Jeri sai pian Arielilla oppia, ettei mustaihoisten ahdistaminen
ollut siellä sallittua. Haluten miellyttää ja palvella uusia jumaliaan
se käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta hätyyttääkseen
kanootintäyteistä villijoukkoa, joka tuli käymään laivalla. Villan
ankarat nuhteet ja Harleyn kielto saivat sen hämmästyksestä
pysähtymään. Vakaasti uskoen erehtyneensä se alkoi uudelleen raastaa
villiä, jonka kimppuun oli käynyt. Toisella kertaa Harleyn kielto oli
ehdottoman selvä, ja Jeri meni hänen luokseen innokkaasti häntäänsä
heiluttaen ja ruumistaan kierrellen pyytääkseen anteeksi.
Sitten Villa kutsui sen luokseen. Pitäen sitä lähellä itseään, silmä
vasten silmää ja nenä vasten nenää, hän puhui sille vakavasti villien
vainoamisen pahuudesta. Hän sanoi Jerille, ettei tämä ollut mikään
tavallinen viidakkokoira, vaan jalorotuinen irlantilainen herraskoira,
ja ettei herraskoira milloinkaan metsästä syyttömiä mustia miehiä. Jeri
kuunteli vakavasti, silmää räpäyttämättä ja käsitti täydelleen
tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään paljon siitä, mitä Villa sanoi.
»Paha» oli Arielin kielessä sana, jonka Jeri jo oli oppinut, ja Villa
käytti sitä nyt usein. »Paha» merkitsi Jerille »ei saa» ja siis samaa
kuin tabu.
Oliko sopivaa olla tottelematta tai arvostella heidän määräystään?
Ellei mustaihoisia saanut metsästää, niin se ei sitä tehnyt, vaikka
aikoinaan sen kapteeni oli sitä siihen kehottanut. Jerin mietteet
eivät kulkeneet näin selkeästi, mutta omalla tavallaan se tuli
loppupäätelmiin.
Rakkautta jumalaa kohtaan Jerin mielestä piti osoittaa palveluksilla.
Ja kaiken palvelemisen perustana sillä oli totteleminen. Kuitenkin sen
oli jonkun aikaa sangen vaikea pidättyä murisemasta ja näykkäämästä,
kun outojen ja julkeiden mustaihoisten jalkoja kulki sen ohitse Arielin
valkoisella kannella.
Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta, sai Jeri kokea kerran, kun Villa
Kennan halusi kylpeä raikkaassa virtaavassa vedessä ja kun Johnny,
tulagilainen musta luotsi, erehtyi.
Merikortissa oli mailin pituinen Sulin joki, joka laski mereen. Se oli
merkitty vain yhden mailin pituiseksi sen tähden, ettei ainoakaan
valkoinen mies ollut seurannut sen juoksua mailia kauemmas. Kun Villa
ehdotti kylpyä siinä, neuvotteli hänen miehensä Johnnyn kanssa. Johnny
pudisti päätänsä.
»Sillä paikalla ei asua villi», sanoi hän. »Ei yksi vaara. Viidakkomies
asua enempi kaukana.»
Ja he menivät maihin, ja sillä aikaa kun veneen miehistö loikoili
rannan kookospalmujen varjossa, kulkivat Villa, Harley ja Jeri joen
vartta sisämaahan neljännesmailin verran, mistä löysivät soveliaan
uimapaikan.
»Ei voi olla koskaan liian varovainen», sanoi Harley ottaen
automaattisen pistoolinsa kotelosta ja asettaen sen vaatekasan päälle.
»Harhaileva villilauma voi sattua yllättämään meidät.»
Villa kahlasi polviaan myöten veteen, katsahti korkealla päänsä päällä
olevaan tiheään viidakkokatokseen, jonka läpi vain jokunen auringonsäde
tunkeutui, ja värisi kauhusta.
»Sopiva paikka pimeän työn tekoa varten», hymyili hän ja heitti
kourallisen viileää vettä miehensä päälle, kun tämä porhalsi hänen
jälkeensä veteen.
