Kun Ariel eteni Malaitan luoteisella rannikolla sijaitsevasta Malusta,
vaipui Malaita takaiseen taivaanrantaan, ja Jeriltä se vaipui sinne
ainaiseksi.
Jeri ei enää milloinkaan nähnyt villien synkkää saarta, vaikka tämä
usein unissa palasi sen mieleen värikkäänä harhanäkynä: se oli
uudelleen elävinään siellä, Arangin hävityksestä ja rannalla
tapahtuneista ihmislihansyömingeistä aina siihen asti, jolloin se
pakeni Nalasun kranaatintuhoaman majan ja ruumiin luota.
Malaitalta Ariel suuntasi kulkunsa luoteeseen Ongtong-Javaan ja
Tasmaniin. Nämä ovat isoja kehänmuotoisia, päiväntasaajanseudun
kuumuudessa paahtuvia korallisaaria, jotka tuskin kohoavat vedenpintaa
korkeammalle lounaisosassa Tyynenmeren ääretöntä ulappaa. Tasmanista
lähdettyä oli edessä taas pitkä merimatka Bougainvillen korkealle
saarelle. Senjälkeen Ariel pääsuuntanaan kaakkoinen luovaili hitaasti
vastatuuleen laskien ankkurin melkein jokaisessa Salomonin saarten
satamassa Choiseulin ja Ronongon saarilta Kulambangran, Vangunun,
Pavuvun ja Uuden Georgian saarille asti. Se oli ankkurissa myös
»Tuhannen laivan lahdessa», joka silloin oli aivan autio ja tyhjä.
Viimeinen paikka Salomonin saarilla, missä sen ankkuri kalisten juoksi
veteen ja tarttui korallihiekkaiseen pohjaan, oli Floridan saaren
rannalla oleva Tulagin satama, jossa kuvernööri eli ja hallitsi.
Harley Kennan luovutti kuvernöörille Makawaon, joka vietiin hyvin
vartioituun ruohomaja-vankilaan jalkaraudoissa odottamaan lukuisten
rikostensa laillista tutkimista. Ja luotsi Johnny sai ennen kuin palasi
kuvernöörin palvelukseen, runsaan osan kahdenkymmenen punnan
palkkiosta, kun Kennan jakoi sen venemiehistön kesken, joka oli juossut
viidakon läpi apuun silloin, kun Jeri oli tarrautunut Makawaon niskaan
ja säikäyttänyt tämän vetäisemään liipasinta ennättämättä tähdätä.
»Ilmoitan teille sen nimen», sanoi kuvernööri heidän istuessaan hänen
bungalovinsa avaralla kuistilla. »Se on Hagginin terrierejä Meringen
laguunilta. Koiran isä on Panu ja äiti Timi. Koiran oma nimi on Jeri,
sillä minä olin läsnä ristiäisissä, ennen kuin sen silmät olivat
auenneet. Voinpa kaiken kukkuraksi näyttää teille sen veljenkin. Tämän
nimi on Miksi. Se on villien vartijana Eugéniellä, kaksimastoisella
kuunarilla, joka on ankkurissa teidän vieressänne. Kapteeni on
nimeltään Kellar. Pyydän häntä tuomaan Miksin maihin. Jeri on
epäilemättä ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista.
»Kunhan saan aikaa ja tarpeeksi varoja, teen vastavierailun päällikkö
Bashtin luo, enkä suinkaan brittiläisten risteilijäin ohjelman mukaan.
Vuokraan pari kauppalaivaa, otan mukaan mustaihoisen poliisivoimani ja
ne valkoiset, joita en voi kieltää lähtemästä vapaaehtoisina. Sillä
retkellä ei pommiteta ruohomajoja. Annan joukkoni nousta maihin kyllin
kaukana rannikolla, teemme kiertoliikkeen ja hyökkäämme Somoon maalta
käsin samalla kun laivani saapuvat sinne meren puolelta.»
»Aiotteko siis maksaa verilöylyn verilöylyllä?» paheksui Villa Kennan.
»Maksan verilöylyn lailla», vastasi kuvernööri. »Opetan Somolle lakia.
Toivon, ettei mitään onnettomuuksia tapahdu ja ettei yhtään henkeä
menetetä kummallakaan puolella. Mutta aion saada kapteeni Van Hornin ja
hänen perämiehensä Borckmanin päät ja tuon ne Tulagiin kristillisesti
haudattaviksi. Aion tarttua vanhaa Bashtia niskasta ja istuttaa hänet
maahan siksi aikaa, kun luen hänelle lakia ja oikeusoppia. Tietysti...»
Kuvernööri, entinen oxfordilainen, askeettisen näköinen, kapeaharteinen
ikämies, likinäköinen ja silmälasipäinen, kuten tiedemiehet yleensä,
kohautti olkapäitään. »Tietysti, elleivät he pysy järjissään, saattaa
nousta meteli, jossa jollekulle heikäläiselle ja meikäläiselle voi
käydä ohraisesti. Mutta lopuksi tulos on kumminkin sama. Vanha Bashti
kyllä oppii, että on viisainta jättää valkoisten miesten päät heidän
hartioilleen.»
