IV

Joulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat

puhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin

kattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka

pahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun

Ollin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä

yhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain

kupeilta kuului pauketta.

Mikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin

aamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä...

Muissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin.

Kerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja

toisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä

lukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä

kovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli

tukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät

reet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia

oli paleltunut kuoliaaksikin.

Eino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä

uutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut

Ojalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta

ja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli

siellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.

Einolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat

tienneet pakkasesta.

»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan... Kahdelta

oli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat...»

»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt

meidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin

aikoi tukinajoon...»

»Joo, joo... Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.

»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla... Pitäisipä se

täysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.

»Sitähän ne syksyllä ennustivatkin, että pakkastalvi tulee», sanoi

Manta.

»Kun jaksettaisiin tämä tammikuu!» toivoi Virnemäen Kaisa.

»Se on vielä helmikuukin yhtä vihainen», huomautti siihen Mikko.

Eino kertoi sitten olleen lehdessä uutisen, että Kemijärvellä oli ollut

52 astetta pakkasta.

Mikon pakkasentietäjä ei näyttänyt kuin 40 astetta, eikä Mikko ottanut

semmoista uutista uskoakseen.

»Elä sinä valeita tule selittämään», sanoi hän Einolle. »Sillä

elävähopea kuolee 40 asteen pakkasessa, ja silloin ei tiedä, montako

astetta on...»

Kaksi kertaa oli Mikon »pruuvari» jo ollut 40 pykälässä, ja Mikko oli

ne päivät merkinnyt almanakkaan.

Niin siinä aikansa puhuivat ilmoista, ja Mikko, joka oli vanhin

joukossa, muisteli entisen ajan pakkasia, joiden sanoi olleen vielä

vihaisempia ja kestäneen kuukausimääriä. Mutta oli Einolla muitakin

uutisia. Näinä pakkaspäivinä oli maito jäätynyt astioihin, kun niitä

kuljetettiin meijeriin.

»Sipillan kylän maitokuorma kuuluu olleen yhtenä tönkkinä», kertoi

Eino. »Ja kun meijerskat sen huomasivat, niin ei ollut otettu vastaan

yhtään ainoata astiaa. Samoin oli käynyt Savukylän ja Mallikylän

maitokuormille...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Sepä sattui niinkuin minun kädestäni!

Tulisi vielä niin pakkanen, että kylmettyisivät kuljettajatkin ja

jäätyisi yhteen tönkkiin koko meijeri... Se minua naurattaisi...»

Sen uutisen johdosta ilmestyi kaikkien kasvoille tyytyväinen hymy,

sillä jokainen olisi suonut meijerille pahaa. Varpumäen Mantakin,

vaikka oli suuri suru lehmästään, joka yhä sairasteli, nauraa

virnisteli ja näytti samaa toivovan kuin Mikkokin.

»Olipa se aika paukaus Sipillan kyläläisille!» sanoi Mikko vielä.

Mutta vaikka näin meijerille pahaa soivat, ei yksikään ottanut puheeksi

kurnaalia, jota ennen aina oli miehissä moitittu. Ei sanaakaan

moitittu. Oli kuin yhteisesti päätetty, ettei mitään puhuta. Mutta

kaikki tiesivät, että jokaisessa Varpumäen mökissä nyt syötiin

särpimenä kurnaalipiimää, vaikka syksyllä oli vala vannottu, ettei pane

kukaan suuhunsa.

Kaiketi sen nyt kaikki muistivat juuri tällä hetkellä, koska olivat

pitkän aikaa ääneti. Ja ehkäpä muistivat sitä ennustustakin, jonka

karjakko syksyllä oli lausunut, että kyllä syödään Varpumäessä tänä

talvena kurnaalia, vaikka Mantalla olisi kolme lehmää...

Pakkasia riitti yhä. Ollin-Mikko ja Ullan-Eino nukkuivat suureen

päivään asti lämpöisessä pirtissään eivätkä kumpainenkaan lähteneet

mihinkään työhön, vaikka moneen paikkaan oli Einoakin käyty pyytämässä.

