Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä.
Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan
varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria
yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään
häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei
voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.
Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen
lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa
tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen
hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat
sitä ennen avautuneet.
"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria
kahdenkesken", sanoi veli.
"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi
sisar epäillen.
"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi,
"enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi
jotensakin varma asiastani."
Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä
luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.
Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada
viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta
levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.
"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.
"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.
Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän
nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi
kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne
valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen,
tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on
rangaistava.
Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi
hän.
"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa
missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.
Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.
"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten,
kun me yhdessä lähdimme täältä."
Hänen näytti olevan vaikea puhua.
"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi
Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin
hämmästystä.
"Dagmar, sinä lupasit...?" huudahti hän epätoivoisesti.
"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten
haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla
lempeämmäksi.
Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin
selvittääkseen ajatuksiaan.
"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan
leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja
poistui kiireesti odottamatta vastausta.
Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta
hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.
"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla
tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"
Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa
Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka
surullinen, taikka kumpaakin. -- Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna
yrittänyt pidättää häntä.
"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin
päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän
ohimennessään, katsomatta Annaan.
"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.
Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko
maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse
rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan
hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera
huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.
Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että
hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut
tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta
lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.
Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta
häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka
kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi,
ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä
hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti
häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.
Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi
huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin
ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi
hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili
ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle
anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että
hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin
hän ojentaa valtikkansa.
Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja
kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä
hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja
ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului
huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim
oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa
huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja,
hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin
ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä.
Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut
hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja
vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli
sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti
Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää
ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja
pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen
tähtensä.
18.
Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna
ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan.
Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt
kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat
tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset
silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka
sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli
ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä
koko talven.
Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli
hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen
jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät
hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi
ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän
pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen
hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.
"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän
ystävällisesti.
Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin
vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun
hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei
antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan.
Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin
iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan
salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä
tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli
muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin
tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä
syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja
ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut
häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli
ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli
säästänyt vuokraa varten.
"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on
ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä.
Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin
vaikealta!"
Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.
Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä,
melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä,
joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä
hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.
Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä
lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja
lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli.
Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa,
kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.
"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi
vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."
Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat
tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.
"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin
sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan
Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja
puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos
asti.
Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja
lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa
jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli
mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä
talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.
"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen
ja oli taas hyvillä mielin.
Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan
opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi
heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin
huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka
hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin
huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä
aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.
Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle
itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla
tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään
kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä
enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan
tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä
ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli
nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle
ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti
tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta
ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei
ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi
sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä,
vaikka olisi sen voinutkin tehdä.
* * * * *
Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta
miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä
loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.
Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton
keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut
suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla
kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän
oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla
kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.
Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni,
huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa,
joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus,
jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen
todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen
sydämensä kutistui kokoon.
"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta",
sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.
"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti
täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa
keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.
Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.
"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä
huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu
päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti.
Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku
sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."
Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut,
mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt
yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän
vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että
jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen
luokseen, siitä oli hän varma.
"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.
"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden
sinä sitä kysyt?"
"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi
kuukaudeksi."
"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla
kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja
muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."
"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo
häiritä sinua kauempaa."
Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä
hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.
"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut
tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt?
Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.
Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin.
Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan.
Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen
vakavuutensa.
"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja
irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.
"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna,
ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä
levottomuudesta.
Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.
"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän
melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä
aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu,
sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada
korkoakin rahoistasi."
"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit
antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen,
mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."
"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka
koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi
kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun
satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa
sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."
Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa
veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle
siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli
lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian,
eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.
Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä
hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä
vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli
oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja
pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki,
vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin
kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut
Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi
voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.
19.
Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta
näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua
ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa,
jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella
lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla
hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt
kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat,
kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.
"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on
taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen
sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit
saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän
ei arkaile."
Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia
arvostelujaan.
Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän
istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana.
Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein
miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan
äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen
ympärillään -- ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada
sen ainiaaksi vaikenemaan.
"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua
tutustua lapsenlapseensa!"
Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja
taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli
hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään
käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen
iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.
"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja
julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee
mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata
sen."
Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui
lasiinsa.
"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani
teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"
Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen
esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni
sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.
Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän
puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat
hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen
hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.
"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti,
käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki",
huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.
"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi
laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla
ylhäällä", vastasi toinen.
* * * * *
Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo
käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän
kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen
kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime
aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto
vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.
"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?"
kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut
huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.
"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.
"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.
"Kustantajalle."
"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä
eilen, joka on kuullut sen."
Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka
kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.
"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.
"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi
Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet
sinä tahdo näyttää sitä minulle."
"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä
minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota
käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin
tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi
Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne
taskuunsa.
"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.
20.
Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä
käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt
häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning
lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen
muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille
eksyneen ystävän edestä.
Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.
"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti
hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on
käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä
vihassasi olisit polttanut sen!"
"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin
tyynen, läpitunkevan katseensa.
"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä
astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."
"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.
"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan
olen kuullut arvostelusi."
"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."
Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin
keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä
istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä
hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.
"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.
"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri
sovi yhteen sisällön kanssa."
"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä
sitten tahtoisit kutsua sitä?"
"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."
"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia
Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.