Ariel teki hitaasti matkaa pohjoista kohti pitkin Malaitan
suojanpuoleista rannikkoa pujotellen ranta- ja ulkoriuttojen välillä
värikylläisissä laguuneissa, uskaltautuen läpi niin kapeista
korallisärkkäisistä salmista, että kapteeni Winters vakuutti joka päivä
saavansa tuhat uutta harmaata hiusta. Se laski ankkurin jokaisen
ulkoriuttasarjassa olevan vallitetun saaren ja mantereen jokaisen
mangrovesuon kohdalla, missä vain näytti asuvan ihmissyöjiä. Sillä
Harley ja Villa Kennan eivät kiirehtineet. Niin kauan kuin matkan
varrella oli mielenkiintoista nähtävää, he eivät välittäneet siitä,
oliko pysähdyspaikkojen väli lyhyt vai pitkä.
Tällä ajalla Jeri oppi tuntemaan uuden nimensä -- tai paremminkin
kokonaisen joukon nimiänsä. Tämä johtui siitä, että Harley Kennan ei
tahtonut antaa määrättyä uutta nimeä nimen jo omaavalle olennolle.
»Sillä on varmasti ollut nimi», väitti hän Villalle. »Haggin on
varmasti antanut sille nimen, ennenkuin se joutui Arangille. Sen tähden
sen on oltava ilman nimeä siksi, kunnes palaamme Tulagiin ja saamme
tietää sen oikean nimen.»
»Mitä merkitsee nimi?» tenäsi Villa.
»Kaikki», vastasi hänen miehensä. »Ajattelehan, että sinua
haaksirikkoon jouduttuasi pelastajasi nimittäisivät rouva Riggsiksi tai
neiti de Maupiniksi taikka aivan yksinkertaisesti Topsyksi. Ja
ajattele, että minua nimitettäisiin Benedict Arnoldiksi tai Judakseksi
tai ... taikka ... Hamaniksi. Ei, anna sen olla nimetön niin kauan,
kunnes saamme tietää sen alkuperäisen nimen.»
»Joksikin sitä täytyy nimittää?» intti Villa. »En voi ajatella sitä
nimettömänä.»
»Nimitä sitä sitten useilla nimillä, mutta älä koskaan kahta kertaa
samalla. Nimitä sitä 'koiraksi' tänään ja 'herra koiraksi' huomenna ja
seuraavan päivänä jotenkin muuten.»
Niin sitten kävi, että Jeri osasi äänestä, äänenpainosta ja tilanteesta
aina arvata, että sitä tarkoitettiin seuraavilla nimillä: »koira»,
»herra koira», »seikkailija», »kelpo poika», »hupsu laulaja», »nimetön»
ja »rakastava pikku sydän». Siinä muutamia niistä monista nimistä,
joita Villa sille tuhlaili. Harley taas antoi sille seuraavia nimiä:
»ihmiskoira», »puhdas sielu», »messinkinappula», »joku vain»,
»kulta-hau», »Etelänmeren satraappi», »Nimrod», »pikku peijakas» ja
»leijonantappaja». Lyhyesti: mies ja nainen antoivat antamistaan sille
uusia nimiä. Ja Jeri oppi pian tietämään jokaisen heidän käyttämänsä
nimen tarkoittavan sitä, vähemmän äänestä ja sanasta kuin siitä
sydämellisyydestä millä se lausuttiin. Se ei enää ajatellut itseään
Jerinä, vaan sen sijaan jokaisessa äänteessä, joka kuulosti kauniilta
ja tulkitsi rakkautta, se tunsi oman nimensä.
Sen suuri pettymys, mikäli pettymykseksi voidaan sanoa tietämättömyyttä
jonkin odotuksen toteutumattomuudesta, oli kieli. Ei yksikään laivalla
olevista, ei edes Villa eikä Harley, puhunut Nalasun kieltä. Koko Jerin
suuri sanasto, koko sen kielen käyttämisen taito, mikä olisi kohottanut
sen kaikkien muiden koirien yläpuolelle oli aivan merkityksetön
Arielilla. Sen jumalat eivät voineet kuvitellakaan sellaisen
viff-vuff-pikakielen olemassaoloa, vielä vähemmän he osasivat puhua
sitä kieltä, minkä Nalasu oli opettanut Jerille ja minkä Nalasun
kuoltua Jeri yksin koko maailmassa tunsi.