Ei ollut hätää siinä mökissä. Perunakellari oli pirtin parren alla ja

jauhovarasto ullakolla. Pirtin päässä oli vankka halkopino ja pari

askelta siitä käymälä. Ainoa homma oli se, että Eino aamuisin hiihti

Ojalaiseen ja nouti Mikon ja oman pyttynsä täyteen piimää. Kelpasi

sitten syödä ja makailla ja kulkea muissa mökeissä surkeutta näkemässä.

Sillä surkeutta niissä oli. Melkein kaikilla paleltuivat perunat

kuoppiinsa ja Mikko sanoi, että se oli kunkin oma syy. Miksei varusteta

perunakuoppia lämpimän pitäviksi? Eivätpähän paleltuneet hänen

perunansa.

Siihen ei syytetty osannut puolustuksekseen mitään sanoa.

Monesti, pahempina pakkaspäivinä, juoksivat naapurimökkien eukot

Mikon pirtille lämmittelemään. Mikko oli lumennut pirttinsä seinämät

ikkunoihin asti, ja kun vankasti lämmitti, oli pirtti aina lämmin

kuin sauna. Mutta meijerin kylmettymisestä ei kuulunut sen kummempaa,

eivätkä enää jäätyneet maidotkaan meijeriin vietäessä, sillä vahingosta

oli viisastuttu ja ruvettu käyttämään peitteitä maitokuormain päällä.

Voi oli korkeassa hinnassa ja maitokilosta maksettiin niin paljon,

ettei ollut näillä main koskaan semmoista hintaa kuultukaan. Se

harmitti Mikkoa, mutta toisaalta oli hän hyvillään siitä, ettei

meijerirakennuksesta näyttänyt tulevan mitään.

Vihdoin lauhtuivat ilmat, ja käräjätkin lähenemistään lähenivät. Heti

ensimmäisenä lauhana päivänä, kun talven selkä jo oli katkennut, pani

Virnemäen Kaisa saunansa lämmitä, jota ei pakkasten vuoksi ollut

lämmitetty moneen viikkoon. Ja saunavieraiksi kutsui hän kaikki

naapurinsa Varpumäestä, niiden joukossa Ollin-Mikon ja Ullan-Einon sekä

Varpumäen Mantan ja Israelin.

Hauskalta tuntui Mikostakin nyt elämä. Ilma oli lauha, ja Virnemäen

lämpenevästä saunasta toi tuulenhenki miellyttävää savun hajua Mikon

sieraimiin, kun hän mökiltään läksi saunomista varten liikkeelle. Mutta

koska aikaa oli riittävästi, poikkesi hän mennessään Apunlaaksoon

juttuilemaan.

Apunlaakson emäntä oli vastikään palannut porvarista, ja hänellä oli

paljon uutisia. Kauppiaan puodissa oli puhuttu.

»Kummia kuuluu, Mikko, nyt meijeriasiasta... Käräjäasia tulee...»

»As pentele... vai käräjäasia... Jopa minä sitä...»

»Niin kuuluu. Mallikylän Maaherra on haastattanut Sipillan kylän

Erkkilän maksamaan sonnin loppuhintaa ja neljästätoista vasikasta...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko, jotta penkki hytkyi. »Jo minä arvasin...»

»Kuuluu tulevan muitakin asioita. Sipillan kylän Mäenpää kuuluu

haastattaneen Pikku-Herralan Ossianin kunnianloukkauksesta ja

Ison-Herralan Jooseppi vuorostaan Mäenpään Ulrikin soimaamisesta.»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jopa kävi niinkuin ennustinkin, ettei mene

meijerijuttu käräjäjutuitta!»

Apunlaaksoon saapuivat hetken kuluttua Varpumäen Manta ja Israeli,

hekin menossa Virnemäkeen saunomaan. Siinä saivat hekin tietää

haasteista, ja kova oli sorina ja naurun rähinä.

