kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas
pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli
kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran
ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut,
ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia
peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä
vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna
tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen
sijassaan olisi tehnyt.
Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos
joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin
luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet
vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa
ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja
ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa
häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei
ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä
jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa.
Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa
huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.
"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona,
tarttuen tyttärensä leukaan.
"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä,
säteilevillä silmillään.
Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.
Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori
mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka
kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat
tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli
hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat,
oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta
ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi.
Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa
vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat
täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka
kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.
Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle.
Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili
hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.
"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette
niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me
pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä
nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain
kanssa.
"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee,
neitiseni", vastasi hän ja hymyili.
"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne
minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.
"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi
häneen haaveilevan katseen.
"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta",
sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei
kuohuva vaahto elämän aalloilla."
"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä,
kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni
jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.
"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?"
kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.
"En, mutta minä voin tulla siksi."
"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla
ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista
ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti
tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona
olevista riemuista."
"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan
päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme
maininkien murtuvan niitä vastaan.
"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan
yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.
"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut
epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"
"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"
"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."
"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"
"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se
tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä,
jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."
Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria.
Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että
minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä
antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa
mitä olen sanonut!"
"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.
Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään
halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar
vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan
runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen
oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään
syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut
tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi
häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön.
Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon
kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden
ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka
kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.
Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen
suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar
istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen
hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä
nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus
olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän
mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut
illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli
kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka
armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi
nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan!
Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta
nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä.
Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon,
vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen
sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon,
joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään
itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi
hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut
heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti
nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja
luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli
nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä
ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö
Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?
Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan,
huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän
rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään,
paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä
oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen
täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.
Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa,
oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja
syvään uneen.
10.
Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta
takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan
sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella
innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä:
hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti
häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi
olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista
raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen
parhaansa mukaan.
Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän
oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen;
jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus,
joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan
hänen mielestään runollisen loistavalta.
Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon,
oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä
välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:
Kieltäymys.
"Miks' iloiten en kantais ristiäni?
Se enkel' on, min Luoja lähetti.
Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni,
Miks' sen hän lähetyksen asetti?
Kuin lintu emon siiven alla makaa;
Suojassaan olen aina levossa;
Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa,
Mä voitan sentään, voitan uskossa.
Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää
Isäni luokse taivaan korkeuteen,
Ja kun se Isän valossansa löytää
Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:
Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda,
Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden,
Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda
Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"
Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan,
jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen
oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta,
sitä ympäröi sädekehä.
Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet
liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan
kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän
toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä
kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen,
että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti
työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta
tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä
kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen
innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan
ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli
hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.
"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä
sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"
Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja
huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo
mitään", vastasi Anna.
Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta,
mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.
"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa.
Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."
"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan
hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän
kuin kertomuskirjat.
"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan
huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.
Eva palasi hitain askelin saliin.
"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi
hän.
"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.
"Ei hän siitä puhunut mitään."
Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti
hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan
huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.
"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.
"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä,
rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."
Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät
hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä
synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.
Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta
tytärtään kalvoi.
Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta.
Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän
ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa
kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen
ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa
ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan
ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.
Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella
häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan
poissaollessakin.
Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut
mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen
suuren työintonsa.
"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa.
Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä
vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan
huokauksen.
"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.
"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.
"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.
11.
Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi
täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.
"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on
Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen
ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on
oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt
hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva
paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni..."
Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.
Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui
Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan
ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi
rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin,
jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että
tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen
vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja
vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta
siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä
ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt
huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman
puoleensavetävää.
"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.
"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.
"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana
mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.
"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto
voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius
kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.
Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen
pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja
uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna
toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä
ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät
hymykuopat tulivat näkyviin.
Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning
Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli
tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen;
niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin
kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä
oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.
Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi
alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi
joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se
osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori
mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi,
miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja
hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että
Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä
keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä
eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja
tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä
suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen
käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella,
viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä
ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas
kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja
miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen
kysymyksiinsä.
"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta
melkein yhtä paljon kuin Kurtista."
"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"
"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja
sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."
"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset
illalla olivat jääneet kahden.
"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva
alakuloisena.
"Kandidaatiksi tietysti."
"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon
hänestä."
"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.
"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna,
kun he olivat päässeet aamiaiselta.
Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja
tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim
oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt
hänen taipumuksensa.
Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen
huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"
Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään,
nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä
ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva
Warenheiminkin nauramaan.
"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä
toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän
nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä
kumarsi.
"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.
Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.
"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella
äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi
kiintynyt soittamiinsa säveliin.
"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.
"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"
"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.
Kandidaatti hymyili hajamielisenä.
"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"
"Sillä on eroa", selitti hän.
"Mikä ero?"
"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."
"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.
"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.
"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?"
kysyi hän.
Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa
näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja
ääneen tuli väritystä.
"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla
sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti
irtautua, mutta se oli mahdotonta.
"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän,
veitikkamainen ilme silmissään.
"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka
istui ikkunan vieressä ja ompeli.
"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa
tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin
huvitettuna Evan hämmennyksestä.
"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.
"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa
Annaan.
"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että
häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.
Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman
sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät
hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista
korvaansa.
"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen
kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman
suostumusta", sanoi rouva Warenheim.
Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden,
paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.
"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän
aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis,
pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan
pidä minusta."
Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa
ruveten lukemaan.
Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista
pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.
"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset
väittävät", ajatteli hän.
"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä
itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan
muukaan armahda minua."
12.
"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?"
kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.
He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.
"Mainiosti", vastasi Henning.
"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"
"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te
viihdytte minun kanssani."
"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka
ihastuneita kaikki ovat sinuun."
"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan
suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs,
että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on
minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen
vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan
varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman
perheen jäsentä."
"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua,
täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta
myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että
minä melkein tulin kateelliseksi."
Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.
"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin
kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi
olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän
kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."