Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
ARKIELÄMÄÄ
Kirj.
Runa [Elisabeth Beskow]
Suomentanut
Anna Kurimo
Sortavalassa,
Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike,
1906.
1.
"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet
pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.
Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla
soutoretkellään kahdenkesken.
Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla
paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.
Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt
hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään
ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka
johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja
kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin
eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi
sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu
heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt
puolukat punaisina mustien kantojen välissä.
Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes
sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee
ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää",
vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä
tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä
voisi ehdottaa jotakin?"
"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.
"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"
"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään",
ehdotti Anna edelleen.
Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin
viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.
"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin
halukkaaksi telmimään."
Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat
poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa,
suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä,
valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.
Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he
pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten,
että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat
ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi
telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin
vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa
ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen
käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa
teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja
nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.
"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö",
sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen
vilvoittaa otsaansa.
"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.
Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa
suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä
alkoivat äkkiä säteillä.
"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin
teemme?" kysyi sisar innostuneena.
"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina.
Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.
"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.
"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein
samaa kuin uhraaminen."
"Mutta mitä me sitten uhraamme?"
"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen
miettimään.
"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen
edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.
"Metsän jumalalle."
"Onko semmoinen olemassa?"
"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on,
ymmärrätkö?"
"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"
"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa
uhrattavaa!"
"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän
jumalalle", ehdotti Anna.
Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan
esiliinaan.
"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala?
Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun
he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.
"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."
He astuivat maihin.
"Poltammeko me puolukat?"
"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt
olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita
esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."
Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta,
johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui
salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.
"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna
kriks" luki hän.
"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi
Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli
kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.
"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.
"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän,
että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat
jääneet jälelle", lohdutti Erik.
"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu
äiti minua", mutisi Anna.
Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki
puolukat olivat loppuneet esiliinasta.
"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri
valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me
kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."
He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina
ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja
pistämättä suuhunsa.
"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna
paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa
uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi
sinut tuossa paikassa."
Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.
"Minä otin niin vähän", änkytti hän.
"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa
tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen
päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."
Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa,
katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.
"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi
muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän
jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."
He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada
pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.
"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän
jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."
"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"
"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."
"Mutta mehän leikimme vaan."
"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein
tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."
"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle,
täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla
jotakin."
"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on
tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.
"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle,
niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.
"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani",
sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"
"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."
Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja
laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen
pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta
varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se
kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi
ja kylpi elokuun auringon valossa.
"Ota kiinni nyt! Kas noin!"
Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi
hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.
Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän
säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.
"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä
äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"
Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan
Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta
eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän
pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia?
Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?
Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä
olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei
ollenkaan antanut hänelle rauhaa?
Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi
antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian
sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän
isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään
nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan
tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran
kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi.
Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi
työnsä johdosta.
Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä.
Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.
"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.
"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä
häneen.
"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.
"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän
veljellisen suoralla tavallaan.
"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että
tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla
anteliaaksi."
"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean
kivipallosi", ehdotti Erik.
"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti,
mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän
hämilleen.
2.
Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista,
mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin
jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti
puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat
pudonneet yöllä.
Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan
vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui
kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.
Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto
heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.
Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle,
mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko
todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle,
ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään
ollut mitään.
Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin
istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan.
Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat
arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä
oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä
tervehdykseen.
"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.
Anna polki jalkaa.
"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä
yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän
itkuun pillahtamaisillaan.
Mutta Erik vaan hymyili.
"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku
omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko
talon väki vielä."
"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin
ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari
porrasta alemmaksi veljeään.
Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.
Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti
sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen
nopeudella juoksi Anna ja otti sen.
"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan",
huudahti hän riemuiten.
"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.
Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian
putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin
rupesi Anna aavistamaan pahaa.
"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa
putoo?" ihmetteli hän.
"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.
"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan
reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.
"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin
varhain ylös", tunnusti Erik.
"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"
"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."
"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi
sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.
* * * * *
Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet
kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.
Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä
ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he
nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja
Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti
tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.
"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.
Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä
kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen
kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.
Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa,
äidin kävellessä vieressä.
Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät
talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä
veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui,
kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan
loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.
Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja
koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei
isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle
ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos
joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni,
hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä
sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.
"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"
Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes
oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan
kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.
"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.
"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"
Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään.
Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet,
nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli
kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä
ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen
häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku
aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut
erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja
sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia
Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen
sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli
ihailtu ja hyväilty.
"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.
"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä,
en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on
viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole
juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee?
Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä
osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.
Anna katseli häntä hajamielisenä.
"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.
Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden
asteen.
"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme
toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit
sinä pian."
Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan,
että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä
kertaa hänen lapsensydämestään.
3.
Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai
nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon
päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä
ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja,
holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina
sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.
Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että
sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta
ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan
keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä
ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia,
selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi
mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät
yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille,
samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen
seinät kohosivat.
"Kuuleppas", sanoi Erik.
"Mitä?" kysyi Anna.
"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"
Annan silmät säteilivät.
"Oi, tehdään se!" huudahti hän.
He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen
sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä.
"Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä.
Ne tukevat koko majaa."
Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.
Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat
ivallisesti.
"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat
itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat
kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen
niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.
Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat
multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin
perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.
Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas
seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin
suuresta aikeestaan.
"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen
mittaa käsillään.
"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.
"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti
huolestuneena.
"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille
hyvää. Katsoppas ruokahalua!"
Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.
Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna
väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "_minun_ metsämökkini"
"_meidän_" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että
hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi
ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä
mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan
mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään
sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin
vähentyneellä innolla.
Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle
pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän
oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut
saapuvilla.
"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.
Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli
innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai
pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan
saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille
vertoja juoksussa."
Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.
Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää
hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön
puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.
"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt
yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet
vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik
ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna
tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät
häneen syvän vaikutuksen.