Ja kun Virnemäkeen sitten saunaan kokoonnuttiin, niin muusta ei

keskusteltu kuin uusista haasteista, jotka meijeripaikan vuoksi

tiedettiin syntyneiksi.

* * * * *

Ennen käräjäin alkua sai Ollin-Mikkokin tietää, mistä Maaherran Heikin

ja Erkkilän Anaskin saamisjuttu oli syntynyt. Kylällä siitä kerrottiin,

ja Heinärannalla »käsiteltiin» juttua joka ilta, kun miehiä yhteen

sattui. Niin oli osunut Mikkokin eräänä iltana Ojalaiseen piimän

noutoon, kun siellä sattui olemaan paljon muitakin miehiä. Ja siinä

Mikko kuuli, minkälainen juttu se Maaherran—Erkkilän juttu oli.

Tässä takavuonna oli Maaherra myynyt Erkkilän Anaskille sonnin, maan

kuulun ja Kuopion näyttelyssä palkitun, saman sonnin »Tösselin», josta

paljon aikoinaan kirjoiteltiin sanomalehtiin ja kiitettiin sitä sonnien

sonniksi. Herrat ja talonpojat yksimielisesti. Verraton oli sonnin

hinta ollut, mutta koska Erkkilä tahtoi saada karjansa jalostetuksi,

niin rentona ja rikkaana miehenä tarjosi Maaherralle semmoisen

summan, että jo toinen myi. Mutta ehdoksi oli Maaherra pannut, että

Erkkilän piti, paitsi sovittua hintaa, parhailta lypsylehmiltään vielä

hyvityksenä antaa neljätoista »Tösselin» astumaa vasikkaa. Niin oli

kaupassa sovittu.

Mutta Erkkilän Anaski oli jättänyt osan sonnin hinnastakin maksamatta

eikä ollut yhtään ainoata vasikkaa Maaherralle sopimuksen mukaan

toimittanut...

Niin oli asia.

Nyt kieltäytyi Erkkilä maksamasta sonnin loppuhintaa eikä aikonut

yhtään vasikkaakaan antaa.

Minkätähden?

Sentähden, että »Tösseli» Erkkilään tuotuna olikin kelpaamaton

astutukseen, söi ja nukkui, ja Erkkilän sanoman mukaan se ei siittänyt

ainoatakaan vasikkaa, joten se täytyi ensi syksynä teurastaa.

Siinä oli kumma asia, mutta nyt oli Maaherra haastanut Erkkilältä

sonnin loppuhintaa ja maksoa neljästätoista vasikasta.

Paljon ennen käräjiä oli asia tietona ympäri pitäjää, ja taas

jakaantuivat osuuskunnan jäsenet kahteen leiriin, toiset väittäen

Maaherran tässä asiassa voittavan, toiset Erkkilän, vieläpä saavan

sakkoakin Maaherran pettämisestä.

Niin asiasta rähistiin viikkoja ennen käräjäin alkua, jotta

meijerirakennuskin väliin unohtui. Ja jännitetyin mielin varrottiin

käräjäin alkamista.

Tuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen

mökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä

käräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi

esille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.

Ja kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko

jo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja

komensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen

käräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle,

arvellen:

»Elä potki siinä... Mene itse piimään...»

Ei uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä

vuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi

kauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.

Hän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon

yhä kuorsatessa.

Suksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä

alkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko

heti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen

vauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti;

siellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli

siihen meijerirakennusta varten ajattanut.

Tiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni

ajoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani,

jolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan

lautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa

röyhennellen.

Mikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle

samaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.

Pitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä

ainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan

kahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään

näyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli

hymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy

niinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti,

jota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.

Mikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja

alkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja

Nälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että

molemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan.

Maaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja

viisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa

että kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas

piti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi

vääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia

valehtelemisesta.

