Viikon Jeri vietti viidakossa, ja polkuja alituiseen vartioivat
viidakkomiehet estivät kerran toisensa jälkeen sen pääsemästä
vuoristoon. Se olisi joutunut näkemään nälkää, ellei se toisena päivänä
olisi tavannut pientä yksinäistä villiporsasta, joka oli eksynyt
pesyeestään. Se oli Jerin ensimmäinen metsästyssaalis, eikä Jeri
vaistonsa neuvomana jatkanut matkaansa, ennen kuin oli sen kokonaan
syönyt.
Jeri tosin kuljeskeli laajasti ympäristössä, mutta ei tavannut muuta
syötävää riistaa ja palasi aina tappamansa porsaan luokse, kunnes tämä
oli loppunut. Se ei ollut onnellinen vapaudessaan. Se oli liian kesy,
liian sivistynyt. Oli kulunut liian monta tuhatta vuotta siitä, kun sen
esi-isät olivat juoksennelleet villissä vapaudessa. Sen oli ikävä. Se
ei voinut tulla toimeen ilman ihmistä. Se ja sitä edeltäneet sukupolvet
olivat liian kauan eläneet kaksijalkaisten jumalien seurassa. Sen suku
oli liian kauan rakastanut ihmistä, palvellut tätä rakkaudesta,
kestänyt kärsimyksiä rakkaudesta, antanut henkensä rakkaudesta ja
vastalahjaksi saanut silloin tällöin arvonantoa ja tylyä rakkautta,
ymmärtämystä harvemmin.
Jerin ikävä oli niin voimakas, että se toivoi itselleen vaikka
kaksijalkaista mustaa jumalaa, kun kerran valkoiset jumalat olivat
kauan sitten hävinneet. Sillä jos se olisi kyennyt kuvittelemaan, se
olisi uskonut, että ainoat elossa olleet valkoiset jumalat olivat
tuhoutuneet. Sen tunteen vallassa, että mustakin jumala oli parempi
kuin ei mikään jumala, se käänsi pienen sian syötyään kulkunsa itään,
missä maat viettivät merta kohti. Tämän se teki taaskin ajattelematta
asiaa vain sen tähden, että kokemus vaikutti sen alitajuiseen
toimintaan. Se oli tottunut aina elämään meren luona, se oli aina
tavannut ihmisiä meren luona ja alamäkeen juoksemalla se oli aina
tullut meren luo.
Se saapui riuttojen suojaaman laguunin rannalle, missä ruohomajojen
rauniot kertoivat kerran asuneen ihmisiä. Villiä ja rehevää viidakkoa
kasvoi kaikkialla. Kuusituumaisia puita kuristivat olkikattojen
mädänneet jäännökset, joiden läpi puut olivat kohonneet kohti aurinkoa.
Nopeakasvuiset puut varjostivat kattoa kannattavia pylväitä, joihin
veistettyjen totemi-haikalojen kitoihin sovitetut hirvittävät
jumalankuvat irvistelivät ihmisten kurjuudelle kirjavan sienipeitteen
alta. Pieni merivallipahainen, josta parhaimmillaankaan ei ollut suurta
apua, levisi raunioina kookospalmujen juurilta tyveneen mereen asti.
Banaaneja ja leipäpuun hedelmiä mätäni maassa, Luita, ihmisen luita oli
kaikkialla, ja Jeri nuuski niitä tuntien ne elämän katoavaisuuden
vertauskuvaksi. Pääkalloja se ei tavannut, sillä hajoitettuihin luihin
kuuluneet päät koristivat taikamajoja ylämaan viidakkokylissä.
Meren suolainen tuoksu ilahdutti Jerin sieraimia, ja se nautti
hengittäessään sitä ja mangrove-suon tympeitä höyryjä. Mutta Perjantain
jäljille osuneen Robinson Crusoen lailla Jeri äkkiä sai kuin
sähköiskun, kun sen nenä, ei silmät, ilmaisi sille, että ihmisen jalka
oli äskettäin polkenut sen edessä olevaa maata. Se oli mustaihoisen
jalka, mutta se oli elävä, se oli aivan vasta kulkenut. Seurattuaan
sitä parikymmentä yardia Jeri tunsi toisenkin, epäilemättä valkoisen
miehen jalan hajun.