Jonkun aikaa Jeri istui heidän vaatteittensa luona ja katseli
ilonpitoa. Sitten sen huomio kiintyi tavattoman ison perhosen liehuvaan
varjoon, ja pian se oli viidakossa seuraamassa metsärotan jälkiä. Ne
eivät olleet enää ihan tuoreet. Sen se tunsi aivan hyvin, mutta sen
sisimmässä elivät vielä kaikki sen suvun vanhat vaistot, metsästämisen,
retkeilemisen ja elävien olentojen takaa-ajamisen vaistot, lyhyesti:
lihan pyydystämisen vaisto, vaikka sen suku oli syönyt jo ammoiset ajat
ihmisen antamaa ruokaa.
Ja niinpä se käyttäen hyväkseen nyt jo tarpeettomia kykyjä, jotka siinä
yhä elivät ja vaativat käyttämistä, seurasi metsärotan vanhoja jälkiä
kaikella lihanpyytäjän pehmeäjalkaisella hiivintätaidolla ja
äärimmäisen tarkasti lukien eri tuoksujen kertomusta. Jäljet kulkivat
tuoreitten, vain hetkistä sitten poljettujen jälkien poikki. Kuin
köyden kiskaisemana Jerin pää kääntyi äkkiä suoraan sivulle. Sen
sieraimissa oli selvä mustaihoisen haju. Lisäksi se oli joku outo
mustaihoinen, sillä Jeri ei tuntenut tuoksua ainoaksikaan niistä, jotka
olivat piirtäneet merkkinsä sen aivolokeroihin.
Jeri painautui uudelle uralle unohtaen metsärotan vanhat jäljet.
Uteliaisuus ja toimintahalu ajoivat sitä eteenpäin. Se ei lainkaan
ajatellut Villan ja Harleyn turvallisuutta, ei edes silloin, kun se
saapui paikalle, johon mustaihoinen nähtävästi heidän ääntensä
säpsäyttämänä oli epäröiden pysähtynyt ja senvuoksi jättänyt hyvin
vahvan hajun. Tältä paikalta jäljet kääntyivät joelle, missä Villa ja
Harley olivat kylpemässä. Jeri seurasi niitä äärimmäisen jännittyneenä,
mutta aivan rauhallisena -- jälkien seuraaminen oli siitä yhä leikkiä.
Joelta kuului silloin tällöin huudahduksia ja naurua, ja joka kerta kun
ne saapuivat Jerin korviin, tämä tunsi ruumiissaan ilonväreitä. Jos
siltä olisi kysytty ja jos se olisi kyennyt ilmaisemaan tunteitaan
ajatusten kielellä, se olisi sanonut, että maailman suloisin sävel oli
Villa Kennanin ääni ja sitä lähinnä suloisin Harley Kennanin ääni.
Heidän äänensä täyttivät sen riemun värinällä ja muistuttivat sille,
että se rakasti heitä ja he rakastivat sitä.
Jerin epäluulot heräsivät vasta silloin, kun se ensimmäisen kerran näki
oudon mustaihoisen, mikä tapahtui lähellä jokea. Mies ei käyttäytynyt
niin kuin tavallinen mustaihoinen, jolla ei ole pahoja aikeita. Sen
sijaan sen käytöksessä ilmeni kaikkia sellaisen olennon eleitä, joka
väijyy pahanteon tarkoituksessa. Se kyyristyi viidakossa maahan ja
tähysteli erään leipäpuun paksun tyven takaa. Jeri pörhisti niskaansa
ja kyyristyi väijymään sekin.
Kerran mustaihoinen nosti kiväärinsä puolitiehen olkapäälleen, mutta
hänen vaaraa aavistamattomat uhrinsa, jotka polskuttivat vettä ja
nauroivat, siirtyivät pois hänen näköpiiristään. Hänen kiväärinsä ei
ollut vanhamallinen snider, vaan uudenaikainen makasiiniwinchester, ja
hän näytti olevan tottunut laukaisemaan sen olkapäältään eikä
lanteeltaan, kuten malaitalaiset yleensä.
Tyytymättömänä asemaansa leipäpuun takana hän laski pyssynsä ja hiipi
jokea kohti. Jeri painautui entistä enemmän maahan ja seurasi perässä.
