Vasta myöhään illalla palasi Ollin-Mikko mökilleen. Vaikka hän oli
ollut syömättä koko päivän, ei häntä nälkä hätyyttänyt, sillä niin
hyvillään hän oli.
Hyvillään siitä, ettei meijerin paikasta ollut päästy yksimieliseen
päätökseen. Se huvitti häntä. Sillä Mikko, samoin kuin kaikki
muutkin mökkiläiset, oli vannonut ikuisen vihan kaikkia meijereitä
ja meijerituotteita vastaan. — Kun niiltä hajoaisi koko homma!
— mietiskeli hän, kotimökille päin kävellessään. — Kun oikein
riitaantuisivat — ja siltäpä alkaa näyttää, — kunnes koko heidän
osuuskuntansa hajoaisi ja loppuisi koko meijerihomma, niin että
täytyisi jokaisen pitää maitonsa kotonaan ja kirnuta voinsa niinkuin
ennenkin... Sitten sitä saisi köyhempikin taas oikeaa karjanantia...
Taikka jos nyt ensiksi tulisi joku vahinko... palaisi poroksi tuo
Rantalan mäkitupa, jossa sitä kirottua myllyään jauhattavat... Hän
oli jo ehtinyt Ison-Herralan kohdalle ja muisti samassa, että nyt
se oli Herralasta piimän saanti loppunut. Hän kirosi tunnossaan nyt
Herralan isännän ja emännän, joita tähän asti oli maailman parhaimpina
ihmisinä pitänyt. Herralan väki oli Mikon mielestä ollut ainoita
ihmisiä koko kylässä, jotka kristityn nimen ansaitsivat... — Vaan niin
on nyt, kuulemma, saanut piru heidätkin valtaansa, että jo liittyivät
meijeriin, vaikka kesällä vielä emäntä vakuutti, ettei ruveta heiltä
maitoa meijerissä käyttämään, vaikka kultaisin kielin pyytäisivät...
Mutta ahneuden paholainen ja rikkauden rietas on heidänkin silmänsä
sokaissut ja heidän omantuntonsa pimittänyt...
Niin Mikko mietti Herralan sivu kulkiessaan. Ja hän muisti, että
hän aamulla oli ryystänyt pyttynsä pohjasta viimeisen piimätilkan,
joka oli vielä jäännöstä Herralan vanhankansan piimästä... Kuinka
käynee tästäpuolin? Sitä kurnaaliahan sitä kyllä saisi joka talosta,
mutta sitä ei hän suuhunsa pane, vaikka metson vanhaksi eläisi! Niin
olivat vannoneet kaikki muutkin varpumäkeläiset, ja valansa olivat
pitäneet. Jos taloihin töihin menivät, niin vanhanajan piimää piti olla
särpimenä, muutoin lähtivät pois... Työväki se nyt tänä maailman aikana
komenteli ja komteerasi!
Isoa-Herralaa olivat kaikki mökkiläiset ylistäneet, ja kaikille
toisille talollisille kehuneet, että siinä talossa eletään ja tullaan
toimeen paremmin kuin missään muualla, vaikkei vietykään maitoa
meijeriin...
Mutta nyt!
Mikko puri mälliä, sylkäisi ja kirosi itsekseen; — Vaan tulkoonpa
Herrala nyt vielä tahtomaan uunia korjaamaan tai myllyään takomaan,
niin minä heti sanon, että mene hiiteen senkin kurnaalisaksa...
Mikko oli jo ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, jonka poikki
myllytie kulki Mikon pirtin ohi. Vaikka oli pimeä, oli Mikko näkevinään
sen mäennuppulan Josefiinan lammashaassa, johon Sipillan kylän miehet
ja järvikyläläiset meijerin tahtoivat rakennettavaksi...
Sehän tulisi mokoma rakennus ihan Mikon naapuriksi!
Se tuntui raskaalta, ja Mikon sisustaa ihan karvasteli!
Mutta vielä ei ollut siitä varmuutta, ja Mikko käveli eteenpäin. Ja
vaikka oli niin myöhä, näkyi vielä monesta mökistä Varpumäen laidasta
tulia. Varpumäen Mantankin mökillä näkyi. Mikko päätti poiketa
tuumille, koska eivät vielä olleet ehtineet nukkumaan. Siellähän se
oli ollut kokouksessa Rantalassa Mantakin koko päivän, mutta oli
täytynyt kesken pois lähteä, kun lehmä oli ruokittava eikä Israelikaan
ollut kotosalla. Sopisipa nyt samalla puhua Mantalle valmiiksi sekin
piimäasia. Oli Mikko jo siitä maininnutkin, varhain syksyllä jo,
silloin kun lehmä Varpumäkeen tuotiin, mutta nyt sopisi puhua lisää ja
tehdä sopimus, että vanha kannu hänelle joka päivä...
Mikko poikkesi polkua myöten Mantan ja Israelin pirtille, ja vaikka
oli pimeä, osasi hän välttää polun kivet ja ojain kohdalla loikata,
sillä kovin tuttu oli polku, jota lapsesta asti oli tottunut kulkemaan
kaikkina vuoden aikoina. Pihalle Mikko jo näki, ettei oltu vielä
levolle menemässä. Liedessä paloi iloinen tuli, ja Manta näkyi olevan
keittämishommissa.