Sivustakatselija olisi ajatellut, että Jeri oli tullut yhtäkkiä
hulluksi. Se hyökkäili sinne tänne, kierteli ja kaarteli, kuono milloin
maassa, milloin ilmassa, ja vikisi mielettömästi, hyökkäili, hyppäsi
suoraan sivulle tavatessaan uusia jälkiä ja kirmaili joka suuntaan
aivan kuin leikkisi jonkun näkymättömän toverin kanssa.
Mutta se luki kertomusta, jonka monet ihmiset olivat kirjoittaneet
maahan. Se sai tietää, että siellä oli ollut joukko valkoisia miehiä ja
yksi mustaihoinen. Tässä oli mustaihoinen kiivennyt kookospalmuun ja
heitellyt alas pähkinöitä, tuolla oli banaanipuu, josta oli riistetty
kimpuiksi kasvaneet hedelmät, ja kauempana oli selvästi samalla tavalla
kohdeltu leipäpuuta. Yksi seikka saattoi Jerin kuitenkin ymmälle: eräs
sille tuntematon haju, joka ei ollut mustan eikä valkoisen miehen. Jos
sillä olisi ollut riittävästi tietoa ja kykyä tehdä huomioita silmin,
se olisi pannut merkille, että jalanjälki oli pienempi kuin miehen ja
että varpaanjäljet olivat toisenlaiset kuin mustan naisen, sillä ne
olivat matalia ja liki toisiaan. Puuterin tuoksu tuotti sille
päänvaivaa. Se ärsytti sen sieraimia, mutta milloinkaan koko sinä
aikana, minkä se oli nuuskinut ihmisten jalanjälkiä, se ei ollut
tavannut sellaista hajua. Ja tähän yhtyi vielä toisia heikompia hajuja,
jotka olivat sille yhtä outoja.
Mutta nämä salaisuudet eivät kauan kiinnittäneet sen mieltä. Se oli
tuntenut valkoisen miehen jalanjäljet, ja niitä se seurasi jälkien
sekamelskassa särkyneen merivallin aukon kautta meren huuhtelemalle
korallihietikolle. Täällä monien jalkojen viimeiset ja tuoreimmat
jäljet olivat kokoontuneet siihen paikkaan, mihin veneen kokka oli
uurtanut vaon ja missä miehet olivat nousseet veneestä maalle ja
astuneet siihen takaisin. Se vainusi koko kertomuksen, ja etukäpälät
hartioita myöten vedessä se katseli laguunille, johon jäljet katosivat
sen vainulta.
Jos se olisi tullut puolta tuntia aikaisemmin, se olisi nähnyt
airottoman, bensiinimoottorin kuljettaman veneen halkovan tyyntä vettä.
Nyt se näki Arangin. Tämä oli tosin paljon isompi kuin se Arangi, jonka
se oli tuntenut, mutta se oli valkoinen, se oli pitkä, siinä oli
mastoja, ja se ui meren pinnalla. Siinä oli kolme mastoa, kaikki yhtä
pitkiä, korkeita, mutta Jerin huomiokyky ei ollut harjaantunut
havaitsemaan eroa niiden ja Arangin yhden pitkän ja yhden lyhyen maston
välillä, Ainoa uiva maailma, minkä se oli tuntenut, oli valkoiseksi
maalattu Arangi. Ja kun tämä ilman epäilyksen hiventäkään oli Arangi,
oli sen rakas kapteeni tietenkin siellä! Koska Arangi saattoi palata
ei-mistään, silloin saattoi kapteenikin sen tehdä, ja täydellisesti
luottaen siihen, että valkoiseksi maalatun uivan maailman kannella
tapasi sen ruumiittoman pään, jonka viimeksi oli nähnyt Bashtin
polvilla, jälleen yhtyneenä ruumiiseensa ja kahteen jalkaansa, Jeri
kahlasi niin kauan kuin jalat ylettyivät pohjaan ja uskaltautui sitten
uiden merelle.