Se kyyristyi niin alas, että sen vaakasuorasti eteenpäin ojennettu pää
oli paljon alempana kuin sen hartiat, jotka omituisina kohosivat muusta
ruumiista. Kun mustaihoinen pysähtyi, teki Jeri samoin, ikään kuin
olisi silmänräpäyksessä jähmettynyt. Kun mustaihoinen liikkui, liikkui
Jerikin, mutta miestä nopeammin, lyhentäen matkaa heidän välillään. Ja
koko ajan sen niska- ja hartiakarvat lainehtivat edestakaisin kulkevina
raivon ja vihan aaltoina. Se ei ollut nyt »kulta-hau», joka istui
korvat luimussa ja nauroi naisjumalan sylissä, ei »hupsu laulaja», joka
lauloi vanhoja muistojaan naisen hiusten huumaavassa pilvessä, vaan se
oli nelijalkainen taistelija, raateluhampainen peto, valmis repimään ja
surmaamaan.
Jeri alkoi hyökätä heti, kun oli päässyt hiipimään tarpeeksi lähelle.
Se ei muistanut, että mustaihoinen Arielilla oli tabu. Sillä hetkellä
se tabu oli poispuhallettu sen tietoisuudesta. Se tiesi vain, että
villi uhkasi miestä ja naista onnettomuudella.
Niin paljon Jeri oli lyhentänyt välimatkaa mustaihoisen jälleen
kyyristyessä ampumaan, että se oli mielestään kyllin lähellä voidakseen
hyökätä. Kivääri oli jo kohoamassa olkapäälle, kun se teki hyppynsä.
Tämä oli yhtä äänetön kuin nopea, ja saalis sai ensimmäisen varoituksen
vasta silloin, kun Jerin ruumis kanuunankuulan tavoin singahti hänen
hartioilleen. Samassa Jerin hampaat iskeytyivät mustaihoisen niskaan,
mutta liian lähelle paksuja olkalihaksia, jotka estivät kulmahampaita
ylettymästä selkäytimeen.
Ensisäikähdyksessä mustaihoisen sormi nykäisi liipasinta, ja hänen
kurkkunsa päästi käheän parkaisun. Hän tuupertui kasvoilleen ja
pyöriskeli käsikähmässä Jerin kanssa, joka puri häntä poskiin ja
leukaan ja runteli hänen toisen korvansa, sillä irlantilainen terrieri
puree salamannopeasti useita kertoja eikä riipu niin kuin verikoira
kerran saamassaan otteessa.
Kun Harley Kennan automaattipistooli kädessään ja alastomana kuin
Aatami saapui paikalle, hän näki koiran ja miehen toisiinsa
kietoutuneina kamppailevan niin, että multa pöllysi. Mustaihoinen,
jonka kasvoista vuoti verta, kuristi molemmin käsin Jeriä kurkusta, ja
henkihieverissä korskuva ja muriseva Jeri raapi takakäpäliensä kynsillä
kaikin voimin rakkaan elämän puolesta. Ne eivät olleet enää pennun,
vaan täysikasvuisen koiran vahvat kynnet, joita jäykensivät taakse
kasvaneet voimakkaat lihakset. Ja ne naarmuttivat naarmuttamistaan
paljasta rintaa ja vatsaa näiden koko pituudelta, kunnes miehen ruumiin
koko etupuoli oli yhtenä vertavuotavana haavana.
Harley Kennan ei uskaltanut ampua, kun taistelijat olivat kietoutuneet
niin yhteen. Sen sijaan hän meni lähelle ja iski pistoolinsa perällä
miestä ohimoon. Vapauduttuaan huumautuneen mustaihoisen höltyneistä
käsistä Jeri kimposi samassa hänen paljastuneeseen kurkkuunsa, ja vain
sen niskaan tarttuva Harleyn käsi ja Harleyn ankara kielto sai sen
pysähtymään ja hellittämään irti. Se vapisi raivosta ja murisi
julmasti, mutta taukosi siitä vilkaistakseen ylös, luimistaakseen
korvansa ja heiluttaakseen häntäänsä joka kerta, kun Harley sanoi:
»Hyvä poika!»
»Hyvä poika» oli kiitos, sen Jeri tunsi, ja Harleyn toistaessa sitä se
tiesi varmasti tehneensä jumalalleen palveluksen ja menetelleensä
oikein.
