Rantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen
hälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin
sattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja
silloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän
miehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja
herjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata
miestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset
rupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet.
Mutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki
vastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä
semmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä
oli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!
Suurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki,
kulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan
palstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä,
lammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan
piiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää,
joten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa.
Ja monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla
selitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli
puoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen
Josefiinan lammashaan puolelle.
Semmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja
ja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten
riidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia
pahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään
tietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty
Pikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että
meijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt,
oli nähtävänä Pikku-Herralassa.
»Jaa... se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se
rakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.
Niin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä
eräänä iltana olivat emännät tapelleet.
Joulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi
huhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt,
sanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.
Samana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko
syksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten
halottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri
lopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta
tuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan
Pikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi
ollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan
toivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan
valmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan
valtavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän
Maaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan... kuultuaan, että Erkkilän
Anaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä
teettivät.
Niin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa.
Hän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon
sitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan
päin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.
Tänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut
Varpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa.
Surkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja
minkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset
olivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä
myyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista
huolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla
ja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus
niin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna.
Mutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli
miehuullisesti elämän ja kuoleman välillä... Mieli kyllä teki, kun näki
Einon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai
ja joka näytti sakealta ja makealta... Mutta ei antanut Mikko perään,
vaikka kuoleman kalpeana makasi...
Ja pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi
heti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko
kuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen
miehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta
koskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran
vatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin
kurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras
talo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin
sen myllynjauhatuksella maksoi... Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut
siitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin...
Mikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille.
Surkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut
kuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei
näkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä
kipakammiksi käyvät?
Hän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä
kuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa
oli vielä metsässä...
Varpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää,
että hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.
Osaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha
ihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa,
että se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli
Ojalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen,
että kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia,
vaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää...
»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee»,
lisäsi Mikko.
Manta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:
»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään
saa rauhassa olla...»
Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että
suurempi hätä muissa mökeissä on.
Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin
Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen,
jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa
Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja
lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi
on edessäpäin.
Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.
Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.
Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän
terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää
päälle... Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun
Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita...
Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia,
josta joka mökissäkin puhuttiin.
»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi
varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.
»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne
ja ryysti, jotta kauas kuului.
»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.
»Kurnaalia tämä on... ei tämä ole oikeata, eheää piimää...»
»Ja noin sakean ja hyvän näköistä...» kummaili Mikko.
»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään... Katsos, Mikko...»
Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.
»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä»,
ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt
kurnaalipiimää...»
»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.
»Olisikohan tuota maistaa...»
Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten
piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi
kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.
Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous,
johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi
kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja
meijerit häviäisivät pois maan päältä.
Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia,
paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän
Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa
pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että
kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat
miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet,
etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet
ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli
suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut
kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan
hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne
Josefiinan lammashakaan.
Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä.
Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli
täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä
ollut aloitettu keskustelua.
»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti
Vilhemi selityksensä.
Yhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin,
vaan jäivät porstuaan ja kuistiin.
Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan
seisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.
Silloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle
ei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset
siellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu
jostakin kapakasta.
Vilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä
olijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies,
joka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä
vain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan...
Mutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko
pirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.
Yhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi,
meni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja
hänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.
»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan
Sipillan kylän miehille...»
Ja sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä
kokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»
Vilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen
pito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.
»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»
Maaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta
ennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos
pirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien
miehet, jotka Anaskia kannattivat.
Ollin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti
loppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että
se uni merkitsi meijerin häviötä.
Poltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki
kokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään
hyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan
noudattaen.
Kun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja
mieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo
hyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen.
Tuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut
Ojalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?
Mikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli
melkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää... Mikko ei
malttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko
kauhallisen suuhunsa.
Silloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut
luontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän
vartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.
Ja hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli
ollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa
itseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli
hän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa
karjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.
Hän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt
alkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.
Mutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on
mies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän
alle.
— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään,
pani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia
meijerikokouksesta.