KAHDESKYMMENES LUKU

Viikon Jeri vietti viidakossa, ja polkuja alituiseen vartioivat

viidakkomiehet estivät kerran toisensa jälkeen sen pääsemästä

vuoristoon. Se olisi joutunut näkemään nälkää, ellei se toisena päivänä

olisi tavannut pientä yksinäistä villiporsasta, joka oli eksynyt

pesyeestään. Se oli Jerin ensimmäinen metsästyssaalis, eikä Jeri

vaistonsa neuvomana jatkanut matkaansa, ennen kuin oli sen kokonaan

syönyt.

Jeri tosin kuljeskeli laajasti ympäristössä, mutta ei tavannut muuta

syötävää riistaa ja palasi aina tappamansa porsaan luokse, kunnes tämä

oli loppunut. Se ei ollut onnellinen vapaudessaan. Se oli liian kesy,

liian sivistynyt. Oli kulunut liian monta tuhatta vuotta siitä, kun sen

esi-isät olivat juoksennelleet villissä vapaudessa. Sen oli ikävä. Se

ei voinut tulla toimeen ilman ihmistä. Se ja sitä edeltäneet sukupolvet

olivat liian kauan eläneet kaksijalkaisten jumalien seurassa. Sen suku

oli liian kauan rakastanut ihmistä, palvellut tätä rakkaudesta,

kestänyt kärsimyksiä rakkaudesta, antanut henkensä rakkaudesta ja

vastalahjaksi saanut silloin tällöin arvonantoa ja tylyä rakkautta,

ymmärtämystä harvemmin.

Jerin ikävä oli niin voimakas, että se toivoi itselleen vaikka

kaksijalkaista mustaa jumalaa, kun kerran valkoiset jumalat olivat

kauan sitten hävinneet. Sillä jos se olisi kyennyt kuvittelemaan, se

olisi uskonut, että ainoat elossa olleet valkoiset jumalat olivat

tuhoutuneet. Sen tunteen vallassa, että mustakin jumala oli parempi

kuin ei mikään jumala, se käänsi pienen sian syötyään kulkunsa itään,

missä maat viettivät merta kohti. Tämän se teki taaskin ajattelematta

asiaa vain sen tähden, että kokemus vaikutti sen alitajuiseen

toimintaan. Se oli tottunut aina elämään meren luona, se oli aina

tavannut ihmisiä meren luona ja alamäkeen juoksemalla se oli aina

tullut meren luo.

Se saapui riuttojen suojaaman laguunin rannalle, missä ruohomajojen

rauniot kertoivat kerran asuneen ihmisiä. Villiä ja rehevää viidakkoa

kasvoi kaikkialla. Kuusituumaisia puita kuristivat olkikattojen

mädänneet jäännökset, joiden läpi puut olivat kohonneet kohti aurinkoa.

Nopeakasvuiset puut varjostivat kattoa kannattavia pylväitä, joihin

veistettyjen totemi-haikalojen kitoihin sovitetut hirvittävät

jumalankuvat irvistelivät ihmisten kurjuudelle kirjavan sienipeitteen

alta. Pieni merivallipahainen, josta parhaimmillaankaan ei ollut suurta

apua, levisi raunioina kookospalmujen juurilta tyveneen mereen asti.

Banaaneja ja leipäpuun hedelmiä mätäni maassa, Luita, ihmisen luita oli

kaikkialla, ja Jeri nuuski niitä tuntien ne elämän katoavaisuuden

vertauskuvaksi. Pääkalloja se ei tavannut, sillä hajoitettuihin luihin

kuuluneet päät koristivat taikamajoja ylämaan viidakkokylissä.

Meren suolainen tuoksu ilahdutti Jerin sieraimia, ja se nautti

hengittäessään sitä ja mangrove-suon tympeitä höyryjä. Mutta Perjantain

jäljille osuneen Robinson Crusoen lailla Jeri äkkiä sai kuin

sähköiskun, kun sen nenä, ei silmät, ilmaisi sille, että ihmisen jalka

oli äskettäin polkenut sen edessä olevaa maata. Se oli mustaihoisen

jalka, mutta se oli elävä, se oli aivan vasta kulkenut. Seurattuaan

sitä parikymmentä yardia Jeri tunsi toisenkin, epäilemättä valkoisen

miehen jalan hajun.

