Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.
I
Oli kuulutettu kokous, johon kaikkia pitäjäläisiä kehoitettiin
saapumaan. Ja tietoja oli siitä suuresta kokouksesta lähetetty pitäjän
syrjäkyliinkin, sekä suusanallisia että kirjeellisiä.
Asia oli tärkeä, koski näet osuusmeijerin rakennusta. Ja nyt tässä
suuressa kokouksessa piti päättää, mihin kylään ja paikkaan meijeri
rakennetaan. Sillä niin pitkälle olivat jo Heinärannan pitäjäläiset
päässeet, että osuuskunta oli valmis, ja nyt ei enää puuttunut muuta
kuin kaikille sopivan rakennuspaikan valitseminen.
Kyllä jo nyt alkoikin olla kaikille selvillä, mistä tulee kysymys.
Syrjäkylissäkin asiaa pohdittiin, ja tuumailtiin yhtä ja toista, vaikka
syrjäkyläläiset kyllä ymmärsivät, ettei heidän toivomuksiaan, jos
heillä sellaisia olisikin, otettaisi huomioon. Tiesivät hyvin, että
Sipillan kylän, Heinärannan ja Mallikylän isännät, joiden joukossa koko
pitäjän rikkaimmat miehet ovat, pitävät kyllä puolensa. Heillä ei olisi
mitään sanomista, saivat kiittää, että heidät oli otettu osuuskuntaan.
Sen he tiesivät, ja se oli heille jo kirkolla käydessä selvästi
sanottukin. Ja senvuoksi ei moni syrjäkyläläinen aikonutkaan mennä
kokoukseen, vaan arveli, että kyllä rantamaan isännät asian hoitavat.
Marraskuu oli kulumassa, ja kokous oli kuulutettu römppäviikon
lauantaiksi Heinärannan Rantalaan, jossa osuusmeijeri nyt oli
vuokrahuoneisiin sijoitettuna.
Varhain aamulla jo heräsi Erkkilän Anaski Sipillan kylästä ja heti
herättyään muisti, mikä päivä oli alkanut. Muina aamuina tapasi hän
loikoa vuoteella ja tupakoida kunnes kahvi oli valmis, mutta nyt nousi
hän jo ennen ylös ja näytti liikkuvan tavallista vikkelämmin. Housutkin
veti jalkaansa niin näppärästi, ettei emäntä muistanut koskaan ennen
Anaskinsa niin joutuisasti housuihin päässeen.
»Mihin sinulla nyt kiire on... vasta tässä sain tulen pannun alle»,
sanoi hän.
»Keitähän kahvi sukkelaan», vastasi isäntä, hakien kenkiään. »Toimita
sitten, että saan pestä silmäni, ja laita jotakin syötävää...»
»Mihin sinä sitten...?»
»No meijerikokoushan on tänään Rantalassa...»
Nyt muisti emäntäkin. Olihan asiasta puhuttu monta viikkoa, ja
kuitenkin oli häneltä päivä unohtunut! Hän lisäsi tulta pannun alle,
nouti Anaskille uuden takin ja kaulahuivin sillä aikaa kun Anaski pani
kenkiä jalkaan.
»Saisi nyt kuulla, kuinka käypi? Joko panevat meijerin kuitenkin
Pikku-Herralaan», arveli emäntä.
»Kyllä siinä vaan luja vastaan pannaan», sanoi isäntä, irvillä ikenin
kiskoen kenkää jalkaansa. »Ne luulevat Mallikylän ja Heinärannan
miehet, että he aina saavat puolensa päälle, mutta kyllä siellä nyt
yrittävät muutkin...»
Anaski oli jo sillä luonnolla, että olisi pystynyt aloittamaan
väittelyn kenen kanssa hyvänsä. Hän sai kengät jalkaansa, nousi ja kävi
pesemään kasvojaan patapenkille asetetussa vadissa.
»Sen sanon, että minä en ole minä, jos meijeri Pikku-Herralaan
rakennetaan», porisi hän silmiään pestessään. »Ne luulevat kyllä
mallikyläläiset, että asia jo on selvä, ettei muuta kuin päätös
tehdään, ja heti aletaan rakentaa, mutta...»
Emäntä oli saanut kahvin valmiiksi, ja molemmin olivat paraikaa
meijerinpaikasta puhumassa, kun ovi aukeni ja naapurin isäntä, Mäenpään
Ulrikki, astui pirttiin.
Ulrikkikin oli pukeutunut sunnuntaiturkkiinsa, ajellut partansa ja
pessyt silmänsä.
