Seuraavalla viikolla, kun lähetetyistä voiastioista tuli suoritus,
oli hinta poljettu niin alhaiseksi, ettei koskaan ollut niin halpaan
mennyt. Syyksi oli ilmoitettu, että voissa tuntui savun maku.
»Siinä se nyt on... Ahtaassa ja sopimattomassa huoneessa kun
valmistetaan voi, ei ole kummakaan, että tulee savumakuja», sanoi
kirkonkylän Kauppila ja lisäsi vielä:
»Saattaa tapahtua, etteivät huoli koko voista... Siinä sitten ollaan...
Sitten näkevät, mitä joutava riita on maksanut...»
Kaikki ymmärsivät niin olevan. Ja nyt näyttivät kaikki heräävän kuin
pitkästä unesta.
»Sitähän se ennusti jo konsulenttikin», sanottiin.
Oli kevät käsissä, pääsiäisen aika.
Kirkonkylän Kauppila mietti juuri paraikaa, että pitäisi vielä
kerran yrittää. Sillä minkäänlaiseen toimeen eivät olleet ryhtyneet
mallikyläläisetkään sitten viime kokouksen. Pikku-Herralan palstalla
töröttivät rakennusaineet läjissään, ja kaivossa sanottiin olevan
paljon ja kirkasta vettä. Siinä odottivat mitä tapahtuu. Ja Varesmäen
Josefiinan lammashaassa olivat kivet siinä järjestyksessä, johon ne oli
talvella ajettu. Mutta nyt kun tulikin voista huono tili ja maitokilon
hinta laski puoleen entisestä ja tuo tiedettiin pienen ja ahtaan
meijerihuoneiston syyksi, heräsivät kaikki. Oli kuin olisi kylmää vettä
niskaan heitetty.
Niitä asioita Kauppila mietti ja arveli itsekseen, että nyt, kun oli
saatu näin raskas muistutus, ehkä päästään yksimieliseen päätökseen.
Siinä toivossa istui hän kirjoittamaan kuulutusta uudesta kokouksesta.
Mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, tulla tupsahti Ylipään Vilhemi
hänen puheilleen.
Vilhemi oli nokkela ja näppärä mies hoksaamaan, ja nyt oli hän keksinyt
mielestään soman tempun.
»Nyt on kokous kuulutettava aivan ensi päiviksi», sanoi hän. »Kuten
tiedät ovat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki menneet Rovaniemeen
pääsiäismarkkinoille ja viipyvät sillä matkalla pari viikkoa. Sillä
aikaa on nyt kokous pidettävä, ja olen varma, että muut Sipillan kylän
miehet kyllä saadaan suostumaan mihin hyvänsä, kun Anaski ja Ulrikki
ovat poissa...»
»Mutta siinähän onkin asiaa», ilostui Kauppila. »Aivan niin. Anaski
ja Ulrikki ne ovat komennelleet koko Sipillan kylää ja kaikkia
järvikyläläisiä.»
»Senhän minä jo sanoin ensimmäisessä kokouksessa syksyllä.»
»Siihen käsitykseen jäin minäkin.»
Niin siinä puhelivat ja puhuessaan innostuivat. Ylipään Vilhemi
päätti lähteä Sipillan kylään ja järvikyliin herättelemään mieliä, ja
Kauppilan huoleksi jäivät Heinärannan ja Makon kylät. Nyt oli lauantai,
ja kokous päätettiin kuuluttaa keskiviikoksi.
Tuumasta toimeen.
»Nyt on rauta kuumana, nyt pitää takoa. Muutoin hajoaa koko
osuuskunta», sanoi Ylipään Vilhemi, ja siltä jalansijalta hän läksi
suoraan Sipillan kylään...
Vilhemi oli hyvä puhumaan ja selväsanainen mies, ja pian sai hän kaikki
Sipillan kyläläiset puolelleen.
Samoin onnistui hän järvikylissäkin.
Vasta keskiviikkoaamuna ehti hän kotikylään ja riensi suoraan
kokoukseen.
Kokouksessa oli tavattoman paljon väkeä, ja kaikki puhuivat siitä
vahingosta, joka oli jokaiseen koskenut. Näytti niinkuin nyt vasta
olisi kaikille käynyt selväksi, että meijeritalo oli heti rakennettava.
Moni Sipillan kyläläinen kynsi päätään ja sanoi, että oli ollut suurta
tyhmyyttä koko talvi jaastaa ja riidellä...
»Ja jos Anaski ja Ulrikki olisivat nytkin kokouksessa, niin vastaan
panisivat», arveltiin.
Kun Ylipään Vilhemi saapui Rantalan pihaan, seisoi siinä Ollin-Mikko
hymyssä suin ja virkkoi silmää iskien Vilhemille:
»Jopa hoksasitte oikein! Jo käypi hyvin nyt, kun Anaski kälmi ja
Ulrikki kettu ovat poissa...»