»Tiedätkö, että tuo lurjus aikoi tappaa meidät», kertoi Harley
Villalle, joka jatkaen puolittaista pukeutumistaan oli tullut heidän
luokseen. »Matkaa ei ollut viittäkymmentä jalkaa, eikä mies olisi
voinut ampua ohi. Katsohan winchesteriä. Ei mikään vanhanaikainen
rihlaton. Tuollaisen pyssyn omistaja osaa sitä käyttääkin.»
»Mutta miksi hän ei tehnyt sitä?» kysyi Villa.
Hänen miehensä osoitti Jeriä.
Villan silmät kirkastuivat, kun hän nopeasti käsitti asianlaidan.
»Tarkoitatko...?» alkoi hän.
Harley nyökkäsi. »Juuri sitä. Hupsu laulaja esti sen.» Hän kumartui,
pyöräytti miehen vatsalleen ja huomasi raadellun niskan. »Tuohon on
Jeri iskenyt ensiksi, ja miehellä on varmasti ollut sormi liipasimella
laukaistakseen meitä kohti, luultavimmin ensin minua, kun hupsu laulaja
sekoitti hänen suunnitelmansa.»
Villa kuunteli vain puolittain, sillä hän piti Jeriä sylissään ja
nimitteli sitä »siunatuksi koiraksi» vaientaen sen murinan ja silittäen
tasaiseksi viimeisenkin pörhistelevän karvan.
Mutta Jeri alkoi taas murista ja oli hyökkäämäisillään mustaihoisen
kimppuun, kun tämä liikahti levottomasti ja nousi pökertyneenä
istumaan. Harley otti mieheltä pois puukon paljaan ihon ja vyön
välistä.
»Mikä on nimesi?» hän kysyi.
Mutta mustaihoinen katseli vain Jeriä, tuijotti sitä hämmästyneenä,
kunnes hän tajusi tilanteen ja totesi, että tuollainen pieni
koirannappula oli riistänyt häneltä saaliin.
»Tuhat tulimaine», irvisteli hän Harleylle, »se koira olla koristellu
minu kauniiksi».
Hän tunnusteli haavoja niskassaan ja kasvoissaan ja huomasi, että hänen
kiväärinsä oli valkoisella herralla.
»Anta minulle minu pyssy», sanoi hän röyhkeästi.
»Annan sinulle pitkin korvia», kuului Harleyn vastaus.
»Mies ei näytä minusta tavalliselta malaitalaiselta», sanoi hän
Villalle. »Ensiksikin, mistähän hän on saanut tällaisen kiväärin?
Ajattele sitten hänen uskaliaisuuttaan. Hän varmasti näki meidän
laskevan ankkurin ja niinikään näki meidän nousevan maihin. Ja
kuitenkin hän luuli voivansa ottaa meidän päämme ja päästä niiden
kanssa pakenemaan viidakkoon.»
»Mikä on nimesi?» kysyi hän uudelleen.
Mutta sitä hän ei saanut tietää, ennen kuin Johnny ja se osa miehistöä,
joka oli noussut maihin, saapuivat paikalle juoksusta hengästyneinä.
Johnnyn silmät tuijottivat vankiin, ja hän puhutteli Kennania ilmeisen
kiihtyneenä.
»Antaa minulle tämä mies», pyysi hän. »Eikö tosi? Te antaa hän
minulle.»
»Minkä vuoksi pyydät häntä?»
Johnny ei vastannut heti tähän kysymykseen, vaan vasta sitten, kun
Kennan sanoi, että koska mitään pahaa ei ollut tapahtunut, hän aikoi
antaa mustaihoisen mennä. Tätä Johnny vastusti kiivaasti.
»Te viedä tämä mies Tulangiin, niin hallitus-asiamies anta teille
kaksikymmenen puntaa. Se olla oikein, oikein paha mies. Sen nimi olla
Makawao. Oikein paha mies. Se olla Queenslandin mies...»
»Millä tavoin Queenslandin?» keskeytti Kennan. »Onko hän sieltä
kotoisin?»
Johnny pudisti päätänsä.