Sivustakatselija olisi ajatellut, että Jeri oli tullut yhtäkkiä

hulluksi. Se hyökkäili sinne tänne, kierteli ja kaarteli, kuono milloin

maassa, milloin ilmassa, ja vikisi mielettömästi, hyökkäili, hyppäsi

suoraan sivulle tavatessaan uusia jälkiä ja kirmaili joka suuntaan

aivan kuin leikkisi jonkun näkymättömän toverin kanssa.

Mutta se luki kertomusta, jonka monet ihmiset olivat kirjoittaneet

maahan. Se sai tietää, että siellä oli ollut joukko valkoisia miehiä ja

yksi mustaihoinen. Tässä oli mustaihoinen kiivennyt kookospalmuun ja

heitellyt alas pähkinöitä, tuolla oli banaanipuu, josta oli riistetty

kimpuiksi kasvaneet hedelmät, ja kauempana oli selvästi samalla tavalla

kohdeltu leipäpuuta. Yksi seikka saattoi Jerin kuitenkin ymmälle: eräs

sille tuntematon haju, joka ei ollut mustan eikä valkoisen miehen. Jos

sillä olisi ollut riittävästi tietoa ja kykyä tehdä huomioita silmin,

se olisi pannut merkille, että jalanjälki oli pienempi kuin miehen ja

että varpaanjäljet olivat toisenlaiset kuin mustan naisen, sillä ne

olivat matalia ja liki toisiaan. Puuterin tuoksu tuotti sille

päänvaivaa. Se ärsytti sen sieraimia, mutta milloinkaan koko sinä

aikana, minkä se oli nuuskinut ihmisten jalanjälkiä, se ei ollut

tavannut sellaista hajua. Ja tähän yhtyi vielä toisia heikompia hajuja,

jotka olivat sille yhtä outoja.

Mutta nämä salaisuudet eivät kauan kiinnittäneet sen mieltä. Se oli

tuntenut valkoisen miehen jalanjäljet, ja niitä se seurasi jälkien

sekamelskassa särkyneen merivallin aukon kautta meren huuhtelemalle

korallihietikolle. Täällä monien jalkojen viimeiset ja tuoreimmat

jäljet olivat kokoontuneet siihen paikkaan, mihin veneen kokka oli

uurtanut vaon ja missä miehet olivat nousseet veneestä maalle ja

astuneet siihen takaisin. Se vainusi koko kertomuksen, ja etukäpälät

hartioita myöten vedessä se katseli laguunille, johon jäljet katosivat

sen vainulta.

Jos se olisi tullut puolta tuntia aikaisemmin, se olisi nähnyt

airottoman, bensiinimoottorin kuljettaman veneen halkovan tyyntä vettä.

Nyt se näki Arangin. Tämä oli tosin paljon isompi kuin se Arangi, jonka

se oli tuntenut, mutta se oli valkoinen, se oli pitkä, siinä oli

mastoja, ja se ui meren pinnalla. Siinä oli kolme mastoa, kaikki yhtä

pitkiä, korkeita, mutta Jerin huomiokyky ei ollut harjaantunut

havaitsemaan eroa niiden ja Arangin yhden pitkän ja yhden lyhyen maston

välillä, Ainoa uiva maailma, minkä se oli tuntenut, oli valkoiseksi

maalattu Arangi. Ja kun tämä ilman epäilyksen hiventäkään oli Arangi,

oli sen rakas kapteeni tietenkin siellä! Koska Arangi saattoi palata

ei-mistään, silloin saattoi kapteenikin sen tehdä, ja täydellisesti

luottaen siihen, että valkoiseksi maalatun uivan maailman kannella

tapasi sen ruumiittoman pään, jonka viimeksi oli nähnyt Bashtin

polvilla, jälleen yhtyneenä ruumiiseensa ja kahteen jalkaansa, Jeri

kahlasi niin kauan kuin jalat ylettyivät pohjaan ja uskaltautui sitten

uiden merelle.