Mikon selän takana puhuttiin Maaherran ja Erkkilän jutusta, jota

sanottiin nyt tänään ensimmäisenä asiana käsiteltävän.

»Saisi nähdä, kuinka tuosta käypi», kuuli Mikko sanottavan.

»Maaherralla kuuluu olevan kymmenen todistajaa ja Erkkilällä kahdeksan.»

»Onpa... onpa väkeä... Se onkin sitten pitkä juttu...»

»Kokeneet lakimiehet siinä nyt tulevat vastakkain: Horslunti ja

Nälhuuti... Ei siinä taida kumpikaan antaa perään...»

»Vaan ei taida Horslunti pystyä sanasille Nälhuutin kanssa, joka on

niin suukko ja hävytön...»

»Joo, mutta Horslunti on pitkämielinen ja kavala kuin kettu... Hän

iskee silloin kun Nälhuuti ei osaa olla varuillaan...»

Niin juteltiin ja sinne tänne arveltiin. Kun Mikko alkoi tarkemmin

kuunnella, sai hän selville, että joka nurkassa puhuttiin

Maaherran—Erkkilän jutusta. Väiteltiin, naurettiin, ja joku jo aikoi

vetoa lyödä.

Jo siirtyi Maaherra asianajajansa kanssa, jolle kahvin päälle vielä

osti sikarin, kahvipöydän luota loitommaksi. Silloin siirtyi Erkkilä

Nälhuutin kanssa heidän paikalleen, ja Erkkilä huusi tuomaan kahvia ja

useammanlaisia nisuja.

Synkästi silmäilivät Maaherra ja Erkkilä toisiaan, kylmät olivat

katseet, ja poskilihat värähtelivät. Mutta Horslunti ja Nälhuuti

tervehtivät toisiaan tuttuina miehinä, ja Horslunti sanoi nauraen

Nälhuutille:

»Etkö sinä tänäpäivänä aio tässä ruveta meille vasikanpaistia antamaan,

ha, ha...»

»Huono oli sonni... ei pystynyt vasikkaa siittämään... Pitäisi saada

sonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä

toisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti

purevasti.

Heti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti

ja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat.

Mutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja

piikkeilivät.

Jo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset

Nälhuutin puolelle.

Kirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:

»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden

pöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa...»

Maaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän

Anaskin puolesta:

»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään...»

Sekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja

joku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet

mitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja

valittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät,

että Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika

virkkuina.

Yhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:

»Lautamiehet oikeuteen!»

Mikkokin laittausi eteiseen, nähdäkseen senkään, kun asialliset

astuivat oikeuteen. Siihen oli eteisen seinälle kiinnitetty lista,

jossa jokaisen kantajan ja vastaajan nimi oli. Sitä oli monta miestä

lukemassa. Siinä näkyi seisovan Pitkärannan Juvanikin, jolta piika

lapsen eläkettä vaati, ja kysyi, näkyikö siellä hänen nimeään... piti

tälle päivälle olla...

»On täällä», luki tullimies, joka tunsi hyvin kirjoituksen. »Täällä

on, näemmä. Viides asia näkyy olevan... itsellinen Eeva Sofia Pitkä —

talokas Simo Pekanpoika Juvani... Siinä se on...»

»Kuinka käypi, veliseni», arveli naurusuin Simolle muuan tuttava.

»Eeva Sofia Pitkällä kuuluu olevan asiamiehenä Horslunti... Varo vain

kinttujasi... Horslunti on eläissään monelle lapselle isän löytänyt...»

Sitä naurettiin, ja Mikkokin veti suunsa hymyyn.

»Jaa... Jaa», hätäili Simo. »Minä otan Nälhuutin puhemieheksi...»

Silloin remahti taas ovi auki, ja poliisi meni vauhdilla läpi eteisen,

tempasi kuin vihassa oven auki ja huusi niin että savu halkesi:

»Talokas Heikki Maaherra Mallikylästä vastaan talokasta Anaski

Erkkilää, Sipillan kylästä. Asialliset oikeuteen, mutta ei todistajat

vielä...»

