Kirje oli siis valmis kuoreen pantavaksi, ja kirjeen toimittaminen
postiin jätettiin Ollin-Mikon huoleksi, jonka täsmällisyyteen kaikki
luottivat.
Päivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti
saapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea,
ja päivät olivat pitkiä.
Varpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä
kylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut.
Ollin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei
hän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä
kokouspäivää.
Vihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä.
Aikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun
Mikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan
lammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän
Anaski ja Mäenpään Ulrikki.
»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä
juuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»
Mikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:
»Joo, tässä minä...»
»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa
asunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina
vettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa...
tämän meijeripaikan vuoksi... ja jos lähdet todistamaan konsulentille,
niin...»
»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne
muualle...»
»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä»,
koetti Erkkilä houkutella.
»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän
hiihtämään.
Erkkilä ja Mäenpää jäivät kivikasan viereen seisomaan, mutta kun Mikko
Ison-Herralan kohdalla silmäsi taakseen, näki hän heidän hiihtävän
Varpumäkeä kohden, kaiketi Mantaa ja Israelia pyytämään todistajiksi...
— Vaan ei tule sieltä todistuksia, — mietti Mikko hiihtäessään. — Ei
todista Manta eikä Israeli... Mutta jos arvaavat mennä Virnemäkeen ja
pelottavat Kaisan, joka on velkaa Erkkilälle, niin...
Mikkoa vähän arvelutti, mutta luotti hän Kaisaankin ja hiihteli
menemään. Lopun matkaa hän mietti, mitä lieneekään konsulentti arvellut
heidän kirjeestään. Sitä se ei sano, kutka sen ovat kirjoittaneet,
mutta jos kysymys tulee, niin syyttää jannenmäkeläisiä... On se siitä
kirjeestä kaikki saanut tietää, ja jo on kumma, jos Erkkilä ei tässä
kokouksessa joudu alakynteen. Olisi saanut tulla siihen kirjeeseen
muitakin nimiä, mutta kun oli sitä paperia niin määräseltään...
Kun Mikko joutui Rantalaan, sanottiin hänelle pihalla, että konsulentti
oli vastikään saapunut. Mikko silmäsi pirttiin, jossa istui vain
parikymmentä miestä lakitta päin, tupakoimatta ja ääneti. Pihallakin
oli kaikki hiljaista, eikä mistään päin kuulunut semmoista rähinää kuin
edellisissä kokouksissa.
Väkeä saapui saapumistaan. Sipillan kyläläiset tulivat yhdessä
roikassa. Mallikyläläiset olivat saapuneet vähää ennen ja asettuneet
istumaan karsinan puolelle pirttiä, missä ennenkin olivat istuneet...
Joku kuiskasi Mikolle korvaan, että »saapa nähdä ja kuulla kuinka
käy, Maaherran Heikki kuuluu olevan konsulentin kanssa kahden kesken
vieraskamarissa...»
»No, jo käyvät tapon puolelle Sipillan kylän miehet», arveli Mikko.
Mutta silloin juuri saapuivat Sipillan kyläläiset ja kävivät pirttiin,
Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki etunenässä niinkuin kenraalit.
Mutta täytyi Sipillan kylänkin miesten ottaa lakit pois päästä, eikä
yhtään sikaria näkynyt kenenkään suupielessä.
Jo tulivat konsulentti ja Maaherra kamarista ja menivät pirttiin.
Mikkokin sai istumapaikan ovipenkin päähän, oven suuhun, ja istahti
siihen Sipillan kylän Savelan viereen.
Konsulentti meni pöydän taakse ja Maaherran Heikki miestensä joukkoon,
mutta Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki istuivat etupenkillä, melkein
konsulentin nenän alla.
Mikko teki sen huomion, että tässä kokouksessa oli vähemmän väkeä kuin
edellisessä, vai siltäkö lienee vain näyttänyt, kun kaikki istuivat
hiljaa, eivät rähisseet eivätkä tupakoineet...