Se oli äärimmäistä uhkarohkeutta, sillä antautuessaan veden valtaan
Jeri rikkoi tabun, joka oli suurimpia ja vanhimpia sen tuntemista. Sen
sanastossa ei ollut krokotiilia vastaavaa sanaa, mutta sen aivoissa oli
pelottava kuva, joka tehokkuudessa veti vertoja mille ihmissanalle
tahansa -- kuva ajelehtivasta puunrungosta, mikä ei ollut puunrunko,
mikä eli, mikä saattoi uida veden pinnalla tai pinnan alla tai nousta
kuivalle maalle, millä oli suunnattoman isot hampaat ja hirmuinen kita
ja mikä oli uivan koiran varma kuolema.
Mutta Jeri rikkoi uljaasti tabua edelleenkin. Toisin kuin ihmisellä,
joka saattaa samalla kertaa olla tietoinen kahdesta mielentilasta ja
joka uidessaan olisi tuntenut sekä pelkoa että pelon voittavaa rohkeaa
päättäväisyyttä, Jerillä oli uidessaan vain yksi tunne: se ui nyt
Arangin ja kapteeninsa luo. Niin kauan kuin se tunsi pohjan jalkojensa
alla eikä ollut vielä tehnyt ensimmäistä ratkaisevaa uintiliikettä, se
oli tietänyt vapaaehtoisesti rikkovansa hirmuista tabua. Mutta
heittäydyttyään uimaan kuolemanpelkoa voimakkaamman tunteen vallassa
sillä oli yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pyrkimys: se oli menossa
kapteeninsa luo.
Tottumattomana uimarina se ui kaikin voimin, ja samalla huusi
rakkautensa hätää ja kiihkoa kapteenilleen, joka varmasti oli
valkoisella huvialuksella puolen mailin päässä. Sen pienen
tuskantäyttämän rakkauslaulun kuulivat mies ja nainen, jotka
loikoilivat laivan kannella nojatuoleissa suojakatoksen alla, ja
tarkkasilmäinen nainen se ensiksi näki Jerin kultaisen pään ja kertoi
huomionsa.
»Anna laskea vene vesille, rakkaani», hän sanoi. »Se on pieni koira. Se
ei saa hukkua.»
»Koirat eivät huku niin helpolla», kuului »rakkaan» vastaus. »Kyllä se
selviytyy. Mutta mitä kummaa koira tänne ui...?» Hän nosti merikiikarin
silmilleen ja katseli hetken. »... Ja kaiken kukkuraksi valkoisen
miehen koira!»
Jeri rapisteli vettä käpälillään ja eteni tasaisella vauhdilla, silmät
herkeämättä suunnattuina kasvavaan huvialukseen, kunnes sen äkkiä
havahdutti vaistomainen uhkaavan vaaran tietoisuus. Tabun kosto läheni.
Sitä kohti tuli ajelehtiva puunrunko, joka ei ollut puunrunko, vaan
elävä vaarallinen olento. Jeri näki mustan suikaleen liukuvan hitaasti
vedenpintaa pitkin, ja ennen kuin suikale vajosi, Jeri huomasi, että se
oli jollakin tavoin toisenlainen kuin elävä ajelehtiva puunrunko
yleensä.
Sitten jokin kiisi Jerin ohitse, ja Jeri tervehti sitä murinalla ja
lyömällä vettä etukäpälillään. Se oli vähällä vajota pyörteeseen, mikä
syntyi olennon pyrstön häilähdyksestä. Se oli hai eikä krokotiili, eikä
se olisi sivuuttanut Jeriä niin sävyisästi, ellei se olisi ollut täpö
täysi syötyään jättiläiskilpikonnan, joka oli liiaksi vanhuudenheikko
päästäkseen pakoon.