Horslunti kokosi paperinsa, työnsi ne povitaskuun, nykäisi Maaherraa

käsivarresta ja virkahti:

»Nyt lähdemme!»

Maaherra käveli Horsluntin vieressä läpi eteisen, aivan niinkuin

oppipoika astelee mestarinsa vieressä. Aivan heidän perässään tuli

vastaaja Erkkilä Nälhuutin kanssa, joka hyräili laulua eteisen läpi

mennessään.

»Sopikaa oikeudessa!» kehoitti heitä vielä kirkonkylän Kauppila, mutta

he eivät silmänneetkään taakseen.

Uteliaita rymisti perässä ihan oikeuden ovelle asti, mutta siinä oli

poliisi vastassa, ja viikset vihaisesti siirrollaan hän karjaisi:

»Pois! Ulos! Elkää tunkeuko! Huuti siitä!»

Ja hän tempasi ovea niin että Mooseksen Kallen kinnas jäi oven rakoon.

Koetettiin ovea vasten kallistaa korva, jotta jotakin kuultaisiin,

mutta selvää ei kuultu. Sen vain ilmoitti Mooseksen Kalle, joka oli

ihan ovessa kiinni, että Horslunti siellä kuuluu sonnin hinnasta

tekevän selvää...

Siihen tulivat eteiseen tuvasta kaikki sekä kantajan että vastaajan

todistajat, ja alettiin nyt heiltä, siinä odottaessa, tiedustella mitä

tiesivät.

Tiehaaran Matti, joka oli Erkkilän Anaskin todistaja, sanoi tietävänsä,

ettei sillä »Tösselillä» tehnyt mitään. Se oli niin laiska, ettei

viitsinyt kotia kävellä, vaan jäi metsään maata.

»Vieläpä siitä! Mutta otatko valallesi, ettei yhtään vasikkaa ole

siittänyt?» kysyi joku Maaherran valiopojista Matilta.

»Niin vakuutti Anaski, ettei yhtään lehmää ole tiineeksi saanut»,

vastasi Tiehaaran Matti.

»Mutta sitäpä ei oteta huomioon, mitä Anaski on sanonut, vaan tiedätkö

itse?» taas äskeinen kysyi.

Siihen ei Matti vastannut.

Nyt sanoi eräs Maaherran todistajista:

»Mutta meitä on monta, jotka olemme kuulleet Anaskin sanovan, että hyvä

on sonni ja kauniita ovat jälkeläiset...»

»Siinäpä se on!»

Niin siinä sekä kantajan että vastaajan todistajia kuulusteltiin, ja

kovin sotkuiselta tuntui asia.

Mikko seurasi kaikkia keskusteluja ja nauraa rähähti väliin.

Vihdoin huudettiin todistajat oikeuteen. Heitä oli yhteensä

kahdeksantoista, joista puolet naisia. Oikeussali tuli täyteen väkeä,

ja kahdessa erässä täytyi tuomarin vannottaa.

Hetken päästä ulos tultuaan kertoivat, että kaksi Erkkilän Anaskin

parasta todistajaa, Tiehaaran Matin ja Horsperin Kaisan, oli Horslunti

jäävännyt.

»Millä sai jääviin?» kysyttiin.

»No, Tiehaaran Matin jääväsi sillä, ettei ole käynyt rippikoulua, ja

Horsperin Kaisa on Anaskille sukulainen. Molemmat menivät jääviin...»

»Mutta jo on nokkela, hoksaava ja viisas mies se Horslunti... ei sen

kanssa ole menemistä... Mitäs Nälhuuti arveli?»

»Koetti saada jäävätyksi Mäkitalon Hermannia, mutta ei onnistunut.»

»Siinäpä se. Tietää siellä Nälhuuti olevansa Horsluntin kanssa

vastakkain.»

Ja niin arveltiin sinne tänne ja päätöstäkin asiaan yritettiin.