Turhaan Jeri kokeili naisjumalan kanssa. Istua kyyröttäen kannella,
kurkottunut pää painettuna Villan käsiin se saattoi puhua puhumistaan,
mutta ei koskaan saanut odottamaansa vastausta. Pienenpienillä
vingahduksilla ja heikoilla nyyhkytyksillä, »viffeillä» ja »vuffeilla»
ja syvällä kurkussa muodostuvilla murahteluilla se koetti kertoa
naisjumalalle katkelmia tarinastaan. Naisjumala oli täynnä lämmintä
myötätuntoa, hän piti korvaansa niin lähellä sen puhuvaa suuta, että
melkein hukutti sen hiustensa hyvänhajuiseen tulvaan. Mutta sittenkään
hänen aivonsa eivät käsittäneet mitään siitä, mitä Jeri lausui, vaikka
hänen sydämensä varmasti tunsi sen tarkoituksen.
»Ajattelehan rakkaani!» huudahti hän. »Koira puhuu. Tunnen, että se
puhuu. Se kertoo minulle itsestään. Minä saisin tietää sen
elämäntarinan, jos vain voisin ymmärtää sen kieltä. Se virtaa
parhaillaan kurjaan, tyhmään korvaani, enkä minä kykene sitä
käsittämään.»
Harley oli epäuskoinen, mutta hänen vaimonsa naisenvaisto oli oikeassa.
»Minä tiedän sen!» vakuutti Villa. »Sanon sinulle, että se saattaisi
kertoa tarinan kaikista seikkailuistaan, jos me vain ymmärtäisimme. Ei
ainoakaan koira ole ennen puhunut minulle tällä tavalla. Se on varmasti
kertomus. Minä tunnen siinä eri vivahduksia. Joskus aivan luulen sen
kertovan ilosta, rakkaudesta, suuresta ylpeydestä ja taistelusta.
Toisinaan se taas ilmaisee suuttumusta, voimatonta vihaa, epätoivoa ja
surua.»
»Luonnollisesti», myönsi Harley rauhallisesti. »Valkoisen miehen koira,
joka on harhaillut Malaitan ihmissyöjien keskuudessa, on kokenut
kaikkia noita tunteita, ja aivan yhtä luonnollisesti valkoisen
miehen vaimo, kulta-vaimoni, rakas, ihastuttava Villa Kennan, saattaa
omasta päästään keksiä sellaisen koiran kokemuksia ja pitää sen
tarkoituksettomia ääniä kertomuksina niistä tuntematta niitä oman
suloisen, herkän, myötätuntoisen mielikuvituksensa tuotteiksi.
Näkinkengän laulu meren salaisuuksista, kaikkea vielä! Sen laulun me
itse sepitämme merestä ja panemme näkinkengän suuhun.»
»Aivan niin...»
»Aina aivan niin», katkaisi Kennan kohteliaasti vaimonsa puheen.
»Olet aina oikeassa, etenkin silloin, kun olet eniten väärässä. Et
tietenkään purjehdusta etkä kertomataulua koskevissa asioissa, joissa
todellisuuden on ohjattava ihmisen laiva meren salakarien ohi, mutta
aina oikeassa, kun on kysymys aistimien havaitsemiskyvyn ulkopuolella
olevista totuuksista.»
»Nyt sinun suuri miehenviisautesi koettaa pitää minua narrinaan»,
vastasi Villa. »Mutta minä tiedän...» Hän pysähtyi tapaillen kyllin
voimakkaita sanoja, mutta kun sanat jättivät hänet pulaan, hän vei
kätensä sydämelleen vedoten todistukseen, joka oli kaikkia sanoja
voimakkaampi.
»Olemme yhtä mieltä, teen kunniaa», nauroi Harley iloisesti.
Harley Kennan ei uskonut todeksi nyt eikä milloinkaan vaimonsa arvelua
Jerin kertomista tarinoista. Ja koko elämänsä ajan hän piti koko asiaa
herkkätunteisen Villan rakastettavana runollisena kuvitelmana.