Vaikkei voinut nähdä Jeri tunsi, että kuolemalla uhkaava olento väijyi
sitä. Se ei nähnyt hain selkäevän pilkottavan pinnasta ja lähestyvän
takaapäin. Mutta laivasta se kuuli sarjan nopeasti toisiaan seuraavia
kiväärin laukauksia ja takanaan pelokasta loiskintaa. Siinä kaikki.
Vaara meni ohi ja unohtui. Jeri ei edes yhdistänyt laukauksia vaaran
ohimenoon. Se ei tietänyt eikä saanut milloinkaan tietää, että se mies,
joka ihmisille oli Harley Kennan, mutta »rakkaani» sille naiselle, jota
Harley Kennan, kolmimastoisen kuunari-huvipurren Arielin omistaja,
myös nimitti »rakkaakseen», oli pelastanut sen hengen ampumalla
marlin-kuulan hain evänjuureen.
Mutta Jeri sai tehdä Harley Kennanin kanssa tuttavuutta piankin, sillä
juuri Harley Kennan laskettiin kainaloittensa ali sidotusta köydestä
alas Arielin korkeaa kylkeä nostamaan merestä sileäkarvaista
irlantilaista terrieriä, joka polki vettä eikä vilkaissutkaan sitä
niskasta tarttuvaa miestä kiihkeästi etsiessään laidalta näkyvästä
kasvorivistä vain yhtä: kapteeninsa kasvoja.
Eikä Jeri pysähtynyt kiittämään, kun se laskettiin alas kannelle. Sen
sijaan se vaistomaisesti puhdisteli vettä karvoistaan töytäillessään
puoleen ja toiseen kapteeniaan etsien. Mies ja hänen vaimonsa nauroivat
katsellessaan.
»Se käyttäytyy kuin olisi menettänyt järkensä pelastumisen ilosta»,
huomautti rouva Kennan.
Ja herra Kennan: »Ei se siitä johdu. Varmaankin sillä on jokin
ruuvi löysällä. Kenties se on sellainen, joka on menettänyt
liikuntakoneistonsa sulkuhaan. Se ei ehkä voi lakata juoksemasta,
ennenkuin jalat pettävät alla.»
Sillä aikaa Jeri jatkoi juoksemistaan laivan vasenta puolta keulaan ja
oikeata perään, perästä keulaan ja taas takaisin heiluttaen
häntätöpykkäänsä ja ystävällisesti nauraen kaksijalkaisille jumalille,
joita oli niin paljon. Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, se olisi
ihmetellyt valkoisten jumalien lukumäärää. Näitä oli siellä vähintään
kolmekymmentä, lukuunottamatta sellaisia jumalia, jotka eivät olleet
valkoisia eivätkä mustia, mutta kumminkin kulkivat pystyssä kahdella
jalalla, olivat puetut vaatteisiin ja ilmeisesti mustia jumalia
mahtavampia. Samaten, jos se olisi kyennyt tekemään johtopäätöksiä, se
olisi päätellyt, etteivät kaikki valkoiset jumalat olleet vielä
siirtyneet olemattomuuteen. Se vain totesi sen tietämättään.
Mutta siellä ei ollut sen kapteenia. Se nuuski kattohytistä, nuuski
keittiöstä, missä kaksi kiinalaista kokkia kaakatti sille
käsittämätöntä lirunlorua, nuuski kajuutan käytävästä, konehuoneen
kattoikkunasta ja ensimmäisen kerran tunsi bensiinin ja koneöljyn
hajun. Mutta vaikka se miten nuuski ja missä juoksi, se ei tavannut
kapteeninsa hajua.
Perässä ruorirattaan luona se olisi istuutunut ulvomaan pettymystään ja
sydämentuskaansa, ellei eräs ilmeisesti päällystöön kuuluva valkoinen
jumala, jolla oli kultakoristeinen valkoinen lakki ja univormu, olisi
puhutellut sitä. Hienokäytöksisenä kuten aina Jeri hymyili
kohteliaasti, luimisti korviaan, heilutti häntäänsä ja lähestyi korkeaa
jumalaa. Tämän käsi oli melkein hyväilemäisillään sen päätä, kun
kannelta kuului naisen ääni puhuvan kieltä, jota Jeri ei ymmärtänyt.
