Ja jos Bashti olisi kiirehtinyt vaimojen lähettämistä päivällä tai
parilla, olisi Nalasu joutunut avioliiton pelottavaan kiirastuleen.
Mutta Bashti piti sanansa, ja kolmantena päivänä hänellä taas oli liian
kiire, eikä hän tärkeämpien asioiden vuoksi ennättänyt lähettää Bubua
ja Nenaa sokealle miehelle, joka levottomana odotti heidän tuloaan.
Sillä kolmannen päivän aamuna savusivat kaikki suojanpuoleisen Malaitan
kukkulat merkkikieltä. Sotalaiva oli rannikolla, niin kertoi sanoma,
suuri sotalaiva, joka purjehti Langa-Langan riuttojen lomitse. Huhu
kasvoi. Sotalaiva ei pysähtynyt Langa-Langaan. Sotalaiva ei pysähtynyt
Binuun. Se suuntasi kulkunsa Somoa kohti.
Sokea Nalasu ei voinut nähdä näitä ilmaan kirjoitettuja savusanomia.
Kun hänen majansa oli niin erillään, ei kukaan tullut hänelle siitä
kertomaan. Ensimmäisen varoituksen antoivat hänelle huutavien ja
valittavien naisten ja lasten kimeät äänet isolta polulta, joka johti
kylästä Somon ylänkörajoille. Hän luki äänistä vain kauhun ja päätteli,
että kylä pakeni vuorilinnoituksiinsa, mutta hän ei tiennyt paon syytä.
Hän kutsui Jerin luokseen ja käski tämän vakoilemaan ison viikunapuun
luo, missä Nalasun polku ja iso polku yhtyivät, tekemään huomioita ja
kertomaan ne. Ja Jeri istui viikunapuun alla ja katseli somolaisten
pakoa. Miehiä, naisia ja lapsia, nuoria ja vanhoja, rintalapsia ja
keppeihin ja sauvoihin nojaavia patriarkkoja kulki sen ohitse, ja
kaikkien kiire ilmaisi mitä suurinta hätää. Kylän koirat olivat yhtä
pelästyneitä, ne vinkuivat ja ulvoivat juostessaan. Ja kauhu
tarttui rajusti Jeriinkin. Se tunsi voimakasta halua heittäytyä
pakolaisvirtaan, paeta jotakin aavistamatonta, uhkaavaa vaaraa, joka
herätti sen vaistomaisen kuolemankammon. Mutta se hillitsi tämän
halunsa uskollisuudesta sokeata miestä kohtaan, joka oli ruokkinut ja
hyväillyt sitä kuusi pitkää kuukautta.
Palattuaan Nalasun luokse se kertoi tälle tietonsa istuen hänen
polviensa välissä. Se ei osannut laskea pitemmälle kuin viiteen, mutta
se tiesi pakenevia olleen monta kertaa enemmän kuin viisi. Se ilmoitti
siis viisi miestä ja enemmän, viisi naista ja enemmän, viisi lasta ja
enemmän, viisi pikkulasta ja enemmän, viisi koiraa ja enemmän,
sikojakin se ilmoitti viisi ja enemmän. Nalasun korvat kertoivat
hänelle, että niitä oli monta, monta kertaa enemmän, ja hän kysyi
nimiä. Jeri tiesi Bashtin, Agnon, Lamain ja Lumain nimet. Sen sanoissa
ei ollut mitään näiden nimien tavallisista äänteistä, vaan se lausui ne
viff-vufF-pikapuheellaan, jonka Nalasu oli sille opettanut.
Nalasu mainitsi useita muita nimiä, jotka Jeri tunsi kuulolta, mutta
joita se ei itse osannut lausua, ja useimpiin niistä se vastasi kyllä
nyökkäämällä päätään ja ojentamalla oikeaa käpäläänsä. Muutamien nimien
kohdalla se pysyi liikkumattomana, mikä merkitsi, ettei se niitä
tuntenut. Ja toisiin nimiin, jotka se tunsi, mutta joiden omistajia se
ei ollut nähnyt, se vastasi ei ojentamalla vasemman käpälänsä.
