vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä.
Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?"
kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni
eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa
sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani
on osa omasta sydämestäni."
"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.
Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.
"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä
tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä,
kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia
kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."
"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä
minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka
lepäsi hänen käsivarrellaan.
Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen
kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että
poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja
ristiriitaisuuksissa.
"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina
hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.
He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka
narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika,
aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten,
tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät
kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen
raittiina.
"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani
kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena
lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni
hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan.
Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä,
kääntyivät he taas kotiin päin.
"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.
"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa.
Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua
isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut
jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on
nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen
vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."
"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."
"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa
osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt
koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä
paremmin ja voin lohduttaa."
Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän
asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli
katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.
8.
Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan
ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet
johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia
oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan.
Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.
Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön
rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta
hevosta, ajavan jäälle.
Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin
hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä
ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen
hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari
tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta;
muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.
"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä,
kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.
"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit
punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.
Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.
"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi
herra ajajalta.
"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy
pappila", vastasi tämä.
"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä
sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän
liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä
erottaa mitään, Dagmar?"
"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?"
vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle,
nähdäkseen valoa edessään.
"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.
"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin
paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on
kaunista!"
"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan
tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku
hupakko, sinä pudotat lakkisi."
Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt
Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä
varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden
ystävä.
Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella.
Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat,
milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi,
mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen
rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan
kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla
suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui
portaitten eteen.
Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen
vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.
"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva
Warenheim.
Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös.
He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.
Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä
hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana
kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen
varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle
miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla
kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.
"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi",
sanoi Anna.
Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.
"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.
"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna
ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin
tuo nuori tyttö hänen edessään.
Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja
teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin
puettu, ollakseen maalaistyttö.
"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät",
huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi
havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti
rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.
"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin
niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka
omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"
Anna kääntyi suuttuneena pois.
"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on
kauniit silmät."
"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.
"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta
poikkeava! Minä pidän sinusta!"
* * * * *
Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän
kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana
sanoi hän kirkkoherralle:
"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää,
mutta -- hm -- mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia
aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."
"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra
arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä
hänen katseensa eteen."
"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä
tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle,
että kaikki on syntiä."
"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa
vastaan", vastasi kirkkoherra.
"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että
tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava
ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea
pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi.
Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja
toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei
ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä
mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan,
niin..." tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä
mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.
"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi
kirkkoherra.
"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.
"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."
"Eikö? No niin -- ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."
"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."
"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen
katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään,
"mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan
meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit
syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."
Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä
keskustelu rasitti häntä.
"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra,
katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.
"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin
estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka
vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa
paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma,
joka soveltuu ripille valmistettaville."
Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että
hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein
kaunopuhelias.
"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii
kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.
Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli
lahjoittanut suuria summia.
"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden
syrjäkatseen kirkkoherraan.
* * * * *
Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun
tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä
jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen
kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen
harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta
ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti
huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva
Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan
pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi
viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen
ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna
tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti
hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja
hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi
oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa
vilkkaasti puhellen.
Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin
käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi
hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli
niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.
* * * * *
Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran
Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli
juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne
kukkineen ja nuorine lehvineen.
Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas
korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa
joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.
Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja
puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten
astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.
Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät
pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä
kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan
alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna
alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle
kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän
toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti
koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä
ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään
mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.
Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia.
Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä
niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan
risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa,
korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa
vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka
juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.
* * * * *
Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat
tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan.
Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva
Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren
seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta
ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa
ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli
diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä,
mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin
hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta
puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.
Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma
näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon
terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä.
Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä
mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.
"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit
tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.
Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin
ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja
huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja
sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen
jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset
kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen
vieraakseen.
9.
Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan
korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla,
silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla.
Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat
hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa
nojatuolissa ja luki.
Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.
"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää
sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä
kaulalle.
"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja
siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"
"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä
tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.
"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut
tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.
Dagmar punastui.
"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen,
etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."
"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on
paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet
tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän
tottumuksiamme ja tapojamme."
"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar
innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen
sentään, että hänen tähtensä..."
"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi
vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt
emme enää puhu tästä asiasta."
Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta
kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin
tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos
tultuaan tapasi hän Robertin.
"Miten on laitasi?" kysyi tämä.
Dagmar kertoi huolensa.
"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.
"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä
tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun
luonani."
"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja
vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä
huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme
illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän
muutoksen."
"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille",
huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän
todella viitsii kuunnella."
"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi
Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.
Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen
kaulaansa.
"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko
minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin
kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.
Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan
syvennykseen lukemaan.
"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä,
että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee
pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi
tehnyt oikein?"
"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa
vieraittemme mielipiteitä."
"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi
vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä
teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes
yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin.
Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken
sellaisen Dagmarissakin."
Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.
"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen
oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten
mielipiteistä?" kysyi hän.
"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä
hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta
ahdasmielisyyttä vastaan."
"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä
oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää
taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan
taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän
vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"
Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset
sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma
mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista
kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.
"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät
suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat
aina tyrkyttää niitä muillekin."
"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen
pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."
"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla?
Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja
niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."
"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se
merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota
Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren
tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta,
jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat
häntä siihen."
"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen
olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.
"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.
Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa
kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä.
Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että
tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta",
"Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.
"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar
Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen
tuolinsa vieressä.
"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät,
näkevät varmaan eron."
"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.
"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert,
esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.
"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.
Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla
lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.
Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin
monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista
ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille,
kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli
leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli
kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen
valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään
milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin
sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta
keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa
salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen,
kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa
raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"
"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää
hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan
kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät
tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja
tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana
kuohui.