»Hän asu ensin Malaitalla. Oikein iso aika sitten hän otta kuunarilla
pesti ja mennä työhön Queenslandiin.»
»Mies on Queenslandista palaavia työmiehiä», tulkitsi Harley Villalle.
»Tiedäthän, että kun Australia muuttui 'aivan valkoiseksi', täytyi
Queenslandin plantaasien lähettää mustat nostokkaansa takaisin. Tämä
Makawao on nähtävästi eräs niistä, ja lisäksi pahimpia, jos on mitään
perää Johnnyn puheessa, että hänestä maksetaan kahdenkymmenen punnan
palkkio. Se on suuri maksu mustaihoisesta.»
Johnny jatkoi selitystään, että Makawao oli aina ollut pahantekijä.
Queenslandissa hän oli istunut kokonaista neljä vuotta vankilassa
varkauksien, ryöstöjen ja murhayritysten tähden. Australian hallituksen
palautettua hänet Salomonin saarille hän oli ottanut pestin Bulin
plantaasille saadakseen, kuten jälkeenpäin nähtiin, aseita ja
ampumatarpeita. Tilanhoitajan tappamisyrityksestä hän oli saanut
viisikymmentä raipanlyöntiä Tulagissa ja vuoden vankeutta. Palattuaan
Bulin plantaasille lopettamaan palvelusaikaansa hänen oli
onnistunut tilanhoitajan poissaollessa tappaa omistaja ja karata
valaanpyyntiveneessä.
Veneessä hän oli vienyt mukanaan kaikki plantaasin aseet ja
ampumavarat, omistajan pään, kymmenen malaitalaista nostokasta ja kaksi
nostokasta San Cristobalista, kaksi viimeistä sen tähden, että he
olivat rannikon asukkaita ja osasivat hoitaa valaanpyyntivenettä. Hän
itse ja kymmenen malaitalaista olivat viidakkolaisina liian
tottumattomia merimiehiä uskaltautuakseen Guadalcanarin ja Malaitan
väliselle pitkälle taipaleelle.
Matkan varrella hän oli hyökännyt Ugin pienelle saarelle, ryöstänyt
varastot ja ottanut pään ainoalta kauppiaalta, hyväntahtoiselta
sekarotuiselta mieheltä, joka oli kotoisin Norfolkin saarelta ja
polveutui Pitcairnien suvusta, suoraan Bountyn Mc Coysta. Kun hän ja
hänen toverinsa olivat saapuneet onnellisesti Malaitalle, he eivät enää
tarvinneet San Cristobalin miehiä. Niinpä he olivat ottaneet näiden
päät ja syöneet heidän ruumiinsa.
»Tuhat tulimaine, hän olla hirveän paha mies», lopetti Johnny puheensa.
»Hallitus-asiamies Tulagissa olla iloinen ja antaa kaksikymmenen
puntaa, kun saada tuo paha mies.»
»Sinä siunattu hupsu laulaja», kuiskasi Villa Jerin korvaan. »Ellei
sinua olisi ollut...»
»Olisivat meidän kummankin päät parhaillaan matkalla viidakon
kukkuloille Makawaon kainalossa», lopetti Harley hänen edestään. »Tuo
koira on totisesti ihmeotus», lisäsi hän. »Ja vaikka kielsin sitä vasta
toissapäivänä ahdistamasta mustia, se tiesi nyt tehtävänsä paremmin
kuin minä olisin tietänyt.»
»Koettakoonpa joku viedä sitä meiltä...», uhkasi Villa.
Harley vahvisti hänen ajatuksensa päännyökkäyksellä.
»Joka tapauksessa», hän sanoi hymyillen, »olisi ollut lohdullista, jos
sinun pääsi olisi joutunut viidakkoon».
»Lohdullista!» pääsi Villalta käheä kauhun huudahdus.
»Niin kyllä, sillä siinä tapauksessa minun pääni olisi ollut ensiksi
matkavalmiina.»
»Sinä rakas, siunattu kulta-mieheni!» kuiskasi Villa ja syleili
miestään äkillisen kosteuden himmentämillä silmillään, sillä hänen
käsivartensa olivat yhä Jerin ympärillä, joka lipaisi hellästi hänen
poskeansa kielellään.