»Elähän virka mitään, Mikko», sanoi Vilhemi, silmää hänkin iskien.
Pirtti, porstua ja kuisti olivat väkeä täynnä, ja ne, jotka eivät
mahtuneet sisälle, seisoivat pihalla. Puheenjohtajan vieressä pöydän
luona istui nyt kirjoitusneuvoineen Horslunti. Häntä oli varta vasten
pyydetty sihteeriksi, jotta pöytäkirjasta tulisi kaikin puolin
laillinen. Viisas ryppy otsallaan istui Horslunti kaikkitietävänä
ja kaikkinäkevänä. Hänen suupielessään oli musta, sammunut sikari
pystyssä aivan kuin Sipillan kylään kääntyvän talvitien viitta.
Kylmästi silmäili hän ympärilleen ja mietiskeli, paljonko hän vaatisi
sihteeritoimestaan.
Läpi väentungoksen pyrki Ylipään Vilhemi Kauppilan puheille ja viereen
päästyään kuiskasi korvaan:
»Kiirehtikää kokouksen alkamista... Anaski ja Ulrikki voivat saapua
millä hetkellä hyvänsä...»
* * * * *
Horslunti kyhäsi jo pöytäkirjaa. Yksimielisesti oli päätetty, että
meijeri rakennetaan Pikku-Herralan palstalle, jota konsulenttikin oli
puoltanut. Ei yhtään ääntä kuulunut vastaan. Rakennustöihin päätettiin
ryhtyä heti, ei päivääkään saanut enää vitkastella. Otsa rypyssä
kirjoitti Horslunti, laatien verrattoman ja kaikin pykälin laillisen
pöytäkirjan. Maaherran Heikin kasvoilla paistoi iloinen hymy, mutta
hän ei vielä ymmärtänyt, kenen ansiota oli, että näin yksimielisiä nyt
oltiin.
Kun pöytäkirja oli valmis, nousi Horslunti pöydälle seisomaan ja luki
sen kovalla äänellä. Verrattoman hyvä ja asiallinen se oli kaikkien
mielestä, pykälät selvät ja kovat kuin kallioon hakatut.
Mutta kun pöytäkirja oli luettu, nousi mies joukosta seisomaan,
Erkkilän Anaskin vanha renki, Vitsa-Nikuksi mainittu, ja lausui:
»Meidän isäntä ei hyväksy tätä päätöstä...»
Silloin Horslunti kivahti:
»Hän saa nyt tehdä miten parhaiten näyttää itselleen sopivinta olevan.
Ellei hän tahdo olla osuuskunnan jäsenenä, saapi hän erota, siitä ei
ole osuuskunnalle isoa vahinkoa. Sellainen on laki, ja vie ne terveiset
sekä Anaskille että muille. Se on nyt päätetty, ja pöytäkirja on
valmis. Nyt eivät enää auta itkut, eivätkä hampaan puremiset... Usko
pois!»
Jo ihmettelivät kaikki Horsluntin selväsanaisuutta ja nokkeluutta. Jo
se oli viisas mies sentään tuo Horslunti!
Kun vielä oli hetki juteltu, nousi Maaherra seisomaan, kiitti kaikkia
yksimielisestä päätöksestä ja arveli lopuksi:
»Kokous on siis katsottava päättyneeksi!»
»Valmis on asia», kuului useampia vastauksia.
Ja kukin alkoi tyytyväisin mielin hommailla kotimatkalle, mielessä
tieto, että huomispäivänä ruvetaan meijeriä rakentamaan.
* * * * *
Mutta Rovaniemen pääsiäismarkkinoilta palasivat Erkkilän Anaski
ja Mäenpään Ulrikki, ajelivat poikki kairan talvitietä pitkin.
Eivät aavistaneet mitään siitä, mitä kotipitäjässä hommattiin. —
Keskenään he puhelivat, etteivät he missään tapauksessa anna perään
mallikyläläisille...
Kun he umpiteitä vihdoin saapuivat kotipitäjän rajojen sisälle ja
levähdyttivät hevosta Palolampolan uutistalossa, hiihteli siihen
laukkuryssä Pitkä-Vasili, jonka kaikki ihmiset tunsivat. Puheen alkuun
päästyänsä mainitsi hän viimeksi lähteneensä Heinärannalta, jossa
oli laukkunsa kauppatavaralla täyttänyt. Anaski silloin kysyi, mitä
Heinärannalle kuului.
»Eipä erinomaisia», vastasi Vasili. »Oli taas, kuulinma, kuulutettu
kokous siitä meijeripaikasta, ja kuuluttiin tietävän, että
Pikku-Herralaan ruvetaan rakentamaan...»