Sanat ja lauseparret olivat sen ymmärryksen yläpuolella. Mutta se tunsi
niissä käskyn, ja sitä vahvisti valkoiseen ja kultaan puetun jumalan
nopea liike, kun hän vetäisi pois kätensä, joka miltei oli hyväillyt
Jeriä, Jumala jäykkeni ja äänekkäillä rohkaisuilla ja kehotuksilla,
joiden merkityksen Jeri saattoi vain arvata, ohjasi sen menemään yli
kannen sen henkilön luo, joka oli sanonut käskevällä äänellä: »Olkaa
hyvä ja lähettäkää se minun luokseni kapteeni Winters.»
Jeri kierteli ruumistaan tottelemisen mielihyvästä ja olisi halukkaasti
tarjonnut päänsä naisen ojennetun käden hyväiltäväksi, ellei olennon
kummallisuus ja outous olisi herättänyt siinä varovaisuutta. Se
keskeytti lähestymisensä ja peräytyi tuulen liehutteleman hameen luota,
hampaitaan näyttäen ja muristen. Ainoat naisolennot, jotka se oli
tuntenut, olivat olleet alastomia mustaihoisia. Hame, joka lepatti
tuulessa kuin purje, muistutti sitä Arangin uhkaavasta emäpurjeesta,
joka oli rätissyt, jyrissyt ja syöksähdellyt edestakaisin sen pään
yläpuolella. Naisen lausumat sanat olivat lempeitä ja lepytteleviä,
mutta vaarallinen hame liehui yhä tuulessa.
»Oletpa sinä hupsu koira!» nauroi nainen. »En minä aio purra sinua.»
Mutta hänen miehensä työnsi esiin arastelemattoman, lujan kätensä ja
veti Jerin luoksensa. Ja Jeri kiemurteli hurmautuneena jumalan
hyväilyssä suudellen kättä välkkyvän punaisella kielellään. Sitten
Harley Kennan ohjasi sen naisen luo, joka istui lepotuolissa ja ojensi
kätensä. Jeri totteli. Se lähestyi korvat luimussa ja nauravin suin,
mutta juuri kun nainen oli ylettymäisillään Jeriin, tuuli hulmautti
taas hänen hamettaan, ja Jeri peräytyi muristen.
»Ei se sinua pelkää, Villa», sanoi mies, »vaan sinun hamettasi. Kenties
se ei milloinkaan ennen ole nähnyt hametta.»
»Tarkoitat siis», väitti Villa Kennan vastaan, »että täkäläiset
pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjät pitävät koiratarhoja sukuluetteloineen.
Sillä tämä mieletön seikkaileva koira on varmasti yhtä puhdas
irlantilainen terrieri kuin Ariel on Oregonin männyistä rakennettu
kuunari.»
Harley Kennan nauroi hyväksyvästi. Villa Kennan nauroi myöskin, ja Jeri
tunsi, että sen edessä oli kaksi onnellista jumalaa, ja sekin nauroi
heidän kanssaan.
Omasta aloitteestaan se lähestyi taas naisjumalaa puuterin ja muiden
heikommin tuntuvien miellyttävien tuoksujen vetämänä, jotka se jo oli
tuntenut samoiksi kuin rannalla tapaamansa oudot tuoksut. Mutta
pahansuopa pasaatituuli liehautti taas hametta, ja taas Jeri peräytyi,
ei kumminkaan niin kauas kuin ennen eikä niin äreästi niskaansa
pörhistellen ja muristen hampaat vain puoliksi paljaina.
»Se pelkää sinun hamettasi», väitti Harley. »Katsohan sitä! Se tahtoo
tulla luoksesi, mutta hame pitää sen loitolla. Kun käärit sen allesi,
ettei se pääse liehumaan, niin näet, mitä tapahtuu.»
Villa Kennan seurasi neuvoa, ja Jeri tuli varovasti, painoi päänsä
hänen käteensä ja köyristeli selkäänsä ja nuuski hänen sukkien ja
kenkien peittämiä jalkojaan ja tunsi ne samoiksi, jotka olivat paljaina
astelleet hävitetyn rantakylän teitä.
