin,
miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun
lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt
mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"
Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.
"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi
häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä
osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin
tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois
huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan
kiihtyneessä mielentilassa.
"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos
minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin
yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä,
että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun
maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi
lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään
koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.
Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten
niiden avulla.
Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena,
silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä
ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä
hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki
kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa
kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi
vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita
hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman
vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän
silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se
vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä
jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo
seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.
Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän
mielentilan.
"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän.
"Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa
minulle!"
Hän kiiruhti ovelle.
"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.
"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei
onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"
Ja hän meni.
Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin
seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti
hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.
"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus
voittaa sinut", mutisi hän.
Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen
otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä
voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.
"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit,
jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi
tänään ja valmistat meille iloisen illan."
"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt
ja aikoi mennä.
"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"
"Se on poltettu."
"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"
"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus'
on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita
täst'edes enää riviäkään."
Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet,
että hän on kadottanut järkensä.
"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.
Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa
elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle
selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle.
Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä
elämä on toinen asia.
Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet
aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta
elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja
koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat
hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran
on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän
teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli
herännyt, hän ei tahtonut sortua.
Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen
sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti,
kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla
riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen
luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.
Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita
hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun
vaikutuksensa.
21.
Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä
Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä
lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti
edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja
nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen
toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa
taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.
Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa
kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi
valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta
hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli
hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja
liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä
sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.
Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja
koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi
äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota.
Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin
sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.
Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka
innokkaasti ihaili häntä.
Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut
sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti,
mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten
ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta
kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta
veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään
oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei
hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse
oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei
suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.
Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun
sisareensa.
"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä
selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen,
mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa
hän vaan nenäkkään vastauksen."
"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle
ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."
"Onko hänellä jokin sydänsuru?"
"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen
tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän
odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.
"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert
lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin
kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen
olento."
"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä
olisi ollut jotakin", sanoi Robert.
"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä
ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh
ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi
mitä edullisimpia tarjouksia."
"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran
tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen
aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.
"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun
sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime
aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."
"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"
"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi
vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut
niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva
jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat
vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä
ankarampi pakko on ollut."
"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia,
kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti,
me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.
"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi
vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin
kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa
talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan
minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä
mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen
minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."
"Mitenkä niin?"
"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista
huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin
tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."
"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.
Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä
hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.
Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan
linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet
niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse
sininen taivas näkyi.
Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista
tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja
tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan,
olivat aivan muuttaneet hänet.
Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä
hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen
esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän
paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin
ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän
keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.
Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään
heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen
kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä
tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä
tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä
hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.
"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana
riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme
anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."
Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä,
kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin
pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä
auringon valossa.
Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi
kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen
mielentilaan.
"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski
tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän
on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta
mitä?"
Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.
Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti
heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja
niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän
olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin
muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut
hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan
tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta
otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.
"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin,
lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti
omassaan.
"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi,
että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää
huomiota.
"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"
"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi
yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä
rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.
"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.
"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän
isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin
luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla
varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar
huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle,
joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.
Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli
muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia
tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja
mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi
muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun
tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti
aikeestaan isälleen.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.
Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut
tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.
"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.
"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.
"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt
tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi
minulle sitten jotakin muuta."
"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan
oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen
kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies
ja rikas."
Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei
koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin
päinvastoin?
"Miksi tahtoo isä sellaista?"
"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."
"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni,
ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin
toimeentulonsa tähden!"
Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja
häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.
"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.
"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta,
että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen
tietämättään painoi isän hartijoita.
"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten
rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti
syliinsä.
"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi
kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.
"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni
kiireesti linnaa kohti.
Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään.
Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti
maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.
"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen
tunnotonta päätään.