Mikko kävi sisälle. Lapset nukkuivat, mutta Israeli oli palannut
metsätoimistaan, istuskellen penkillä tupakoimassa ja varroten
illallista, jota Manta valmisteli.
Syntyi heti keskustelu siitä, mitä kokoukseen kuului. Oliko meijeri
päätetty rakentaa Pikku-Herralaan vai tuohon Varesmäen Josefiinan
hakaan?
»Ei kumpaankaan», alkoi Mikko nauraen ja hyvillään selittää, ja
sytytellen piippuaan kertoi hän kaikki, mitä kokouksen menosta
muisti. »Ha, ha, ha», nauroi hän lopuksi. »Olisi se kummaa, jos ne
riitaantuisivat ja hajoaisi hornan kitaan koko kurnaalisaki... ha, ha,
ha. Se minua naurattaisi.»
»Tuo Israeli se näki kumman unen jo viime talvena», ilmoitti Manta, ja
kovin hyvillään näyttivät olevan Mikon uutisten johdosta sekä hän että
Israeli. »Näki niin kumman unen, että jos se paikkansa pitää, niin ei
rakenneta Heinärannalle heti meijeriä... Oli ollut... taikka selitä
itse, Israeli...»
»Oli se niin kummaa», vilkastui Israeli. »Ja tuskin olisi lehmää tullut
ostetuksi, ellen olisi sitä unta nähnyt...»
»Jopa oli kummaa.» ihmetteli Mikko jo valmiiksi.
»Selitähän Mikolle koko unesi, niin saapa kuulla, mitä Mikko arvelee»,
kehoitti Manta.
»Oli se», alkoi Israeli. »Oli olevinaan järvenä koko tuo Varesmäen
Josefiinan lammashaka, ja siinä oli suuri kivi keskellä järveä. Siihen
ilmestyi rannoille paljon ihmisiä sekä jalan että hevosilla, ja toinen
kysyi toiseltaan, miksi tähän on järvi ilmestynyt, että tämähän on
Varesmäen Josefiinan lammashaka... Tuli kova myrsky sitten, ja minä
olin olevinani täällä pirttini pihalla, mutta kuulin ja näin kaikki...
Niin toisella rannalla olijat alkoivat huutaa, että se on kultaa tuo
kivi, joka on tuolla järvessä, ja kun sen muut kuulivat, niin hekin
alkoivat huutaa, että kultaa se on... puhdasta kultaa... Ja vaikka
oli olevinaan kova syysmyrsky ja kylmä sää, niin ne ihmiset riisuivat
itsensä apposen alasti ja läksivät uimaan sitä kiveä kohden... Minä
olin näkevinäni tänne pihalle ihmisten päitä ja kuulevinani huutoja,
että kultaa... kultaa... Ja minä ajattelin itsekseni, että ne hukkuvat
kaikki, sillä kova myrsky kävi... Ja alkoikin kuulua avunhuutoja,
ja minä läksin juoksemaan ikäänkuin apuun... Mutta kun ehdin tuohon
lammashaan veräjälle, niin oli järvi kadonnut, ja ilma oli kaunis,
ja oli kesä. Ja keskellä lammashakaa jyrsi ruohoa ruskea lehmä, ja
oli olevinaan pieni tyttö, joka näytti tulevan lehmän luota ja sanoi
minulle, että tuo on teidän lehmänne... Siihen sitten heräsin...»
»Jopa oli kumma uni!» sai Mikko sanotuksi.
»Joo», sanoi Manta. »Ja tämä ei hankkinut selviytyä siitä unesta, vaan
hoki vielä pitkän aikaa, vaikka silmät jo olivat auki: 'Mihinkä ne
ihmiset joutuivat? Hukkuivatko ne?'»
Mikko ihmetteli ja sanoi uskonsa olevan, että se uni tiesi pahaa
kaikille meijerilaisille.
»No sen minä sanoin heti Israelille. Ja silloin aloimme hommata
lehmää...»
»Näet, ne kultaa pyytävät ja himoitsevat siihen hukkuvat, sitä tietää
Israelin uni. Merkillinen uni!» sanoi Mikko.
»Hyvää se ei tiedä... sen näkee, joka elää. Se ei tuo Israeli usein
uneksi, mutta silloin kun uneksii, niin jotakin tietää», sanoi Manta.
»Kummasti siinä käypi», ennusteli Mikkokin. »Siinä vielä
kummat tulevat, ja se niille olisikin parhaiksi kaikille niin
mallikyläläisille kuin sipillankyläläisillekin... Ovatkin tulleet niin
hulluiksi sen meijerinsä kanssa, ettei kahvikermaa kuuluta missään
talossa annettavan, sininen kurnaali kuuluu olevan höystönä, ja joka
talossa sokea puuro...»
Niin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko
tulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään,
jonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut,
että hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se
rupeaa meijeriin hänkin... Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut...