»Ei epäilystäkään», myönteli Harley. »Se on valkoisen miehen jalostama
ja kasvattama. Sillä on tarinansa. Sen koko elämä on ollut seikkailua.
Jos se voisi kertoa tarinansa, istuisimme me päiväkausia hurmautuneina
sitä kuuntelemassa. Varmasti se ei ole elänyt koko ikäänsä
mustaihoisten keskuudessa. Näyttäkäämme sille Johnnyä.»
Johnny, jonka Kennan viittasi tulemaan luokseen oli brittiläisen
Salomonin saarten Tulagissa asuvan kuvernöörin Kennanille lainaama ja
oli tämän muassa pikemminkin luotsina ja oppaana kuin filosofina ja
ystävänä. Johnny lähestyi virnistellen, ja Jerin käytös muuttui heti.
Sen ruumis jäykistyi Villa Kennanin käden alla, kun se vetäytyi pois
tämän luota ja kulki jäykin jaloin mustaihoista kohti. Jerin korvat
eivät luimistuneet, eikä se nauranut toverillisesti suullaan
tarkastellessaan Johnnyä ja nuuskiessaan hänen pohkeitaan vastaisen
varalta. Se oli kiireestä kantapäähän ritari ja palasi aivan lyhyen
tarkastuksen jälkeen takaisin Villa Kennanin luo.
»Mitäs minä sanoin?» ylvästeli tämän mies. »Se tuntee värieron. Se on
valkoisen miehen koira, joka on opetettu sellaiseksi.»
»Tuhat tulimaine», sanoi Johnny. »Minu tunte se koira. Minu tunte sen
isä ja äiti. Meringellä asu iso valkoinen herra Haggin, ja siellä hänen
luona olla tämän koiran isä ja äiti.»
Harley Kennan huudahti: »Aivan niin. Kuvernööri kertoi minulle koko
jutun. Arangi, jonka somolaiset valtasivat, purjehti viimeksi Meringen
plantaasilta. Johnny tuntee koiran sen parin jälkeläiseksi, jonka
Meringellä asuva Haggin omistaa. Mutta siitä on jo pitkä aika. Koiran
on täytynyt siihen aikaan olla pieni pentu. Tietysti se on valkoisen
miehen koira.»
»Ja sinä et kuitenkaan ole havainnut huomattavinta todistetta siitä»,
kiusoitteli Villa Kennan. »Koiralla on silmiinpistävä tuntomerkki.»
Harley katseli tarkasti Jeriä.
»Kieltämätön tuntomerkki», väitti hänen vaimonsa.
Toisen pitkän tarkastelun jälkeen Kennan pudisti päätään.
»En todellakaan huomaa.»
»Häntä», nauroi hänen vaimonsa. »Alkuasukkaat eivät leikkaa koiriensa
häntiä lyhyiksi. Vai mitä, Johnny? Leikkaavatko Malaitan mustaihoiset
koiran häntää?»
»Ei leikata», vastasi Johnny. »Herra Haggin Meringellä leikata se
poikki. Minu lyö veto, että hän olla leikata poikki senkin häntä.»
»Sitten se on ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista», päätteli Villa
Kennan. »Etkö ole samaa mieltä, herra Sherlock Holmes Kennan?»
»Onnittelen sinua, rouva Sherlock Holmes», vastasi hänen miehensä
kohteliaasti. »Nyt ei enää muuta kuin saatat minut suoraan itsensä La
Perousen päätä katsomaan. Purjehdusopas kertoo, että hän jätti sen
jonnekin näille saarille.»
He eivät osanneet aavistaa, että Jeri oli elänyt Somossa muutaman
mailin päässä samalla rannikolla erään Bashtin turvattina ja että
Bashti tällä samalla hetkellä istui ruohomajassaan tutkistellen
kuihtuneilla polvillaan lepäävää suuren merenkulkijan päätä, jonka
tarinan pään ottaneen päällikön jälkeläiset olivat ammoin unohtaneet.