"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en
aina, kuten tähän asti."
"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei
ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik
taipumattomana ja juhlallisena.
Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän
tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia
rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän
nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä?
Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen
edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!
"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.
"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.
"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.
Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin
ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän
oli ollut niin vähällä jättää sen.
Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa
mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky.
Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet
korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan
katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.
"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.
"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin
apulaisista.
"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.
"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.
"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"
"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan
että olisivat tukeneet sitä."
"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi
sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan
yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet
olleet hänen edessään pirstaleina.
"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän
ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen,
pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.
Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan
uljaaseen linnaansa.
"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin
saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän
jalomielisesti.
Erik epäröi vähän aikaa.
"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan,
niin en minä huoli osastakaan."
Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.
"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä
näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli
suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki
äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.
4.
"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten
valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.
Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka
sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin
Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.
"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik
Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."
"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä
leikillisesti.
"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan,
jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki
hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen
katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei
koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin
keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti
Pohjolan metsiin.
"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen
saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.
"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."
Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput
ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin
suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin
huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.
"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.
Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän
tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa
suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi
täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä
muuttunut.
"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni
ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan
pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se
vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla
äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."
"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.
"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle
uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"
Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka
hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma
asiastaan.
"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."
Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.
"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään
vastaväitteitä!"
"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä,
nyt kun jää jo oli murtunut.
"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"
"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi
isänsä läpitunkevan katseen.
"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"
"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole
teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran
ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."
Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat
loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.
"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai
anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän
hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan
aikonut antautua?"
"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."
"Tullaksesi miksi?"
"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt
kierrellen.
"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.
"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani",
sanoi Kurt uhmaillen.
"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä
sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun
täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun
suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.
"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.
"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.
Kurt puri huultaan ja vaikeni.
"Valitse jotakin muuta."
"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua
millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi
Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein
peljästytti isää.
Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä
vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden,
jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman
pettymyksen tähden.
"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua
lempeämmällä äänellä.
"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin
kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.
"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on
myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin
voidakseen ansaita toimeentulonsa."
"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."
"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on
jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."
"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."
Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien
sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.
"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun
puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa
hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän
luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat
sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme.
Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa
jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa
ensimmäistä!"
"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt
katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua
valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"
"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat
täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi
Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja
kevytmielistä elämää."
"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin
sitä enemmän kuin ennenkään."
"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä
monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin,
ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme
ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää
ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi
ulkonaisia kiusauksia vastaan."
"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan
se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti,
sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."
"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut _omaan_ talutusnuoraansa", sanoi
kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi
näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.
"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi
mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin
tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta
vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei
sitä tehnyt.
"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että
hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden
suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle,
aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen
uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.
5.
"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti
vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman
miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.
Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla
rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.
"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla
ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.
"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"
"Onko hän sairas?"
"En minä sairas ole."
Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.
"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole
oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.
Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus
eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät,
täytyi hänen paneutua vuoteeseen.
Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin
ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen
houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat
vioittuneet.
Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta
oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen
sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat
kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä
omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi
kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja
kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.
Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut
heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää
pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin
mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki
ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna
yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi
muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui
vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti
yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti
pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut.
Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi
vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.
"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani",
sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on
useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään
Evan kanssa."
Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin
meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka
aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa
otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän
näytti melkein vihaiselta.
Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton?
Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut
hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli
pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet
illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.
Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.
Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi
pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä
valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet
ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia.
Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää
tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän
unhottaa tuota kamalaa näkyä.
Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään
tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei
mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui?
Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään
ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä!
Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja
katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu
säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret
kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin
vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot
puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.
"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista",
ajatteli Anna lapsellisesti.
Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen,
ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta
lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto
eilispäivän surullisesta todellisuudesta.
Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut
mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?
Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja
valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.
Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään,
mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina
peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän
kaikki. Erik oli kuollut.
Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen
ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää
täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella;
mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä
hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän,
meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen
sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle
päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki
kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla
päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.
Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin:
kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli
senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli
makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli
tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen
ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt
mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu -- se melkein hymyili. Nuo tyynet,
rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään
peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka
minä lepään suloisesti!"
Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan
veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin.
Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa,
kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla
läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä
peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta.
Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään
hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä
puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus,
jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.
Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan
vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla
silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja
valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana.
Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna,
ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen
vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen
ole arvannut.
Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin
heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme
erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin -- hänen
ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan.
Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se
sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin
muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin
kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja
niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän
ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi
kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan,
salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi
hänet.
Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen
mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.
"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.
Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt
veti hiljaa hänet huoneesta.
"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa
tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän
kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea
sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"
"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.
"Mitä sinä siellä teit?"
"Minä ajattelin."
"Mitä?"
"Kuolema on niin ihmeellinen."
Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.
"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä
kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on
luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"
Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.
"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"
Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
6.
Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin
kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.
Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi
Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut
vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin
unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki,
jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt
unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen
maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen
kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä
onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä
valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin
multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen,
niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen
tähtensä?
Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei
kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten
suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä
hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki,
rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik
todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.
Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.
"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti
syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.
Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi
hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan.
Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen
marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.
Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri,
kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja
koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän
istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei
voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota
hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen
maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut
hänelle liian korkealla.
Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes
hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.
7.
Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne
vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän
peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä,
päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän
enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.
Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa
ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli
nuoren isäntänsä kättä.
"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta
minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.
Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen
suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois
kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat
lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen
täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti
hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa
ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.
"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään
kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä
häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät
sinulle hyvää."
"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"
Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen
jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli
voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä
asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin.
Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa
elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja
elähyttävää valoa ja lämpöä.
Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri
tuli ulos pihaveräjästä.
"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.
Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista
sidottua seppelettä.
"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata
sinua?"