Kaunis sanfranciscolainen kolmimastoinen kuunari Ariel oli jo vuoden
ollut purjehdusretkellä maailman ympäri, ennen kuin Jeri joutui sille.
Uutena elinympäristönä, varsinkin kun se oli valkoisen jumalan maailma,
se oli Jeristä vertoja vailla. Se ei ollut niin pieni kuin Arangi, eikä
sen keulassa ja perässä, kannella ja hyteissä melunnut mustaihoisten
parvia. Ainoa Jerin siellä tapaama mustaihoinen oli Johnny. Sen sijaan
sen miehistönä oli pääasiallisesti kaksijalkaisia valkoisia jumalia.
Se tapasi näitä kaikkialla, ruorirattaan luona, tähystyspaikalla,
pesemässä kansia, kiilloittamassa messinkiosia, kiipeämässä mastoihin
tai hoitamassa purjeita ja köysiä puolitusinaa kerrallaan. Mutta
kuitenkin heidän välillään oli olemassa eroa. Oli jumalia ja jumalia,
ja Jeri oppi pian tietämään, että Arielin valkoisten jumalien
hierarkiassa purjeita ja laivaa hoitavat olivat kaukana kapteenin ja
hänen kahden valko- ja kultapukuisen upseerinsa alapuolella. Nämä taas
puolestaan olivat alempia kuin Harley Kennan ja Villa Kennan, sillä --
sen Jeri heti näki -- Harley Kennan komensi heitä. Kuitenkin oli yksi
asia, josta se ei päässyt selville ja jota se ei saanut milloinkaan
tietää, nimittäin kumpi oli Arielin ylijumala. Se ei koskaan
koettanutkaan päästä tietämään sitä, sillä sen ajatuskyky ei kantanut
niin kauas, mutta niinpä se ei saanutkaan tietää komensiko Harley
Kennan Villa Kennania vaiko Villa Kennan Harleyta. Rasittamatta
aivojaan tällä kysymyksellä se hyväksyi omalla tavallaan heidän
kaksoisvaltiutensa tässä uudessa maailmassa. Ei kumpikaan ollut toista
korkeampi. He näyttivät hallitsevan tasa-arvoisina, mutta kaikki muut
tottelivat heitä.
Ei ole totta, että se, joka ruokkii koiraa, voittaa sen sydämen. Harley
ja Villa eivät milloinkaan antaneet ruokaa Jerille, mutta kuitenkin
tämä valitsi heidät isännikseen, rakastettavikseen ja palveltavikseen
eikä japanilaista hovimestaria, joka sitä säännöllisesti ruokki.
Jokaisen koiran tavoin Jeri kykeni tekemään eron pelkän ruoanantajan ja
ruoanomistajan välillä. Se tajusi vaistomaisesti, että ei ainoastaan se
itse, vaan kaikki muutkin laivalla olevat saivat ruokansa mieheltä ja
naiselta. Nämä ruokkivat ja hallitsivat kaikkia. Kapteeni Winters
saattoi antaa määräyksiä merimiehille, mutta hän puolestaan otti
käskyjä vastaan Harley Kennanilta. Jeri tiesi tämän yhtä varmasti kuin
se käyttäytyi sen mukaan, vaikkei se koko aikana kertaakaan tullut sen
mieleen selvänä tietoisuutena.
Ja samoin kuin se oli tottunut tekemään aina mister Hagginin ja
kapteeninsa, jopa Bashtin ja Somon ylitaikurin luona, se liittyi nytkin
korkeimpiin jumaliin ja sen tähden nautti alempien jumalien
kunnioitusta. Samoin kuin kapteeni Arangilla ja Bashti Somossa olivat
julistaneet tabun, niin myös mies ja nainen Arielilla suojelivat Jeriä
tabulla. Sanolta, japanilaiselta hovimestarilta, ja yksin häneltä, Jeri
sai ruokaa. Ei ainoakaan merimies saanut tarjota sille korppupalasta
tai kutsua sitä maihin menevään veneeseen. Jeri ei olisi voinut ottaa
tarjousta vastaan, eivätkä he tarjonneetkaan. Heidän ei sallittu
leikkiä eikä telmiä sen kanssa, ei edes viheltää sille kannella.
Jerille tämä kaikki oli mieleen, sillä se oli luonnostaan yhden miehen
koira. Tietysti oli muutamia arvoon perustuvia poikkeuksia, mutta
kukaan ei herkemmin ja selvemmin tuntenut niitä kuin Jeri itse.
Niinpä molemmat upseerit saivat tervehtiä sitä »hei» ja »hyvää
huomenta»-huudoilla, vieläpä lyhyesti ja ystävällisesti taputtaakin
sitä päälaelle. Kapteeni Winters sai osoittaa vieläkin suurempaa
tuttavallisuutta. Kapteeni Wintersillä oli lupa hieroa sen korvia,
pudistaa sen käpälää, raaputtaa sen selkää, jopa tarttua sitä rajusti
poskiin. Mutta kapteeni Winters päästi sen luotaan kohta, kun mies tai
nainen ilmestyi kannelle.
Etuoikeuksia, suloisen omavaltaisia etuoikeuksia miestä ja naista
kohtaan oli koko laivalla yksin Jerillä, ja toiselta puolen he kaksi
olivat ainoat, joille Jeri salli sellaisia. Kaikki koirat ovat
jumalanpalvojia. Jeri oli onnellisempi kuin useimmat muut koirat, sillä
sillä oli kaksi jumalaa, jotka, vaikka vaativatkin paljon, rakastivat
sitä sitä enemmän.
Somossa Jerin muistot kapteenistaan ja mister Hagginista eivät olleet
haihtuneet. Ihmissyöjäin kylän elämä ei ollut sitä tyydyttänyt. Siellä
oli ollut liian vähän rakkautta. Vain rakkaus voi haihduttaa rakkauden
muiston tai oikeammin surun kadotetusta rakkaudesta. Mutta Arielilla
sellainen haihtuminen tapahtui nopeasti. Jeri ei unohtanut kapteeniansa
eikä mister Hagginia. Mutta kun se nyt heitä muisteli, sen ikävä ei
ollut yhtä tuskallinen kuin ennen. Se ikävöi yhä harvemmin, eivätkä
kapteeni ja mister Haggin esiintyneet enää yhtä usein kuin ennen sen
unissa, sillä kuten kaikki koirat Jeri uneksi paljon ja elävästi.