Se oli äärimmäistä uhkarohkeutta, sillä antautuessaan veden valtaan

Jeri rikkoi tabun, joka oli suurimpia ja vanhimpia sen tuntemista. Sen

sanastossa ei ollut krokotiilia vastaavaa sanaa, mutta sen aivoissa oli

pelottava kuva, joka tehokkuudessa veti vertoja mille ihmissanalle

tahansa -- kuva ajelehtivasta puunrungosta, mikä ei ollut puunrunko,

mikä eli, mikä saattoi uida veden pinnalla tai pinnan alla tai nousta

kuivalle maalle, millä oli suunnattoman isot hampaat ja hirmuinen kita

ja mikä oli uivan koiran varma kuolema.

Mutta Jeri rikkoi uljaasti tabua edelleenkin. Toisin kuin ihmisellä,

joka saattaa samalla kertaa olla tietoinen kahdesta mielentilasta ja

joka uidessaan olisi tuntenut sekä pelkoa että pelon voittavaa rohkeaa

päättäväisyyttä, Jerillä oli uidessaan vain yksi tunne: se ui nyt

Arangin ja kapteeninsa luo. Niin kauan kuin se tunsi pohjan jalkojensa

alla eikä ollut vielä tehnyt ensimmäistä ratkaisevaa uintiliikettä, se

oli tietänyt vapaaehtoisesti rikkovansa hirmuista tabua. Mutta

heittäydyttyään uimaan kuolemanpelkoa voimakkaamman tunteen vallassa

sillä oli yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pyrkimys: se oli menossa

kapteeninsa luo.

Tottumattomana uimarina se ui kaikin voimin, ja samalla huusi

rakkautensa hätää ja kiihkoa kapteenilleen, joka varmasti oli

valkoisella huvialuksella puolen mailin päässä. Sen pienen

tuskantäyttämän rakkauslaulun kuulivat mies ja nainen, jotka

loikoilivat laivan kannella nojatuoleissa suojakatoksen alla, ja

tarkkasilmäinen nainen se ensiksi näki Jerin kultaisen pään ja kertoi

huomionsa.

»Anna laskea vene vesille, rakkaani», hän sanoi. »Se on pieni koira. Se

ei saa hukkua.»

»Koirat eivät huku niin helpolla», kuului »rakkaan» vastaus. »Kyllä se

selviytyy. Mutta mitä kummaa koira tänne ui...?» Hän nosti merikiikarin

silmilleen ja katseli hetken. »... Ja kaiken kukkuraksi valkoisen

miehen koira!»

Jeri rapisteli vettä käpälillään ja eteni tasaisella vauhdilla, silmät

herkeämättä suunnattuina kasvavaan huvialukseen, kunnes sen äkkiä

havahdutti vaistomainen uhkaavan vaaran tietoisuus. Tabun kosto läheni.

Sitä kohti tuli ajelehtiva puunrunko, joka ei ollut puunrunko, vaan

elävä vaarallinen olento. Jeri näki mustan suikaleen liukuvan hitaasti

vedenpintaa pitkin, ja ennen kuin suikale vajosi, Jeri huomasi, että se

oli jollakin tavoin toisenlainen kuin elävä ajelehtiva puunrunko

yleensä.

Sitten jokin kiisi Jerin ohitse, ja Jeri tervehti sitä murinalla ja

lyömällä vettä etukäpälillään. Se oli vähällä vajota pyörteeseen, mikä

syntyi olennon pyrstön häilähdyksestä. Se oli hai eikä krokotiili, eikä

se olisi sivuuttanut Jeriä niin sävyisästi, ellei se olisi ollut täpö

täysi syötyään jättiläiskilpikonnan, joka oli liiaksi vanhuudenheikko

päästäkseen pakoon.