»Sinä olet ollut vielä varemmin valveilla kuin minä», tervehti Anaski
naapuriaan.
»Kyllä rennosti ehdimme, vaan ajattelin, että lähdenpä tästä jo
liikkeelle, kun ei tuntunut muutakaan hommaa olevan», selitti tulija.
»Jo minäkin olen lähtövalmis», kehaisi Anaski. »Poltahan tämä sikari,
ja tuumaillaan tässä... minäkin haukkaan ruokaa... Voipipa mennä päivä
pilalle ennenkuin asia päätetään.»
»Menee hyvinkin pilalle», uskoi Mäenpää. »Sillä olenpa kuullut
mallikyläläisten ja heinärantalaisten päättäneen, että Pikku-Herralan
palstalle meijeri rakennetaan...»
»Vai niin...»
»Mutta jo on kumma, jos ei tässä muillakin ole sananvuoroa ja
päätösvaltaa...»
Ja niin alkoi keskustelu naapurien kesken. He olivat molemmat, sekä
Erkkilän Anaski että Mäenpään Ulrikki, Sipillan kylän rikkaimmat
isännät, ja molemmat olivat myös tunnetut väittelijöiksi ja
jarruttajiksi kaikissa kokouksissa. Ja he olivat nyt saaneet sen
päähänsä, ettei meijeriä rakenneta Pikku-Herralaan, joka muuten olisi
matkan puolesta ollut varsin sopiva ja konsulentinkin lausunnon mukaan
edullinen paikka.
Sitäpaitsi oli Pikku-Herrala luvannut maastaan meijerille tarvittavan
palstan ilmaiseksi, jotavastoin Varesmäen Josefiina, jonka maasta
myöskin oli palstaa ehdotettu, tahtoi siitä useampia satoja.
Siitä oli nyt puhuttu pitkin syksyä, kumpaanko paikkaan meijeri
rakennetaan, ja siitä tulisi nyt tässä kokouksessa päätettäväksi. Sillä
siitä olivat nyt kaikki yksimielisiä, että meijeri oli rakennettava,
oma talo osuusmeijerille. Konsulentti oli käydessään kehoittanut ja
tarkoin selittänyt, mitä äärettömiä etuja siitä jokaiselle osuuskunnan
jäsenelle koituisi. Voista saataisiin vielä korkeammat hinnat, ja
menopuoli pienenisi. Ja sitähän kaikki toivoivat.
Oli vielä aamuhämärä, kun Erkkilä ja Mäenpää lähtivät kävelemään
Heinärannan Rantalaan päin. Tiellä liittyi heihin muitakin kokoukseen
menijöitä, ja kova oli puhelu, kun isännät Heinärannalle päin
kävelivät. Sillä Sipillan ja Heinärannan kylien taivalta ei ollut kuin
jokunen kilometri. Enimmin äänessä oli Erkkilän Anaski, joka selitti
toisillekin, ettei sopinut mitenkään rakentaa meijeriä Pikku-Herralaan,
sillä se tulisi liian loitolle Sipillan kylästä eikä paikka muutenkaan
ollut niin sopiva kuin Varesrnäen lammashaka...
»Niinpä vainkin», myönsivät toiset.
Kun he saapuivat Heinärannan kylän yläpäähän, oli päivä jo valjennut.
Ylipään Vilhemi seisoi pihalla ihka uusissa sarkavaatteissa ja
vastatervatuissa pieksuissa.
»Huomenta!»
»Huomenta. Mitä Sipillan kylään kuuluu?»
Ja Vilhemi käveli joukkoon, ja niin jatkettiin matkaa, meijerin
paikasta keskustellen.
Ylipään Vilhemillä oli uutinenkin kerrottavana.
»Jo on meidän kylän Iso-Herralakin liittynyt osuuskuntaan ja nyt on
alkanut viedä maitoansa meijeriin», sanoi hän.
Sipillan kylän miehet ihmettelivät. Sillä Iso-Herrala oli vanhoillinen
talo, jossa sitkeästi oli taisteltu »vanhan hapatuksen» puolesta,
ja kiertelemässä oli huhu, ettei viedä Isosta-Herralasta maitoa
meijeriin, vaikka voikilosta saataisiin viisi markkaa. Mutta niin oli
nyt kuitenkin ihme tapahtunut ja viimeinenkin meijerin vastustaja ja
kurnaalin soimaaja Iso-Herrala liittynyt osuuskuntaan. Se oli ollutkin
näinä vuosina ainoa talo, josta Varpumäen mökkiläiset oikeaa eheää
vanhankansan piimää saivat, ja ainoa paikka, jonka pihalla ei sallittu
kuljetusastiain helinää ja kolinaa.