»Kuulutettu kokous!... Pikku-Herralaan rakentamaan!... Meidän
tietämättämme!» sanoi Anaski levottomasti.
»Tulitko tietäneeksi, miksi päiväksi kokous oli kuulutettu?» kysyi hän
sitten yhä levottomammaksi tullen.
»Keskiviikoksi... ja se on huomenna», tiesi Vasili. Anaskille ja
Ulrikille tuli tavaton kiire. Pian olivat he taipaleella, mutta kun oli
umpitie, pääsivät he kovin hitaasti kulkemaan. He toivoivat kuitenkin,
että kun he koko yön ajavat eivätkä viivy suotta syöttöpaikoissa, he
ehtivät keskiviikkoaamuksi Heinärannalle.
He ymmärsivät hyvin, että vastapuolue oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen, ja heidän poissaollessaan kokouksen hommannut. Mutta he
luottivat kuitenkin muihin kyläläisiinsä, etteivät myönnä... Siitä
huolimatta olivat he kumpikin kovin rauhattomia...
»Ei olisi kuitenkaan pitänyt lähteä», sanoi Anaski.
»Kyllä minäkin sitä mietin, mutta kuka arvasi, että niin pian kokouksen
hommaavat», sanoi Ulrikki.
Tie oli huono, matka pitkä, ja aika kului.
Vasta keskiviikkoaamuna myöhään saapuivat he kotikylään, Sipillan
kylään, ja saivat kuulla, että kylästä olivat kaikki miehet menneet
Rantalaan meijerikokoukseen...
Vimmastuneena läksi Anaski täyttä laukkaa ajamaan Rantalaan päin.
Mäenpään Ulrikki aikoi tulla heti perässä.
Anaski kirosi ja ajoi laukkaa ja noitui Maaherraa. Omankyläläisiinkään
hän ei saattanut luottaa, ja sen vuoksi pelkäsi pahinta.
»Ehkäpä ehdin», kirosi hän ja löi hevosta selkään.
Mutta kun jo oli ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, tulivat siinä
ensimmäisinä vastaan Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko.
»Eikö kokousta pidettykään?»
»Kokous on pidetty... päätös tuli yksimielinen, ja pöytäkirja,
Horsluntin laatima, on nähtävänä kirkonkylän Kauppilassa», vastasi
Vilhemi.
»Joo, ja Pikku-Herralaan nyt aletaan rakentaa», lisäsi Ollin-Mikko.
Anaski purki pitkän kirouksen. Ollin-Mikko nauroi, jotta vaaroissa
kaikui. Anaski lupasi näyttää, kuinka tässä lopulta käy, ja vihassa
läksi hän ajamaan Rantalaan päin.
»Jo siellä on kokous loppunut», huusi hänelle Vilhemi, mutta Anaski
ajoi vain menemään, ajoi niinkuin ei itsekään tietäisi, mihin ajoi ja
minkä vuoksi.
Siinä erosivat Mikko ja Ylipään Vilhemi. Vilhemi aikoi hiihtää
kirkonkylään, mutta Mikko läksi poikki vainion oikaisemaan mökilleen.
Hyvin oli käynyt. Mikko oli kaikin puolin tyytyväinen. Eivät saaneet
tuohon lammashakaan sitä meijeriänsä kiikkumaan, tuhisemaan ja
piipaamaan. Ei saanut Varesmäen Josefiinakaan kivikkohaastaan tuhatta
markkaa... Kun Mikko saapui mökilleen, istui siellä Varpumäen Manta
kyynelsilmin.
Hänen lehmänsä oli kuollut, ja nyt oli hän menossa Horsluntin puheille,
että eikö voitaisi nostaa kannetta karjakkoa vastaan, joka noituutta
harjoittaa. Tahtoi kuulla Mikonkin mielipidettä.
Mikko neuvoi:
»Horsluntiin elä luota. Se on semmoinen mies, että sen, jolla on rahaa,
sen asian se voittaa, mutta köyhät häviävät. Mutta kirjoita itse
konsulentille ja mainitse todistajat...»
Viisaana piti Manta Mikon neuvon ja päätti niin tehdä. Kun he hetken
kuluttua menivät pirtin eteen, kuulivat he kauheata melua maantieltä.
Miesjoukko, sipillankyläläisiä, palasi Rantalasta kokouksesta, ja
heidän keskellään teuhasi, uhkasi ja kiroili Anaski...
Joukon jälessä käveli allapäin Varesmäen Josefiina, nenäänsä esiliinaan
niistäen...
»Saapa vain kuulla, eikö tuosta vielä nouse isommat jutut», arveli
Ollin-Mikko Varpumäen Mantalle.
Ja isommat jutut siitä nousivatkin, sillä Anaski ja Ulriikki aikoivat
hajoittaa koko osuuskunnan.