Todistajat kävivät vuorollaan tietonsa selittämässä, kaikki muut paitsi

Tiehaaran Matti ja Horsperin Kaisa. Monta tuntia kesti juttua.

Vihdoin loppui kuitenkin todistajain kuulustelu, ja asialliset

apumiehineen astuivat ulos oikeudesta.

»Kuinka käy? Kuinka käy? Joko päätetään? Kumpiko häviää?»

Nälhuuti näytti olevan pahemmalla tuulella nyt kuin äsken oikeuteen

mennessään. Mutta Horsluntin syvä otsaryppy oli melkein silinnyt, ja

naama oli päiväpaisteinen. Maaherrankin suu oli hymyssä.

»Hyvä tulee, jahka ehtii», sanoi Nälhuuti.

»Hyvää siitä on tarkoitus saadakin», vastasi Horslunti.

Päätös tuli hyvin pian.

Oikeus lykkäsi jutun ensituleviin syyskäräjiin ja niiden kuudenteen

istuntopäivään.

Pettyneenä palasi Mikko kotimökilleen, hiihtäen Varesmäen Josefiinan

lammashaan läpi, meijerikivien vieritse.

V

Maaherran—Erkkilän jutun lykkääntyminen syyskäräjiin vaikutti

lamauttavasti toisiinkin käräjämiehiin, niihin nimittäin, joiden riidat

olivat alkuaan syntyneet meijeripaikan vuoksi. Ja kävikin niin, että ne

sovittiin ennenkun oikeuteen mentiin.

Kun käräjät olivat ohi, alkoi kevätpuoli talvea, ja nyt joutuivat

ihmiset taas ajattelemaan muitakin asioita kuin käräjäjuttuja.

Meijerirakennus tuli taas »päiväjärjestykseen». Varpumäessä syötiin nyt

kurnaalipiimää yhtä hyvällä halulla kuin ennen oli ryystetty vanhanajan

sakeaa piimää. Ollin-Mikko oli hänkin leppynyt Herralalle ja ottanut

Herralan piimätalokseen niinkuin ennenkin. Muutos vanhanajan piimästä

kurnaaliin oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta.

Ollin-Mikollakin olisivat päivät taas olleet yhtä hauskat ja

huolettomat kuin ennenkin, kun olisi ollut varma siitä, ettei meijeriä

rakenneta Varesmäen Josefiinan lammashakaan — siihen hänen peltojensa

alle kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Sillä sitä hän ei olisi

sallinut, hänen jykevä rauhansa häiriintyisi, ja kuka tiesi, mitä muita

häiriöitä se saisi aikaan. Jospa Maaherran miehet voittaisivat ja

rakentaisivat sen kirkkonsa Pikku-Herralaan!

Se oli Mikon hartain toivomus.

Alkoi liikkua huhuja, että kirkonkylän Kauppila, joka oli todellinen

osuustoiminnan ja rauhan mies ja yhteistä hyvää harrasti, oli

kirjoittanut konsulentille ja kertonut, mistä syistä Heinärannan

meijerirakennusta ei päästä rakentamaan, vaikka monta kokousta

jo on pidetty! Meijerinpaikasta oli tullut riita, joka uhkasi

hajoittaa koko osuuskunnan. Ja oli Kauppila kirjeessään pyytänyt,

että konsulentti, jolla oli paljon kokemusta sellaisissa asioissa,

tulisi itse Heinärannalle ja pitäisi vielä yhden kokouksen. Pian oli

konsulentin vastaus saapunutkin, — niin tiesivät huhut kertoa. Ja hän

oli kirjeessään ihmetellyt sitä ennenkuulumatonta härkäpäisyyttä, jota

osuuskuntalaiset olivat osoittaneet Heinärannan meijerin suhteen.

Luvannut oli tulla ja ilmoittanut päivän, jolloin hän saapuu

Heinärannan Rantalaan. Tulkoot silloin kaikki »jästipäät» saapuville.