Vaikkei voinut nähdä Jeri tunsi, että kuolemalla uhkaava olento väijyi

sitä. Se ei nähnyt hain selkäevän pilkottavan pinnasta ja lähestyvän

takaapäin. Mutta laivasta se kuuli sarjan nopeasti toisiaan seuraavia

kiväärin laukauksia ja takanaan pelokasta loiskintaa. Siinä kaikki.

Vaara meni ohi ja unohtui. Jeri ei edes yhdistänyt laukauksia vaaran

ohimenoon. Se ei tietänyt eikä saanut milloinkaan tietää, että se mies,

joka ihmisille oli Harley Kennan, mutta »rakkaani» sille naiselle, jota

Harley Kennan, kolmimastoisen kuunari-huvipurren Arielin omistaja,

myös nimitti »rakkaakseen», oli pelastanut sen hengen ampumalla

marlin-kuulan hain evänjuureen.

Mutta Jeri sai tehdä Harley Kennanin kanssa tuttavuutta piankin, sillä

juuri Harley Kennan laskettiin kainaloittensa ali sidotusta köydestä

alas Arielin korkeaa kylkeä nostamaan merestä sileäkarvaista

irlantilaista terrieriä, joka polki vettä eikä vilkaissutkaan sitä

niskasta tarttuvaa miestä kiihkeästi etsiessään laidalta näkyvästä

kasvorivistä vain yhtä: kapteeninsa kasvoja.

Eikä Jeri pysähtynyt kiittämään, kun se laskettiin alas kannelle. Sen

sijaan se vaistomaisesti puhdisteli vettä karvoistaan töytäillessään

puoleen ja toiseen kapteeniaan etsien. Mies ja hänen vaimonsa nauroivat

katsellessaan.

»Se käyttäytyy kuin olisi menettänyt järkensä pelastumisen ilosta»,

huomautti rouva Kennan.

Ja herra Kennan: »Ei se siitä johdu. Varmaankin sillä on jokin

ruuvi löysällä. Kenties se on sellainen, joka on menettänyt

liikuntakoneistonsa sulkuhaan. Se ei ehkä voi lakata juoksemasta,

ennenkuin jalat pettävät alla.»

Sillä aikaa Jeri jatkoi juoksemistaan laivan vasenta puolta keulaan ja

oikeata perään, perästä keulaan ja taas takaisin heiluttaen

häntätöpykkäänsä ja ystävällisesti nauraen kaksijalkaisille jumalille,

joita oli niin paljon. Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, se olisi

ihmetellyt valkoisten jumalien lukumäärää. Näitä oli siellä vähintään

kolmekymmentä, lukuunottamatta sellaisia jumalia, jotka eivät olleet

valkoisia eivätkä mustia, mutta kumminkin kulkivat pystyssä kahdella

jalalla, olivat puetut vaatteisiin ja ilmeisesti mustia jumalia

mahtavampia. Samaten, jos se olisi kyennyt tekemään johtopäätöksiä, se

olisi päätellyt, etteivät kaikki valkoiset jumalat olleet vielä

siirtyneet olemattomuuteen. Se vain totesi sen tietämättään.

Mutta siellä ei ollut sen kapteenia. Se nuuski kattohytistä, nuuski

keittiöstä, missä kaksi kiinalaista kokkia kaakatti sille

käsittämätöntä lirunlorua, nuuski kajuutan käytävästä, konehuoneen

kattoikkunasta ja ensimmäisen kerran tunsi bensiinin ja koneöljyn

hajun. Mutta vaikka se miten nuuski ja missä juoksi, se ei tavannut

kapteeninsa hajua.

Perässä ruorirattaan luona se olisi istuutunut ulvomaan pettymystään ja

sydämentuskaansa, ellei eräs ilmeisesti päällystöön kuuluva valkoinen

jumala, jolla oli kultakoristeinen valkoinen lakki ja univormu, olisi

puhutellut sitä. Hienokäytöksisenä kuten aina Jeri hymyili

kohteliaasti, luimisti korviaan, heilutti häntäänsä ja lähestyi korkeaa

jumalaa. Tämän käsi oli melkein hyväilemäisillään sen päätä, kun

kannelta kuului naisen ääni puhuvan kieltä, jota Jeri ei ymmärtänyt.