Siitä miehet nyt mielipiteensä lausuivat, kukin laillaan.
»Täytyi Herralankin liittyä meijeriin, kun viimetalvinen voi oli jäädä
käteen eikä saanut myydyksi kuin polkuhinnasta», sanoi Erkkilän Anaski.
»Taisivat alkaa rahat muuttua lanteiksi», pisti Mäenpää.
»Vaan nyt se kyllä Herrala suorii rahaa eri tavalla», sanoi Ylipään
Vilhemi. »Siinä talossa on paljon lehmiä ja hyvässä kunnossa...»
Ja niin haastellen kävelivät. Kun saapuivat Varesmäen Josefiinan
vainion kohdalle, alkoi Erkkilän Anaski selittää, että »tässä se on se
oikea meijerin paikka... Tuolla vaaran laidassa on kaksi pulppuavaa
lähdettä, joista jos vesijohto tehdään — ei koskaan lopu vesi, ja
muutenkin on sopiva paikka...»
»Mutta Pikku-Herrala antaisi palstan ilmaiseksi», muistutti Ylipään
Vilhemi.
»Jaa, se ei kuulu asiaan», vastasi Erkkilän Anaski.
Pitkin kylää liittyi heidän joukkoonsa isäntämiehiä, niin että kun he
lopulta Rantalaa lähestyivät, oli heitä iso joukko.
Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki olivat jääneet toisistaan jälelle
ja keskustelivat omia asioitaan kahden kesken. Toiset, jotka kulkivat
edellä, eivät kuulleet, mitä nämä puhelivat, mutta arvasivat, että
meijerin paikasta on neuvottelua...
Kun he saapuivat Rantalaan, oli siellä jo Mallikylän ja Savukylän
hevosia piha puolillaan, ja toisia näkyi tulevan. Niin oli liikettä
kuin suurena kirkkopyhänä tai käräjillä asiainjakopäivänä. Tuossa näkyi
ajavan pihaan Mallikylän Maaherra tanakkana ja ylpeänä, yksin komealla
orhillaan. Hän silmäsi kylmästi Erkkilän Anaskia, ja sitä määrää oli,
että hyvään päivään vastasi...
Nurkkain takanakin näkyi miehiä ja jokunen emäntäkin. Juteltiin
kuiskaamalla, aivan kuin käräjäin aikana.
Navetan luona näkyivät seisoskelevan Ollin-Mikko ja Varpumäen Mantakin,
jotka molemmin uteliaisuudesta olivat tulleet kokouksen menoa katsomaan
ja päätöstä kuulemaan. Sillä kumpaisellakin oli omat syynsä ja huolensa.
»No, onkos Mikko kuullut, että jo on Iso-Herralakin liittynyt
meijeriin?» kysäisi Ylipään Vilhemi, kun osui kävelemään Mikon ohi.
Kyllä Mikko sen oli kuullut. Ja häntä harmitti Ylipään kysymys, sillä
hän ymmärsi, mihin Vilhemi oikeastaan tähtäsi. Iso-Herrala oli ollut
Ollin-Mikon samoin kuin muidenkin Varpumäen mökkiläisten piimätalona!
Mistäs nyt vanhankansan piimän sieppaat, kun Herralassakin on
kurnaalia! Sitä Ylipään Vilhemi tarkoitti. Mikko ymmärsi ja ärähti
vastaukseksi.
Pirtti oli jo täynnä väkeä, tupakansavua ja sorinaa. Kuului nauruakin
joukosta, ja vapaasti ja rennosti sai kukin esiintyä, sillä nyt ei
ollutkaan kokousta häiritsemässä konsulentti, joka vaati, että kaikkien
tuli istua lakittomin päin ja tupakoimatta. Sitäpaitsi ei saanut kukaan
puhua muulloin kuin vuorollaan...
Mutta nyt!
Nyt sai istua naapukka päässä ja piippu suussa ja sai puhua milloin
mieli teki ja mitä tahtoi. Vapaus vallitsi. Hei vain!
Ollin-Mikkokin tunkeusi porstuaan, sillä pirttiin ei enää mahtunut.
Ovi oli auki, ja kuuma höyry ja savu tulvasi porstuaan, niin että
välikatosta tippui vesi. Sakean savun seasta kuuli Mikko Erkkilän
Anaskin kimeän, kuuluvan äänen, niinkuin höyrypillin vihellyksen
paksun usvan keskeltä. Ihmistä ei paljoa näkynyt. Näkyi jonkun puoli
punottavaa naamaa, tämän naapukan korvallinen, tuon turkin kaulus
ja piippu. Vilahti joskus käsi ja hartiat, mutta täyttä ihmistä ei
eroittanut...
