"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."
"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä..." alkoi Kurt epäröiden.
"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi
Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin
surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän
oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut
sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi
hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka
ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä,
löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa
jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni
nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."
"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"
"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen
kasvatuksen."
"Eikö mitään muuta?"
"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta
lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli
hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli
ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja
minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa
itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli
luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän
kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat
minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä
sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä
rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä
minä oikeastaan olisin tehnyt."
Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua,
joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen
kevätilmaan.
"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten
hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta
ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan
olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni
enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan
maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin
minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon
takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena.
Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä,
mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni
ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä
palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen.
Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni
vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä
minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein
jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki
hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset
jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen
ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua
pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä
tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan.
Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen
pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein
sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla
minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt
keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan
olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."
"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.
"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että
minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan.
"Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada
nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei
tämä hänen toiveensa toteudu."
"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"
"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."
"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut
minulle?" kysyi Kurt.
"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia
perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi
Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka
istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka
läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.
"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.
"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki
hajamielisesti Prissen korvilla.
Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka
se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.
Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui
Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.
"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi
sisaresi", sanoi hän Kurtille.
"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen",
vastasi tämä.
"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi,
kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen
äitinsä on."
"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme
siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että
hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."
"Mitä hän siellä tekee?"
"Hän menee seminaariin."
"Vai niin. -- Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti
Henning.
"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan
neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun
historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."
"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen
kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna
käveli ja haaveili kirja kainalossa.
Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla
suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.
Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti
äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan
arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja
oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin,
joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.
Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen
puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi
ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt
peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne
olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan
viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa,
joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat
vahvistaneet.
Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa
kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili
persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja
katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja
kysyi:
"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"
Kurt hymyili.
"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla
mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö",
vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.
"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma,
lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"
Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen.
Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.
"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista
ihanteistani", sanoi hän.
"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?"
kysyi äiti.
"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi
ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.
"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi
sinulle tuskaa?"
"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."
"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot
minun olemassaoloni."
"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.
"Ja mistä syystä?"
"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut,
näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en
epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."
"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen
Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan
Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen
ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan.
Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa
Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun
filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan
uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni
Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi
enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys
kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima,
ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."
Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää.
Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja
katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.
"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen",
sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.
13.
"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen
läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.
"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"
"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän
hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin
lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka
ettekö te nähnyt minua?"
"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja
punastui.
"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja
hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli
aiheuttanut.
Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen
käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin
mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut
uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen
seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän
oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.
Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän
miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet
pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.
Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä
kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä
kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä
huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin
paljon kuin sai.
"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään
hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.
"Pidän toki."
"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"
"Kiitos, olenhan minä syönyt."
"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti
kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"
"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.
"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä
Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos
tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista,
taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva
uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"
"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla
vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin
tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.
"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä
kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin
parempaa."
"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja",
sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.
"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken
pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan
rahtuakaan."
"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.
"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen
nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te
tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja
saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa
hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"
Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen
arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.
"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta
minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla
äänellä.
Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli
ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut
heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa.
Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin;
hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan
luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti,
oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan
epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli
jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin
tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.
"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi
hätäisen katseen Henningiin.
Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa
välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt
tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta
Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.
"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"
"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle
vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin
voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"
"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.
"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me
harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."
"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman
tarkoitusta?"
"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme
siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."
"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte
äsken, ettette ajattele sitä."
"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.
Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:
"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin
lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan
vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko
Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla
jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys
kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman
se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."
Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli
ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan
ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.
"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna
uhkamielisesti.
"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista
tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman
varmalla äänellä.
Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai
lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja
ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta
puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä
oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä
päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä,
kuin äsken.
"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei
ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa,
mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo
kuunnella puhettani?"
"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:
"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän
itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne
ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne
esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen.
Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku
nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä,
työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi
pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään
hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa
itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi
omaisianne kohtaan."
"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.
"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te
harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi
Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.
Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut
sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy
laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä
lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut
alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten
hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan
ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset
muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.
Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti
Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa
välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas
syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.
"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja
pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken
sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä
niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."
Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että
Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään
oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa
myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.
"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti
oikeaan", vastasi hän lyhyesti.
"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi",
pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni
oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."
Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin
pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja
antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen
menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli
antautunut väärälle tielle.
"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi
hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman
katkeran vivahduksen.
Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän
mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.
Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet
jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka
paljon kello on.
"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan
luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.
Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli
täysin hereillä.
14.
Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin
ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot
huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta,
virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin,
jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn
kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen
keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut
kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan
koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin
vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin
tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä,
kävi se helpommin.
Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin
luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi
ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä
uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut
asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin
Pippikin, ja se ei ollut vähän se.
Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan
muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan
harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että
heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.
Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin
luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti
hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan
runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo
saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin
suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea
ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi
vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan
luona. Sinne menikin hän mielellään.
Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen
mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina
laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi
hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt
mitään.
Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä
nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden
näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä
oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein
ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan
kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin
hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen
runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä
sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin.
Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen,
eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen
mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän
muodon.