Sanat ja lauseparret olivat sen ymmärryksen yläpuolella. Mutta se tunsi

niissä käskyn, ja sitä vahvisti valkoiseen ja kultaan puetun jumalan

nopea liike, kun hän vetäisi pois kätensä, joka miltei oli hyväillyt

Jeriä, Jumala jäykkeni ja äänekkäillä rohkaisuilla ja kehotuksilla,

joiden merkityksen Jeri saattoi vain arvata, ohjasi sen menemään yli

kannen sen henkilön luo, joka oli sanonut käskevällä äänellä: »Olkaa

hyvä ja lähettäkää se minun luokseni kapteeni Winters.»

Jeri kierteli ruumistaan tottelemisen mielihyvästä ja olisi halukkaasti

tarjonnut päänsä naisen ojennetun käden hyväiltäväksi, ellei olennon

kummallisuus ja outous olisi herättänyt siinä varovaisuutta. Se

keskeytti lähestymisensä ja peräytyi tuulen liehutteleman hameen luota,

hampaitaan näyttäen ja muristen. Ainoat naisolennot, jotka se oli

tuntenut, olivat olleet alastomia mustaihoisia. Hame, joka lepatti

tuulessa kuin purje, muistutti sitä Arangin uhkaavasta emäpurjeesta,

joka oli rätissyt, jyrissyt ja syöksähdellyt edestakaisin sen pään

yläpuolella. Naisen lausumat sanat olivat lempeitä ja lepytteleviä,

mutta vaarallinen hame liehui yhä tuulessa.

»Oletpa sinä hupsu koira!» nauroi nainen. »En minä aio purra sinua.»

Mutta hänen miehensä työnsi esiin arastelemattoman, lujan kätensä ja

veti Jerin luoksensa. Ja Jeri kiemurteli hurmautuneena jumalan

hyväilyssä suudellen kättä välkkyvän punaisella kielellään. Sitten

Harley Kennan ohjasi sen naisen luo, joka istui lepotuolissa ja ojensi

kätensä. Jeri totteli. Se lähestyi korvat luimussa ja nauravin suin,

mutta juuri kun nainen oli ylettymäisillään Jeriin, tuuli hulmautti

taas hänen hamettaan, ja Jeri peräytyi muristen.

»Ei se sinua pelkää, Villa», sanoi mies, »vaan sinun hamettasi. Kenties

se ei milloinkaan ennen ole nähnyt hametta.»

»Tarkoitat siis», väitti Villa Kennan vastaan, »että täkäläiset

pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjät pitävät koiratarhoja sukuluetteloineen.

Sillä tämä mieletön seikkaileva koira on varmasti yhtä puhdas

irlantilainen terrieri kuin Ariel on Oregonin männyistä rakennettu

kuunari.»

Harley Kennan nauroi hyväksyvästi. Villa Kennan nauroi myöskin, ja Jeri

tunsi, että sen edessä oli kaksi onnellista jumalaa, ja sekin nauroi

heidän kanssaan.

Omasta aloitteestaan se lähestyi taas naisjumalaa puuterin ja muiden

heikommin tuntuvien miellyttävien tuoksujen vetämänä, jotka se jo oli

tuntenut samoiksi kuin rannalla tapaamansa oudot tuoksut. Mutta

pahansuopa pasaatituuli liehautti taas hametta, ja taas Jeri peräytyi,

ei kumminkaan niin kauas kuin ennen eikä niin äreästi niskaansa

pörhistellen ja muristen hampaat vain puoliksi paljaina.

»Se pelkää sinun hamettasi», väitti Harley. »Katsohan sitä! Se tahtoo

tulla luoksesi, mutta hame pitää sen loitolla. Kun käärit sen allesi,

ettei se pääse liehumaan, niin näet, mitä tapahtuu.»

Villa Kennan seurasi neuvoa, ja Jeri tuli varovasti, painoi päänsä

hänen käteensä ja köyristeli selkäänsä ja nuuski hänen sukkien ja

kenkien peittämiä jalkojaan ja tunsi ne samoiksi, jotka olivat paljaina

astelleet hävitetyn rantakylän teitä.