»Mutta kuinka hän sen oppii?» kysyi Villa Kennan. »Jos hän on kylliksi
ovela ollakseen taistelematta teitä vastaan ja vain istuu ja kuuntelee
englantilaista lakianne, muuttuu koko juttu hänelle vain mainioksi
ilveilyksi. Pakollinen paikoillaan istuminen luentoa kuunnellessa on
ainoa rangaistus, minkä hän saa hirmuteoistaan.»
»Eipä olekaan, hyvä rouva Kennan. Jos hän kuuntelee rauhallisesti
luentoa, sakotan häntä ainoastaan sadallatuhannella kookospähkinällä,
viidellä tonnilla norsunluupähkinöitä, sadalla sylellä helmiäisrahaa ja
kahdellakymmenellä lihavalla sialla. Jos hän kieltäytyy kuuntelemasta
luentoa ja asettuu sotajalalle, silloin minun täytyy ensin pieksättää
hänet ja hänen kyläläisensä, mikä ei ole minusta hauskaa, sen vakuutan,
ja sitten kolminkertaistan sakot ja luen hänelle lakia vielä
perinpohjaisemmin.»
»Otaksutaan, ettei hän taistele, mutta sulkee korvansa luennolta ja
kieltäytyy maksamasta?» intti Villa Kennan.
»Silloin hän joutuu vieraakseni tänne Tulagiin niin kauaksi, kunnes
muuttaa mielensä, maksaa sakot ja kuuntelee kokonaisen luentokurssin.»
Ja niin tapahtui, että Jeri sai kuulla entisen nimensä ja tavata
jälleen veljensä Miksin.
»Älä sano mitään», kuiskasi Harley Villalle, kun he näkivät
pörrökarvaisen, kullanruskean Miksin kurkistelevan rantaa lähestyvän
valaanpyyntiveneen kokan takaa. »Emme ole tietävinämme mitään emmekä
näkevinämme, mitä ne tekevät.»
Jeri, joka oli innokkaasti kaivavinaan kuoppaa hiekkaan, ikään kuin
olisi ollut tuoreilla jäljillä, ei huomannut Miksin tuloa. Se oli niin
eläytynyt puuhaansa, että oli unohtanut sen olevan pelkkää leikkiä, ja
sen innostus oli aivan todellista, kun se niiskutti ja murahteli
iloissaan kaivamansa kuopan pohjalla. Tämä oli niin syvä, että Jeristä
näkyi ainoastaan takaruumis jalkoineen ja jäykästi pystyssä oleva,
älykäs häntätöpykkä.
Ei ollut siis ihme, että se ja Miksi eivät heti nähneet toisiansa. Ja
Miksi, joka uhkui Eugénien kannen rajoitetulla alueella käyttämättä
jäänyttä elinvoimaa, kirmasi rantaa pitkin ilonhuumauksessa, ahmi
sieraimiinsa tuhansia tuttuja maan tuoksuja ja syöksähteli uteliaana
puoleen ja toiseen ohimennen hyväntahtoisesti näykkien merirapuja,
jotka pyrkivät sen tieltä veden turviin tai nousivat pystyyn ja
uhkailivat sitä peloittavilla kynsillään ja vaahtoavilla, kalisevilla
suuosillaan.
Ranta loppui. Sen toisessa päässä kohosi kallioniemen rosoinen muuri,
ja kuvernöörin esitellessä kapteeni Kellaria herra ja rouva Kennanille
Miksi palasi suinpäin syöksyen pitkin kosteaa hietikkoa. Se oli niin
touhuissaan, että siltä jäi huomaamatta Jerin pieni takaosa, joka
kohosi rannan vaakasuorasta pinnasta. Mutta Jeri sai korviltaan
varoituksen, ja sen keinotellessa itseään kiireesti takaperin kuopasta
Miksi törmäsi siihen. Jeri kierähti kumoon, Miksi lensi keränä veljensä
ylitse, ja molemmat puhkesivat raivoissaan murinaan ja ärinään. Ne
nousivat jälleen jaloilleen, pörhistelivät ja näyttivät toisilleen
hampaitaan, kävelivät jäykin jaloin ylpeästi ja arvokkaasti ja tekivät
peloittavia kaarroksia toistensa ympärillä.
Mutta ne vain näyttelivät koko ajan ja olivat pyörällä päästään. Sillä
kummankin aivoissa heräsi selvinä samoja kuvia Meringen plantaasin
asuinrakennuksesta, ympäristöstä ja rannasta. Ne tunsivat toisensa,
mutta eivät sitä ilmaisseet. Ne eivät enää olleet pentuja, vaan ylpeitä
ja tietoisia täysi-ikäisyydestään, ja ne panivat parastaan pysyäkseen
ylpeinä ja vakavina, vaikka vapisivat halusta syöksyä yhteen rajussa
hurmauksessa.