»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää
ostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.
»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko.
»Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä
pakkaset tulevat niinkuin ennustetaan...»
Ja siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä
poikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee
antaa oikeata piimää naapurillekin.
»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä
vuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee...
Vaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen
Kaisalle», selitteli ja lupaili Manta.
Jo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään.
Tulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti
Israeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain
ja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta
sisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän
Israelin käden liikettä... Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta
ylös ja lähteä... Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet.
Mikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin
mökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää
tilkkaakaan, ja nälkä oli...
Mikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen
poikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili
penkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa
syystämässä, talon ruuassa... Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska
noin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?
Mikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja
alkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että
Einon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta... Oli vielä
uurteissa vähän jälellä piimää... Mikko pani kauhallisen vettä ja
huiskutti... Tuli siitä vähän harmajaa... Ja syötyään ensin paljasta
leipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja
kallistui penkilleen.
Mutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se
oli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin,
Mikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana
antanut... Olisi saanut elää vielä...
— Einoa se taitaa tuleva talvi hätyytellä, vaikka saapikin tässä minun
pirttini lämpimässä maata... Mutta syömisestä taitaa tulla kiipeli...
luulen... Leivän puolta ja pottuja minulla on itselleni, mutta mistä
saanee karjanantia, — ja kovin kallista on silava syötäväksi...
Ja sitten taas siirtyivät ajatukset meijeriin.
Jos ne sen tuohon Varesmäen Josefiinan lammashakaan rakentavat, niin
siitä tulee ikuinen kiusa hänelle. Sillä etelänpuolisesta ikkunastaan
näki Mikko suoraan siihen kohtaan, johon meijerirakennus oli ehdotettu
tehtäväksi. Siinä se viheltelisi ja höyryäisi aamuvarhaisesta
iltamyöhäiseen, ja siinä ympärillä olisi ainainen rähinä ja hälinä. Ei
olisi sitten rauhallista päivää koko elämän aikana. Niihin mietteisiin
hän sitten lopulta nukkui.
Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste ja maa vahvassa kuurassa.
— On tainnut olla vähän pakkanen! — mietti hän ja nousi katsomaan
lämpömittaria, joka oli etelänpuolisen ikkunan pielessä. Ei ollut
kenelläkään muulla koko Varpumäessä pakkasen tietäjää, ja Mikon
pirtillä kävivät muut kysymässä, onko ollut paljonkin pakkasta.
Mutta samalla kun Mikko silmäili pakkasen tietäjää ja näki, että
kymmentä pykälää näytti, tuli hän luoneeksi silmäyksen alas Varesmäen
Josefiinan lammashakaankin, ja kuinka lie hänen silmäänsä näyttänyt,
että siinä oli niinkuin joku... ei se kuitenkaan ollut muuta kuin
pakkasen höyryä...
Hän muisteli nähneensä jotakin unta, mutta ei muistanut mitä. Mutta
jotakin pahaa oli yöllä kuitenkin ollut näkevinään.
Jo nousivat sauhut joka mökistä ja joka talosta alhaalta joen
rannalta... Näkyi olevan liikkeellä meijeriin viejäkin. Pitkä
kärrynlava oli täynnä kuljetusastioita, jotka helisivät ja rämisivät,
kun kärryt kolisivat syysroutaisia teitä.
— Nyt jo paholaiset ovat liikkeellä, ja kello ei ole vielä
seitsemääkään...! Jo se tuli aika maailmaan... hohoo kuitenkin...
Eino nukkui vielä, ja Mikko ajatteli, että nukkukoon. Hän sytytti tulen
lieteen, ja hänen mielensä olisi tehnyt kahvia, mutta sitä ei ollut. Ei
ollut raaskinut ostaa moneen viikkoon, ja hän olikin päättänyt paastota
Antinpäivään asti.
Jospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää,
jotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa
pullolleen...
Mutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas
marraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja
mietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja
Virnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti... ja kun palaa, niin
sitten keittää pottuja...
Hän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti
Einon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.
Mutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka
seisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä
hänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle
niinkuin olisi jotakin hakenut...
Mitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan
tekemistä?
Jo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:
»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»
»Siinä se on», ärähti Mikko.
»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.
»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi...
Mitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»
»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme
ole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä
meijerin kivijalkaan...»
»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se
rakennetaankaan...»
»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me
aloitamme nyt työmme...»
Mikko suuttui silmittömästi.
»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta
siihen kiveen ette koske... Kuka teidät on tänne määrännyt?»
»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki... Ne ovat käskeneet, ja he ovat
palkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä
vaaran laidasta...»
»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas:
»Ei sitä kiveä saa ottaa!»
»Mutta tiellähän tämä on... keskellä ojaa...»
»Antaa olla vaan... Se ei kuulu teihin... Se on rajakivi, ja minulla on
oikeus kieltää...»
Mikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja
lähtivät vasaroineen vaaralle päin.
Ja kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä,
alkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.
Mikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka
uskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan
lähettäneen.