»Ei epäilystäkään», myönteli Harley. »Se on valkoisen miehen jalostama

ja kasvattama. Sillä on tarinansa. Sen koko elämä on ollut seikkailua.

Jos se voisi kertoa tarinansa, istuisimme me päiväkausia hurmautuneina

sitä kuuntelemassa. Varmasti se ei ole elänyt koko ikäänsä

mustaihoisten keskuudessa. Näyttäkäämme sille Johnnyä.»

Johnny, jonka Kennan viittasi tulemaan luokseen oli brittiläisen

Salomonin saarten Tulagissa asuvan kuvernöörin Kennanille lainaama ja

oli tämän muassa pikemminkin luotsina ja oppaana kuin filosofina ja

ystävänä. Johnny lähestyi virnistellen, ja Jerin käytös muuttui heti.

Sen ruumis jäykistyi Villa Kennanin käden alla, kun se vetäytyi pois

tämän luota ja kulki jäykin jaloin mustaihoista kohti. Jerin korvat

eivät luimistuneet, eikä se nauranut toverillisesti suullaan

tarkastellessaan Johnnyä ja nuuskiessaan hänen pohkeitaan vastaisen

varalta. Se oli kiireestä kantapäähän ritari ja palasi aivan lyhyen

tarkastuksen jälkeen takaisin Villa Kennanin luo.

»Mitäs minä sanoin?» ylvästeli tämän mies. »Se tuntee värieron. Se on

valkoisen miehen koira, joka on opetettu sellaiseksi.»

»Tuhat tulimaine», sanoi Johnny. »Minu tunte se koira. Minu tunte sen

isä ja äiti. Meringellä asu iso valkoinen herra Haggin, ja siellä hänen

luona olla tämän koiran isä ja äiti.»

Harley Kennan huudahti: »Aivan niin. Kuvernööri kertoi minulle koko

jutun. Arangi, jonka somolaiset valtasivat, purjehti viimeksi Meringen

plantaasilta. Johnny tuntee koiran sen parin jälkeläiseksi, jonka

Meringellä asuva Haggin omistaa. Mutta siitä on jo pitkä aika. Koiran

on täytynyt siihen aikaan olla pieni pentu. Tietysti se on valkoisen

miehen koira.»

»Ja sinä et kuitenkaan ole havainnut huomattavinta todistetta siitä»,

kiusoitteli Villa Kennan. »Koiralla on silmiinpistävä tuntomerkki.»

Harley katseli tarkasti Jeriä.

»Kieltämätön tuntomerkki», väitti hänen vaimonsa.

Toisen pitkän tarkastelun jälkeen Kennan pudisti päätään.

»En todellakaan huomaa.»

»Häntä», nauroi hänen vaimonsa. »Alkuasukkaat eivät leikkaa koiriensa

häntiä lyhyiksi. Vai mitä, Johnny? Leikkaavatko Malaitan mustaihoiset

koiran häntää?»

»Ei leikata», vastasi Johnny. »Herra Haggin Meringellä leikata se

poikki. Minu lyö veto, että hän olla leikata poikki senkin häntä.»

»Sitten se on ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista», päätteli Villa

Kennan. »Etkö ole samaa mieltä, herra Sherlock Holmes Kennan?»

»Onnittelen sinua, rouva Sherlock Holmes», vastasi hänen miehensä

kohteliaasti. »Nyt ei enää muuta kuin saatat minut suoraan itsensä La

Perousen päätä katsomaan. Purjehdusopas kertoo, että hän jätti sen

jonnekin näille saarille.»

He eivät osanneet aavistaa, että Jeri oli elänyt Somossa muutaman

mailin päässä samalla rannikolla erään Bashtin turvattina ja että

Bashti tällä samalla hetkellä istui ruohomajassaan tutkistellen

kuihtuneilla polvillaan lepäävää suuren merenkulkijan päätä, jonka

tarinan pään ottaneen päällikön jälkeläiset olivat ammoin unohtaneet.

Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä · 第 28 / 32 题