Nämä uutiset sai Mikko tietää Ojalaisessa käydessään.

Silloin hänelle eräänä iltana juolahti kummallinen asia mieleen.

Jos olisi kirjoittaa sille konsulentille suoraan ja selittää, että

Varesmäen Josefiinan lammashaka oli aivan sopimaton paikka monesta

syystä, mutta Pikku-Herralan palsta, jossa jo oli valmis kaivo kirkasta

vettä täynnä, oli kaikin puolin sopiva, — niinkuin Maaherran Heikkikin

oli sanonut.

Semmoinen ajatus tuli Mikolle yhtäkkiä, eikä hän osannut sanoa, mistä

se oli mieleen juolahtanut.

Mikko istui liesiloisteen lämpimässä ja mietiskeli. Kenet saisi

kirjoittamaan? Horslunti olisi ollut verraton kynämies ja

selväsanainen, mutta hän vaatisi vaivoistaan ainakin kymmenmarkkasen,

ehkä enemmänkin. Sitäpaitsi ei Horsluntiin voinut luottaa. Hän ei

malttaisi olla asiasta puhumatta, ja niin saisi Erkkilän ja koko

Sipillan kylän niskaansa...

Hän läksi Apunlaaksoon ja puhui siellä tuumastaan. Emäntä hyväksyi

kaikin puolin Mikon aikeen. Heidän jutellessaan saapui siihen Virnemäen

Kaisa, jolle asia heti selitettiin.

»Siitä pitäisi tulla semmoinen kirje», selitti Mikko nyt tarkemmin

aiettaan, »missä kaikki Varpumäen asukkaat, jotka tunnemme ja tiedämme,

minkälaiset lähteet ne ovat, joista vesijohto meijeriin aiotaan laittaa

ja joiden nojalla Erkkilä ja muutkin Sipillan kylän miehet Josefiinan

lammashakaa puolustavat, tarkoin selitämme, ettei niissä ole kuivana

kesänä vettä, ja että lammashaka on muutenkin syrjässä...»

»Juuri semmoinen sen pitää olla», myönsi Apunlaakson emäntä, ja kun

kirjurista tuli puhe, niin Virnemäen Kaisa sanoi:

»Siihen ei tarvitse sen parempaa kirjuria kuin Varpumäen Manta on. Se

ihminen osaa sen verran kirjoittaa, kun kuuluu kerran kauppakirjankin

kyhänneen ja monta velkakirjaa...»

Nyt Mikko ja Apunlaakson emäntäkin muistivat, että Mantahan oli

kirjoitustaitoinen. Mutta asia piti pitää salassa, etteivät kyläläiset

saisi tietää. Varesmäen Josefiina suuttuisi silmittömästi...

»Se lammashaan hinta pitää muistaa myöskin mainita kirjeessä, ja että

Pikku-Herrala antaisi ilman», sanoi Apunlaakson emäntä.

Niin päätettiin. Mikon huoleksi jäi aikeesta ilmoittaa kaikille

varpumäkeläisille ja määrätä päivä, jolloin kirje kirjoitetaan ja

kaikki nimensä panevat. Apunlaakson emännällä oli paperia ja mustetta

sekä kookkain pirtti, johon päätettiin kokoontua.

Mikko oli vilkas ja toimen mies silloin kun tarvittiin, ja seuraavaksi

illaksi oli hän saanut kaikki kuntoon.

Illan tullen alkoivat naapurit kokoontua Apunlaaksoon, ne nimittäin,

jotka olivat kotosalla. Useimmista mökeistä olivat miehet tukkitöissä.

Manta istui jo kynä kädessä pöydän päässä ja lähinnä häntä Mikko.

»Arvoisa kansalainen ja Konsulentti Juho Ruusperi...»

Ensin toivotti hän konsulentille Herran siunausta, terveyttä ja pitkää

ikää, niinkuin oli nähnyt ja kuullut muittenkin tekevän. Kun alkulause

oli valmis, jatkoi hän kirjoitustaan, toisten istuessa juhlallisen

äänettöminä. Pitkä näytti kirjeestä tulevan, mutta paljon siihen piti

mantuakin.