Yhä yltyi pauhu, yhä useampia alkoi puhua, ja sakeammaksi savu kasvoi.
Jo kuului vihdoin puheenjohtajan ääni huutavan olemaan hiljemmin, jotta
päästään keskustelun alkuun. Ja kun sorina vähän vaimeni, kuuli Mikko
puheenjohtajan taas huutavan:
»Niinkuin kaikki tietävät, ovat muut osuusmeijeriämme koskevat seikat
ja asiat selvillä. Nyt tässä kokouksessa, kuten kuulutuksessa on
ilmoitettu, tulee vain ratkaistavaksi, kumpaanko ehdotetuista paikoista
meijeri rakennetaan. Rakennetaanko se Pikku-Herralan tilalle vai
Varesmäen Josefiinan lammashakaan...»
»Niin vain... niinpä tietenkin... Siitä nyt tulee kysymys», kuului joku
myöntävän.
»Toivoisin kuitenkin», jatkoi puheenjohtaja, »että kokous muitta
mutkitta pian tulisi yksimieliseen päätökseen, jotta rakennustoimi
aivan heti voitaisiin panna alulle. Joutava viivytys on ajan hukkaa,
ja joka päivä tekee meille kaikille vahinkoa, kun meijerimme on
vuokrahuoneissa... Muutenhan konsulentti viime kerralla näistä asioista
selvästi ja ymmärrettävästi puhui, niin ettei minun tarvitse siitä nyt
enää tolkuttaa. Jokainen siis tietää, että se koskee jokaista...»
»Tietääpä tietenkin», kuului taas joukosta.
»Ja vielä pyydän huomauttaa, että konsulentti, jonka asiantuntemusta
kukaan ei pystyne epäilemään, ilmaisi antamassaan lausunnossa
käsityksensä olevan, että kaikista ehdotetuista paikoista, siihen
luettuna Varesmäen Josefiinan lammashakakin, on Pikku-Herralan palsta
sopivin... Ja kun...»
»Ei konsulentti tunne lähteitä eikä vesisuonia, ja ensimäinen ehto on,
että on vettä viljalti», kuului Erkkilän Anaskin ääni.
Puheenjohtaja koetti jatkaa:
»Ja kun lisäksi vielä Pikku-Herrala antaa meijerille tulevan palstan
ilmaiseksi ja vanhastaan on tunnettua, että Pikku-Herralan talossa on
koko kylän paras ja kirkkain vesi eikä kaivo koskaan ole kuivunut,
niin...»
Niin pitkälle ehti puheenjohtaja, mutta silloin nousi voimakas melu
miesjoukossa, niin ettei toinen toistaan kuullut. Erkkilän Anaski laski
sukkeluuksia ja nauraa remusi, Mäenpään Ulrikki pilkkasi Pikku-Herralaa
ja huusi niin että naama punaisena hohti.
Heistä tarttui väittelyinto muihinkin, ja yhtäkkiä oli koko pirtti
yhtenä ainoana äänimerenä. Katkonaisia sanoja ja lauseita kuuli
Ollin-Mikko oven suuhun. Toiset huusivat Pikku-Herralaa, toiset
Varesmäen Josefiinaa. Vettä, kaivoja, vesijohtoja, jokia, järviä kuuli
Mikko mainittavan, kuuli jonkun huutavan, että Pikku-Herralassa on niin
pehmeä maakin, ettei kanna raskasta meijerirakennusta.
»Ollapa Atlantti tässä lähellä», kuuli Mikko Ponkalan Sakarin huutavan
väkijoukkoon. »Siellä sitä olisi pojat lientä mille meijerille
hyvänsä... Silloin kun minä palasin Ameriikasta...»
Mutta ei kuunnellut kukaan, mitä kokemuksia Ponkalan Sakarilla oli
Atlantilta. Kuitenkin selitti Sakari, ja Mikko ymmärsi, että paljon oli
vettä Sakari eläissään nähnyt.
Vähitellen alkoi kuumuus ja paha ilma hätyytellä pirtissä olijoita, ja
kun kukin oli selittänyt ja huutanut, minkä sielu oli sietänyt, niin
jo hikipäässä tunkeusi ulkoilmaa haistelemaan ja tullessaan mainoi,
että jopa on kuuma tuolla pirtissä. Mutta yksikään ei ollut joutanut
toistansa kuuntelemaan; silti oli jokainen puhunut.