Konsulentti aloitti puheensa. Hän puhui ensin laajasti pienistä ja
isoista osuuskunnista, pienistä ja isoista meijereistä, yhteistyöstä,
osuustoiminnan hengestä ja tarkoituksesta... ja paljon muuta, josta
Mikko ei juuri mitään ymmärtänyt. Ja niin pääsi hän puheessaan
Heinärannan meijeriasiaan...
»Minua on pyydetty tänne ratkaisemaan riitaa, joka on syntynyt
meijeripaikasta», sanoi hän, ja näkyi selvään, että hän oli pahalla
kiirillä. »Mistä syystä on tämä riita syntynyt? Minä olen tässä asiassa
jo mielipiteeni lausunut ja ymmärrykseni mukaan ehdottanut meijerille
paikan. Käsittämätöntä on, miksi riita on rakennettu, — riita, joka
jokaiselle osuuskunnan jäsenelle tulee kalliiksi.»
Silloin nousi takarivistä seisomaan pitkä, nuori mies ja sanoi varmalla
äänellä:
»Minä uskon puolestani, ettei riitaa olisi syntynyt, jos täällä
olisivat vähävaraisempienkin miesten mielipiteet jotakin vaikuttaneet.
Mutta niinkuin nyt ovat asiat, on koko rakennushanke kahden
rikkaan, härkäpäisen miehen hallussa. Ja niin kauan kuin näin on,
ei yksimielistä päätöstä tähän asiaan tule, sillä nämä kaksi porhoa
pysyvät härkäpäisyydessään...»
Nuori mies istuutui, ja konsulentti kysyi:
»Minä tahtoisin nyt tietää ne syyt, joiden nojalla Sipillan kylän
miehet pitävät Varesmäen palstaa parempana ja sopivampana kuin Herralan
palstaa.»
Erkkilän Anaski nousi seisomaan ja alkoi puhua puuta heinää.
»Mutta eihän tuosta saa vastausta siihen kysymykseen, jonka tein»,
muistutti konsulentti, mutta Erkkilä jatkoi puhettaan keskeyttämättä.
Viimein vaati konsulentti, että nyt pitää olla hiljaa...
»Mutta minä en ole vielä kaikkea sanottavaani sanonut», sanoi Erkkilä.
»Ja sitäpaitsi tässä saan puhua minä niinkuin muutkin... Ei tässä auta,
vaikka mallikyläläiset olisivat kuinka tuttuja hyvänsä herrain kanssa.
Yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se kaikkia miellyttää.»
Konsulentti lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja näkyi, että hän
suuttui silmittömästi.
Mutta Erkkilä naureskeli ja töksähti istumaan.
Nyt nousi Maaherran Heikki ja puhui laajasti sekä Varesmäen Josefiinan
lammashaasta että Pikku-Herralan palstasta, verraten kumpaisenkin etuja
ja hankaluuksia.
»No, se on selvää puhetta», sanoi konsulentti.
»Onpa tietenkin selvää, vaan mitäs vastapuoli sanoo!» pisti Erkkilä
siihen.
Konsulentti ei ollut Erkkilää kuulevinaankaan, vaan ehdotti, että
äänestettäisiin.
»Se ei sovi», sanoi Erkkilä penkiltään.
»Ja minkätähden ei?» tikasi konsulentti.
»Sen vuoksi, että se puoli, joka äänestyksessä joutuu tappiolle, ei
tietenkään hyväksy meijeripaikaksi sitä palstaa, jonka toinen puoli
äänestyksellä voittaa. Ja silloinhan ei päätös ole yksimielinen.»
Silloin suuttui konsulentti, löi »Maatalouskalenterinsa» pöytään, jotta
paukahti, ja sanoi:
»Päättäkää ja tehkää kuinka tahdotte!»
Ja hän meni ulos eikä enää palannut.