»Lähtee siltä tuolta Mantalta», ihmetteli Mikko.

Kun Mantan kirjoitus vihdoin kolmen tunnin kuluttua oli valmis,

pyydettiin häntä se lukemaan, jotta kaikki kuulisivat, oliko se

semmoinen kuin olla piti.

Ja Manta luki:

»... Ja saamme mainita, että mitä tulee Varesmäen Josefiinan

Lammashakaan, niin se ei sovi, lähteet kuivavat kesällä, jonka tietää

todistaa Ollin-Mikko, joka on koko ikänsä Varpumäessä ollut, kun ei ole

syntymäpaikan ja pirtin väliä kun kymmenen syltää. Ja Josefiina tahtoo

tuhatta markkaa Lammashaasta ja Herrala antaa ilman ja jos vedestä

tulee puhe niin meitäkin on monta, jotka tiedämme että lähteet kuivavat

ja Israeli on koettanut, että ei ole vesisuonia koko Lammashaassa eikä

Josefiinalla ole muuta kun rahanhimo, se on tullut niin visuksi nyt,

ettei kehtaa tässä mainita ja Erkkilän ja Mäenpään on koko syy, josta

on jo mainittu. Ja Mikkoa pitää uskoa, se ei ole valehdellut eikä

väärin tehnyt koskaan, vaikka on koko kylän myllyt hallussa ja saapi

kysyä Isolta-Herralalta. Ja ottakaa puheeksi onko sillä karjakolla

valta noitua ja tappaa köyhän lehmiä, kun sanotaan olevan noitasukua ja

syksyllä on uhannut, jonka on kuullut Virnemäen Kaisa tästä vierestä.

Ja muistakaa, että Erkkilä omaa etuaan valvoo, se on kavala ja kitsas

ja jos tietäsitte sen aisatiuku-asian, josta ei saatu selvää, vaan sen

tietävät muut; Ja vielä mainitsen sen Maaherran sonnin, että se ei

ollut huono. Ja ottakaa nyt kaikki huomioon ja elkää mainitko kutka

kirjoitti. Jos kysyvät niin pankaa Jannenmäkiläisten päähän, kun

Virnemäen Kaisakin on velassa Erkkilälle ja siitä lehmästä on meillä

vielä Sipillan kylän Mäkelään maksoa, mutta ei ole velkakirjaa. Hyvää

terveyttä nyt ja tässä ovat nimet ja ne joilla ovat miehet poissa...»

Kun Manta pääsi kirjeen loppuun, sanoivat kaikki, että se oli

erinomainen ja sisälsi juuri pääasiat, joiden tarvitsi tulla

konsulentin tietoon.

»Siitä ei selvempää olisi tullut, vaikka kymmenen Horsluntia olisi

ollut kirjoittamassa», sanoi Mikko, ja samaa mieltä olivat muutkin.

Nyt tuli jokaisen panna nimensä alle puumerkkinsä. Ensimmäiseksi

kirjoitti Manta omansa ja Israelin nimet. Sitten Mikon. Ja tämän

näköinen oli kirjeen allekirjoitus:

»Manta Varpumäki — Israel Varpumäki

af dito — Mantan mies

Mikko Ollinpoika — Jouni Kaisa Virnemäki

oma käsi — mies tukinajossa

Sofia Pilkkatie — Eino Ulla eli Jouni

miehen karhu — Ollin-Mikon poika,

tappanut — työssä Ojalaisessa,

— Ulla kuollut, joka

— oli Mikon vaimo

Perttu Rajala — Ville Harju

Oinasmäen — asuu Virnemäessä,

jalkapoika — pääsee perimään rahaa säästöpankissa

Mooses Kallo

on samanikäinen mies kuin

Ollin-Mikko, omistansa elää,

eikä ole naimisissa

eikä ole velkaa.