Kun pauhu vähän taukosi (ja se oli merkki, että parhaat puheet oli
pidetty), huusi Erkkilän Anaski, jotta kuului ihan pihalle asti:
»Jaa... Näyttäkää minkälaisen lausunnon konsulentti on antanut
meijeripaikasta!»
»Se on lyhyesti niin, että hän puoltaa Pikku-Herralan palstaa, joka
ehdottomasti onkin sopivin...»
Mutta kun puheenjohtaja sen oli sanonut, nousi uusi melu, entistä
äkäisempi. Erkkilän Anaski ponnahti seisomaan, huitoi molemmin käsin ja
selitti. Mäenpään Ulrikin naama punotti, ja hiki tippui pitkin poskia,
kun hänkin sakeimmassa miesjoukossa teuhasi...
Ja kaikki Sipillan kylän miehet huusivat samoin kuin Anaski ja Ulrikki,
että ei ikäpäivänä sitä meijeriä Pikku-Herralan palstalle rakenneta...
Mutta jo kiivastuivat Mallikylän miehetkin, ja Maaherran Heikki, joka
oli kahden kylän rikkain mies ja lukuisimman karjan omistaja, huusi
puheenjohtajalle, että hän tahtoi puheenvuoroa...
Sitä hän ei saanut, sillä Erkkilän Anaski tikasi heti vastaan, että
tässä on nyt valta puhua muillakin kuin Maaherran rikkaalla...
Ja niin haasteltiin, poikettiin kauas pääasiasta, niin että kun perässä
puhuttiin Torniojoen kevättulvasta, oli oven suussa puhe siitä, tuleeko
pakkastalvi niinkuin vanhat miehet ennustavat ja merkit maassa ja
taivaalla näyttävät.
Ja aika kului. Marraskuun lyhyt päivä alkoi jo hämärtää, eikä mihinkään
päätökseen ollut päästy. Joku esitteli, että äänestettäisiin, mutta
toiset vastustelivat ja sanoivat, että yksimielinen pitää päätöksen
olla ennenkuin se on kaikille mieluinen. Ja niin jäi äänestäminen.
Yhä jankattiin ja molemmin puolin ruvettiin sukkeluuksia ja pikku
pilkkaa jakelemaan.
Miehet jakaantuivat kahteen puolueeseen. Sipillan kylän miehet, osa
heinärantalaisia ja kaikki syrjäkyläläiset puolustivat meijeripaikaksi
Varesmäen Josefiinan lammashakaa. Mutta Mallikylän miehet,
savukyläläiset ja osa heinärantalaisia taas väittivät kiivaasti
Pikku-Herralan palstan puolesta.
Kun jo alkoi olla hämärä pirtissä, nousi vihdoin kirkonkylän Kauppila
seisomaan ja alkoi puhua. Hän selitti laajasti ja perusteellisesti,
kuinka tärkeä tämä kysymys oli kaikille osuuskunnan jäsenille.
Englannissa oli voi verrattomassa hinnassa, eikä ollut pelkoa, että
se laskisi. Nyt kun oli niin pitkälle päästy, että rakennushirret
olivat paikallaan Pikku-Herralassa, ja kaikin puolin asiat muuten
olivat reilassa, piti jokaisen ymmärtää, että tämmöinen turha tinka ja
väittely vahingoitti kaikkien yhteistä asiaa...
»Pian ne hirret siitä siirretään», keskeytti hänet Erkkilän Anaski. »Ja
kenen luvalla ne hirret on Pikku-Herralaan ajettu? Siinä on kysymys!»
Anaskin puoluelaiset remahtivat nauramaan, että jo oli sukkela ja
viisas mies tuo Erkkilän Anaski.
Mutta siitä suuttui kirkonkylän Kauppila, painoi naapukan päähänsä ja
tuimana miehenä läksi pyrkimään ulos.
»Tehkää niinkuin tahdotte! Rakentakaa meijeri vaikka keskelle
Tornionjokea! Minä en puutu, en sekaannu. Minä kyllä saan voini
myydyksi...»
»Elä lähde pois!... Elä suutu!» huudettiin Kauppilalle. Mutta Kauppila
tunki miesjoukon läpi ja kirosi, että tätä hän oli konsulentille
sanonutkin...
Ja Kauppilan perässä läksi Maaherran Heikki, kylmänä miehenä, ja lausui
mennessään:
»Mallikylään kyllä pystytään saamaan oma meijeri, jos niikseen tulee...»
Toiset jatkoivat vielä tinkaa. Pimeä tuli ja lamppuun pantiin tuli...