Mutta vaikka Jeri olikin vain nelijalkainen, sileäkarvainen
irlantilainen terrieri, sillä oli suuri taito oppia kieltä. Vaikka se
ei voinutkaan opettaa kieliä, se saattoi kuitenkin oppia niitä.
Vaivattomasti ja nopeasti, käytännöllisesti -- ilman opetusta -- se
alkoi poimia sanoja Arielin kielestä. Onnettomuudeksi se ei ollut
koiralle mahdollista viff-vuff-kieltä, jollaisen Nalasu oli keksinyt.
Vaikka Jeri oppi ymmärtämään paljon siitä, mitä Arielilla puhuttiin, ei
se voinut sitä ollenkaan puhua. Ainakin kolme naisjumalan nimeä se
tunsi: Villa, »kulta-vaimo» ja rouva Kennan, sillä niin se kuuli
naisjumalaa vaihdellen puhuteltavan. Mutta se itse ei osannut
naisjumalaa niin puhutella. Se oli jumalien kieltä, jota vain Jumalat
osasivat puhua. Se oli erilaista kuin Nalasun keksimä kieli, joka oli
ollut yhdistelmä jumalien ja koirien puheesta, niin että jumalat ja
koirat saattoivat ymmärtää toisensa.
Samoin se oppi tuntemaan monta miesjumalan nimeä: herra Kennan, Harley
ja kapteeni Kennan ja kapteeni. Ja kun vain he kolme olivat yhdessä,
Jeri kuuli nimiä »kulta-mieheni», »minun mieheni», »lapseni», »rakas
mies», »rakkaani» ja »aurinkoni». Mutta Jerin oli mahdotonta lausua
näitä nimiä puhutellessaan miestä, samoin kuin hän ei osannut puhutella
naista tämän monilla nimillä. Ja kuitenkin se oli monet kerrat
kuiskaillut Nalasulle hiljaisina, tyyninä öinä sanoja viff- ja
vuff-kielellä sadan askeleen päästä.
Eräänä päivänä nainen kumartui Jerin puoleen, niin että hänen uinnin
jälkeen kuivumaan avattu tukkansa aaltoili sen ympärillä, piteli kaksin
käsin kiinni sen päästä, niin että sen kapean, kauniin kielen hänen
nenäänsä tarkoittama suudelma hairahtui tyhjään ilmaan, ja lauloi:
En tiedä hänen nimeään,
mut ruusua hän muistuttaa...
Seuraavana päivänä nainen toisti tämän, mutta nyt hän lauloi melkein
koko laulun pehmeästi Jerin korvaan. Kesken kaiken Jeri hämmästytti
häntä ja hämmästyi itsekin. Kun naisjumalan ääni pehmeästi värähteli
sen korvissa, se teki kummallisen teon. Se istuutui yhtäkkiä, veti
päänsä pois Villan käsien välistä ja kuono suunnattuna vinosti
taivaaseen alkoi väristä ja hengittää kuuluvasti Villan laulun
tahdissa. Nopealla, kouristuksentapaisella nykäyksellä sen kuono nousi
sitten keskitaivasta kohti, sen suu aukeni, ja siitä virtasi äänitulva,
joka kohosi ja vahveni nopeassa tahdissa ja hiljeni hitaasti vihdoin
vaimeten kokonaan.
Tämä ulvonta oli alkua sille, mikä tuotti Jerille »hupsun laulajan»
nimen. Sillä Villa Kennan tajusi heti laulunsa koirassa herättämän
musikaalisuuden ja ryhtyi sitä kehittämään. Jeri oli aina valmis, kun
Villa istuutui, ojensi kätensä sitä kohti ja kutsui: »Tule tänne, hupsu
laulaja.» Jeri meni hänen luokseen, istui ahmien sieraimillaan hänen
hiustensa suloista tuoksua, asetti poskensa hänen poskelleen, sovitti
kuononsa hänen korvansa viereen ja yhtyi melkein heti lauluun, kun hän
sen hiljaa aloitti. Matalat sävelet saivat Jerin erikoisesti vauhtiin,
ja kerran alkuun päästyään se lauloi niin kauan kuin Villa tahtoi.
