olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä
tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja
hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta;
mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat
erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti
rakastettu ihannekuva.
Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten
rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen
jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen
onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän
rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.
Siten kului talvi.
Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden
loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne
muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.
Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä
sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei
hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.
Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin
onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.
Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut
suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin
tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi
he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.
Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren
tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille
lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja
raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki
tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti
hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.
Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti
hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä
tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä -- ne olivat
silminnähtävät -- mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä
oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.
Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut
teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään
ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo
nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen
vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.
Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti
Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella
häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti
Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli
sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.
"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"
Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.
"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt
hämmästyneenä.
"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi
ryhti", vastasi hän suulaasti.
Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi
tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä
totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti
metsään päin.
"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän
ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella
ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän.
Eikö niin, Dagmar?"
"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka
tarkasteli häntä synkin katsein.
"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?"
kysyi hän.
"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja
sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.
He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.
Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.
Kurt seurasi heitä synkkänä.
"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella
sitä -- jos siten saan sanoa -- mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt
ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut
elämä.
"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö
leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt
Kurttia, lisäsi hän:
"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja
mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."
"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.
Kurt veti helpoituksen huokauksen.
"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi
voinut luulla", sanoi hän.
"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja
tekeytyi kärsivän näköiseksi.
Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli
tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän
voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.
15.
Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa
miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä,
Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui
hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli
sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat
levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella,
liukkaalla kivityksellä.
Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen
sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen
elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen
korvissaan.
"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan
sisarensa kanssa.
"Tiistai illalla", vastasi tämä.
"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.
"Niin hän arveli."
"Luuletko sinä...?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.
"Mitä?" kysyi Anna.
"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi
jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta
voisinkohan minä mennä heille?"
"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän
tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."
Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.
"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka
sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen
poskilleen.
Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka
puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.
"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä
ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi
vaijeten.
Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä
kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen
vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta.
Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi
hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa
Sveitsiin ja Saksaan.
"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.
"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen
ystävänsä puoleen.
"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy
jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."
"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden
Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.
Hän kääntyi Annan puoleen.
"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä,
ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.
"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna
pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää
tätä haluani."
Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui,
kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren
eroavaisuuden.
"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin
vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani
noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin
jaetut."
"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.
Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.
"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman
kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.
Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua
vasten näytti antavan hänelle yllykettä.
"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.
Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään,
lumous oli haihtunut.
"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta,
niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.
Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa
tähden.
Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten
aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.
"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti
olette ollut, niin..." sanoi tyttö veitikkamaisesti.
"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.
"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te
todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"
"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.
Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:
"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden,
Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan
tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi,
emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."
"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.
"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään
oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän
liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä
toive oli.
He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia
rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi,
mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.
"Vuoden perästä... Odottakaa..." änkytti hän, mutta kiiruhti
hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.
Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt?
Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli
ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut
niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet.
Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut
työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään -- ei, sitä ei hän tahtonut,
eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota
toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.
Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen
kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen,
loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle
uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä
mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä
rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa,
kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei
suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi
joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään
täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi
unohtanut hänet.
On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa
taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun
meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset
olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä.
Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt
asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan
vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja
tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi
kuluu pian -- ja sitten!
Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan
istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se
oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin
kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä
muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan
Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan
sysäävä.
Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa
muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä.
Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.
Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa.
Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen
runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen
ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.
16.
Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli.
Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti
Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.
Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä
täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä
juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.
Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen
Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.
Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä
läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään
arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.
Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena
vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein
oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna
suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen
vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että
Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun
hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut
kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä,
rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka
oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan
omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning
rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:
"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan
tyynesti lapsellisia laverruksiaan.
Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja
odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt
kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.
Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa
tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos
kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän
tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään
istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla.
Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja
hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.
Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja
luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui
pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten
karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.
"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.
"Kaipaatko sinä häntä paljon?"
"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat
ovat, niinkuin ovat."
"Kuinka niin?"
"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi
saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt
tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä
toisillemme lapsina."
Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä
ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan
kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:
"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä
minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."
"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se
olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"
Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai
kärsiä", vastasi Anna kierrellen.
"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva
Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.
"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän
kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut
korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet
oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset,
jotta tämä elämä kasvaisi."
"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja
tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut
ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla
onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."
Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra
tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa
oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki
hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli
niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä
Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.
"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut
sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.
"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna
lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti,
että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota
enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne
tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa,
asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka
sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi
minua."
Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen
kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen
toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon
ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.
"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen
väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon
sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."
Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen
kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He
katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla,
takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien
kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta
ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään
olivat tulleet multaisiksi.
"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet
minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.
"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan
sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.
Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi
haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään
äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä
värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja
kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä
tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka
jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia
kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?
"Rauha, Herran rauha se on,
Sitä tahdon mä rukoilla."
Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä
lohdutusta hänen sieluunsa.
"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma:
Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen
sydämessään.
"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim
hymyillen.
"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli
maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.
"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua
rasittavalta", sanoi äiti.
Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista
tietä myöten portin kautta.
"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.
"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä
kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan
kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"
"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne
äsken. Ettekö te hämmästyneet?"
"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään
huomanneet teitä", vastasi äiti.
"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan
vakavan ja miettivän ilmeen.
"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva
Warenheim ja nousi lähteäkseen.
Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he
kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.
17.
Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli
hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri
tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi
omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.
Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea
pääkaupungissa.
Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli
hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.
Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan
oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään
hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja
rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei
koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi
harkitsi hän nyt asioita.
Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan,
miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei
tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.
Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli
innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus
oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä
siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa,
miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta
pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä
sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.