Miksi, jolla oli vähemmän elämänkokemusta ja itsehillintäkykyä, ensiksi
heitti arvokkuuden näyttelemisen sikseen, ja mielenliikutuksesta
kimeästi vikisten ja ihastuksesta ruumistaan väännellen hän alkoi
hieroa olkapäätään veljensä olkapäätä vastaan painautuen niin lähelle
kuin mahdollista ja nuollen Jeriä yltä ja alta.
Jeri vastasi yhtä innokkaasti kielellään ja olan hieronnalla, sitten
molemmat hypähtivät askeleen taaksepäin ja katselivat toisiaan
valppaina ja kysyvinä, melkein kiistanhaluisina, jolloin Jerin korvat
olivat heristyneet eläviksi kysymysmerkeiksi ja Miksin terve korva
samoin, mutta sen toinen korva säilytti ainaisen omituisen, käpertyneen
muotonsa. Sitten ne aivan yhtaikaa lähtivät vierekkäin kirmaamaan
hurjaa vauhtia pitkin rantaa nauraen toisilleen ja tuon tuostakin
lyöden olkapäitään yhteen juostessaan.
»Aivan samoin, aivan samoin», sanoi kuvernööri, »juoksevat myös niiden
isä ja äiti. Olen katsellut niitä usein.»
Mutta kymmenpäiväisen yhdessäolon jälkeen tuli ero. Miksi oli
ensimmäisellä käynnillään Arielilla, ja se ja Jeri viettivät iloisen
puolituntisen sen valkealla kannella, sillä aikaa kuin veneitä
hinattiin kiireesti kannelle, purjeita järjestettiin ja ankkuri
nostettiin. Kun Ariel alkoi liukua pitkin vedenpintaa ja kallistui
virkeän pasaatituulen täyttäessä sen purjeet, hyvästelivät kuvernööri
ja kapteeni Kellar viimeisen kerran ja laskeutuivat portaita myöten
odottaviin veneisiinsä. Viime hetkessä kapteeni Kellar sieppasi Miksin
kannelta, pani sen kainaloonsa ja hypähti valaanpyyntiveneensä
perätuhdolle.
Kiinnitysköydet irrotettiin, ja kummankin veneen perätuhdolle nousi
seisomaan yksinäinen valkoinen mies, kumpikin pää alttiina tropiikin
kuuman auringon pistokselle, kun he heiluttivat lakkejaan kohteliaasti
ja kauan viimeisiksi jäähyväisiksi. Ja Miksi, johon innostus oli
tarttunut, haukkui haukkumistaan ikään kuin huomauttaakseen, että sekin
oli läsnä jumalien suuressa juhlatilaisuudessa.
»Sano hyvästi veljellesi, Jeri», kuiskasi Villa Kennan Jerin korvaan
pidellessään sitä värisevistä kyljistä laivan laidalla, mihin oli sen
nostanut.
Ja vaikka ei ymmärtänytkään hänen puhettaan ja vaikka ristiriitaiset
tunteet raastoivat sitä, Jeri kiitti häntä vääntelemällä ruumistaan,
heittämällä päänsä nopeasti taaksepäin ja leiskauttamalla suutelevaa
punaista kieltänsä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se kurkotti
päätään yli laidan katsellen nopeasti häipyvää Miksiä ja päästi surunsa
ja tuskansa ilmoille samalla tavalla kuin sen äiti Timi Meringen
rannalla kauan aikaa sitten, silloin kun se itse oli purjehtinut pois
kapteeninsa kanssa.
Sillä Jeri oli saanut erota niin monta kertaa, että se ymmärsi nytkin
eroamisen olevan kyseessä, ja mistäpä se olisi tietänyt, että se
tapaisi Miksin jälleen vuosien perästä maailman toisella puolella
eräässä kaukaisen Kalifornian satumaisessa laaksossa, missä ne saivat
elää päivänsä loppuun rakastettujen jumalien hellässä hoivassa.
Miksi nojasi etukäpälineen veneen reunaan ja haukkui Jerille
hämmästyneellä ja kysyvällä äänellä, ja Jeri ulvoi valittavan
vastauksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Naisjumala puristi Jeriä
rintaansa vasten toisella kädellään, ja hänen vapaa, puoliksi suljettu
kätensä lepäsi laivan laidalla. Se jäi lepäämään ja pysyi aivan hiljaa,
unohti kokonaan Arielin, joka liukui tuulessa kupariosat auringossa
välkkyen, ja Miksin, joka pieneni pienenemistään etäisyyteen
valaanpyyntiveneen loitotessa. Yhtä hiljainen oli Villakin.
Ja niin katosi Jeriltä Tulagi, sen rantakukkulalla oleva kuvernöörin
bungalov, sen satamaan ankkuroineet alukset ja Miksi-koira, sen veli.
Se oli elämässään tottunut tällaisiin katoamisiin. Samoin olivat
kadonneet Meringe, Arangi ja Somo kuin unen kangastukset. Samoin olivat
kadonneet kaikki maailmat ja satamat ja koralliriuttojen ympäröimät
laguunit Arielin matkatessa ankkuripaikasta toiseen meren ääretöntä
ulappaa.