Se oli todellakin laulamista. Tottuneena kaikkiin puhetapoihin Jeri
oppi nopeasti hiljentämään ulvomistaan, kunnes se muuttui pehmeäksi ja
kullankirkkaaksi. Se saattoi myöskin vaientaa sen miltei kuiskaukseksi,
kohottaa ja laskea sitä, kiihdyttää ja hidastuttaa sitä, aina Villan
äänen mukaan.
Jeri nautti laulamisesta melkein samalla tavalla kuin oopiuminpolttaja
nauttii unelmistaan. Siinä heräsi kaihomielisiä muistoja surusta, joka
oli ollut unohduksissa niin kauan, ettei se enää ollut surua. Se vain
täytti sen haikeudella ja tuuditti sen ankkuroidulta Arielilta pois
jonnekin muualle.
Nalasu oli opettaessaan sille viff-vuff-kieltä järjestelmällisesti
vedonnut sen järkeen. Mutta Villa vetosi aivan huomaamattaan sen
sydämeen ja sen sydämen perinnöllisiin lakeihin herättäessään vanhat
muistot.
Joskus saattoi Jerille yöstä ilmestyä hämäriä varjomaisia olentoja,
ja niiden kiitäessä aavemaisesti ohi se oli kuin unessa kuulevinaan
lauman metsästyshuutoja, sen suonten tykintä kiivastui, ja senkin
metsästysvaistot heräsivät, niin että sen hillitty, hiljaa valittava
laulu muuttui kiihkeäksi ulvonnaksi. Se veti päänsä pois naisen
hiusaalloista, sen jalat tekivät levottomia, suonenvedontapaisia
liikkeitä aivan kuin se olisi juossut, ja kuin salamanleimaus se oli
yhdessä hetkessä kaukana poissa, siirtyneenä todellisuudesta uneen,
itsekin juoksemassa noiden varjomaisten muotojen joukossa keskellä
metsästävää laumaa. Jerillä ei kuitenkaan aina ollut samanlaisia
kokemuksia heidän yhdessä laulaessaan. Tavallisesti se vaipui vain
epämääräisiin, suruisen-suloisiin tunnelmiin, eivätkä muistot
tiivistyneet näyiksi. Toisinaan taas tämä kaihomielisyys loihti sen
eteen kuvia sen kapteenista ja mister Hagginista, Panusta, Timistä ja
Miksistä ja kaikesta kauan sitten kadonneesta elämästä Meringen
plantaasilla.
»Lemmikkini», sanoi Harley Villalle eräitten sellaisten laulajaisten
loputtua, »sen onneksi et ole eläintenkesyttäjä tai, kuten kenties on
parempi sanoa, kesytettyjen eläinten näyttelijä, sillä löisit kaikki
muut esiintyjät laudalta.»
»Jos olisin», vastasi Villa, »niin tiedän, että Jeri mielihalulla
avustaisi minua».
»Se olisi hyvin harvinainen tapaus», sanoi Harley.
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan, että korkeintaan yhdessä tapauksessa sadasta eläin rakastaa
tehtäväänsä tai kesyttäjä rakastaa eläintänsä.»
»Minä luulin, että kaikesta julmuudesta oli luovuttu jo ajat sitten»,
vastasi Villa.
»Yleisö luulee niin, mutta se on yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa
väärässä.»
Villa päästi syvän alistumisen huokauksen ja sanoi: »Niinpä minun
täytyy hylätä lupaava ja tuottava urani samalla hetkellä, kun olet sen
minulle viitoittanut. Miten komeilta ilmoituslehtiset olisivatkaan
näyttäneet, kun niissä olisi ollut minun nimeni jättiläiskokoisilla
kirjaimilla...»
»Villa Kennan, joka laulaa kuin satakieli, ja irlantilainen terrieri
Hupsu Tenorilaulaja», kaavaili hänen miehensä ilmoitusta.
Ja Jeri yhtyi nauruun, ei siksi, että se olisi tietänyt sen aiheen,
vaan sen tähden, että se näki jumalien olevan onnellisia.