Hänen poistuttuaan oli pirtissä ensin kuolon hiljaisuus. Sitten kuului
joku rykäisevän, lakkeja alkoi ilmestyä päihin, ja ovenpuolessa jo
tupakoitiinkin.
»Joo, joo», sanoi Erkkilä ja sytytti sikarin.
Ollin-Mikko oli odottanut, että konsulentti mainitsisi kirjeestä, mutta
sanaakaan ei tuo ollut puhunut.
— Ei maininnut, mutta kyllä sen kuuli, että hän tietää lähteistä vettä
puuttuvan, on saanut kirjeen, — päätti Mikko.
Ja koska hän näki, että muutkin hommasivat piippuunsa, otti hänkin
tupakkavehkeet käsille.
Pitkän aikaa oltiin hiljaa.
Sitten nousi kirkonkylän Kauppila puhumaan. Puhui kauan ja sovintoon
kehoitti. Ehdotti, että otettaisiin muista pitäjistä miehet riitaa
ratkaisemaan. Mutta siihen eivät suostuneet kaikki, ja niin näytti asia
taas jäävän kesken.
Silloin nousi Maaherran Heikki ylös ja sanoi vihapäissään:
»Tästä ei tule sen parempaa. Me rakennamme meijerin mihin tahdomme ja
rakentakoot muut myös, jos tahtovat...»
»Niin tehdään», sanoi siihen Erkkilä.
Ja niin oli kokous loppunut.
Kun ensimmäiset pirtistä tulijat pääsivät pihalle, näkivät he
konsulentin ajavan kujasta ulos, luvannut heti kokouksen loputtua tulla
ilmoittamaan, miten on käynyt. Onko konsulentti maininnut kirjeestä?
Ottiko puheeksi sitä, että karjakko oli noitunut sairaaksi Varpumäen
Mantan lehmän? Mainitsiko Erkkilän aisatiuku-asiasta?
Niistä oli Mikkoa pyydetty kuuntelemaan tarkoin, mainitseeko niistä
asioista.
Mikko hiihteli reippaasti, ja hyvä oli hänellä mieli siitä, ettei
meijeriä ainakaan vielä ollut päätetty rakentaa Varesmäen Josefiinan
lammashakaan. Ja mikäli Mikko oli ymmärtänyt, niin sitä mieltä oli
ollut konsulenttikin, että Pikku-Herralan palsta on sopivin. Ja siitä
johtui selvästi, että kirjeen oli konsulentti saanut ja asiaa kotonaan
punninnut. Kaikesta näkyi, että Pikku-Herralan palstaa puolsi ja
Josefiinan lammashakaa moitti...
Hän hiihti ensiksi Varpumäkeen. Manta sattui tulemaan navetasta, ja kun
näki Mikon hiihtävän siinä pellon päässä jo, niin seisahtui odottamaan.
Päästyään likemmäksi alkoi Mikko selittää, mitä kokoukseen kuului.
»Jo oli eri järjestys kuin ennen», selitti Mikko. »Eivät saaneet
tupakoida, ja lakittomin päin piti istua, ja yksi kerrallaan sai puhua.»
»No mainitsiko...»? kysyi Manta.
»Ei erittäin maininnut, mutta sen kuuli kaikista konsulentin puheista,
että kirjeen on saanut. Lähteistäkin mainitsi...»
»Ei puhunut... mutta sanoiko mitään karjakon pahuksesta?»
»Olisi kai vielä puhunut ja maininnut siitäkin, mutta suuttui sitten
Erkkilän Anaskille, jotta lyödä paukautti kirjansakin pöytään.»
Manta ei ollut oikein tyytyväinen Mikon uutisiin.
»Jos olisin itse ollut, niin olisin kysynyt, onko kirje tullut», sanoi
hän.
»No kuulinhan sen, että kirjeen on saanut», sanoi Mikko ja läksi
toisiin mökkeihin uutisiaan ilmoittamaan.