Ja Nalasu, joka tiesi nyt, että jokin kauhea vaara oli uhkaamassa,
jokin paljon kauheampi kuin jonkin naapuri-merenrantaheimon hyökkäys,
jonka Somo saattoi helposti torjua valliensa takaa. Nalasu arvasi, että
se oli kauden odotettu rangaistus-sotalaiva. Kuudestakymmenestä
vuodestaan huolimatta hän ei ollut milloinkaan ollut kylässä, jota
pommitetaan. Hän oli kuullut epämääräisiä puheita siitä, mitä pommitus
oli aiheuttanut toisissa kylissä, mutta hänellä ei ollut siitä muuta
käsitystä kuin että silloin ammuttiin kuulia, jotka olivat isompia kuin
sniderin kuulat ja lensivät kauemmaksi.
Mutta hän sai tutustua kranaattituleen ennen kuolemaansa. Bashti, joka
oli kauan odottanut risteilijää kostamaan Arangin hävitystä ja kahden
valkoisen miehen pään ottamista, oli kauan sitten arvioinut koituvan
vahingon. Siksi hän oli antanut kansalleen käskyn paeta vuorille.
Joukon etunenässä kaksitoista nuorta miestä kantoi hänen mattoihin
käärittyä pääkokoelmaansa.
Viimeiset hitaat laahustajat pakolaisjoukon jälkipäässä olivat juuri
kulkemassa viikunapuun ohi ja Nalasu, jousensa ja kahdeksankymmentä
nuoltansa kainalossaan, otti Jeri kantapäillään ensimmäisiä askeleita
seuratakseen muita, kun ilma hänen yläpuolellaan repesi hirvittävän
voimakkaasta äänestä.
Nalasu lysähti istualleen. Se oli ensimmäinen hänen kuulemansa
kranaatinräjähdys, ja se oli tuhat kertaa hirveämpi kuin hän oli
kuvitellut. Se pani ilman pauhaamaan ja taivaan tärisemään: oli kuin
joku voimallinen jumala olisi käsiensä välissä musertanut murskaksi
kaikkeuden tai reväissyt kahtia jättiläislakanan, joka ulottui yli koko
maan piirin.
Hän lysähti istualleen ovensa eteen, painoi päänsä polviensa väliin ja
suojeli sitä käsivarsillaan. Myös Jeri, joka ei ollut koskaan kuullut
pommitusta, vielä vähemmän arvaillut millaista se oli, joutui kauhun
valtaan. Tämä oli sille samanlainen luonnonmullistus kuin se, kun
pauhaava myrsky paiskasi Arangin kyljelleen. Mutta luonteelleen
uskollisena se ei kyyristynyt maahan ensimmäisen kranaatin räjähtäessä.
Se päinvastoin pörhisti karvojaan ja hampaat uhkaavasti irvissä murisi
sille jollekin, joka oli niin lähellä ja kuitenkin näkymätön.
Nalasu painautui vielä kyyrympään, kun heidän takanaan räjähti
kranaatti, ja Jeri murisi ja pörhisteli karvojaan jälleen. Kumpikin
toisti saman joka kerta, kun uusi kranaatti räjähti, ja niitä räjähteli
entistä lähempänä viidakossa. Ja Nalasu, joka oli elänyt pitkän elämän
koskaan säikkymättä tuntemiaan vaaroja, oli määrätty kuolemaan raukan
tavoin peloissaan hänelle tuntemattomasta syystä valkoisten valtiaitten
teknisesti lähettämästä heittoaseesta. Kranaattien räjähdyspiirin
lähenemistään lähetessä hän kadotti viimeisenkin itsehillinnän
hiukkasen. Hänen kauhunsa oli niin rajaton, että hän olisi hyvin
saattanut ulvoa ja purra suonensa poikki. Parkaisten mielenvikaisen
tavoin hän hyppäsi jaloilleen ja syöksyi sisälle majaan, ikään kuin sen
olkinen katto olisi voinut suojella hänen päätään niin suunnattomilta
kuulilta. Hän törmäsi ovenpieleen, ja ennen kuin Jeri ennätti hänen
luokseen, hän keskilattialla kieriskellessään sai seuraavan kranaatin
suoraan päähänsä.
Jeri oli juuri päässyt ovelle, kun kranaatti räjähti. Maja ja Nalasu
muuttuivat sinkoileviksi kappaleiksi. Ovella seisovan Jerin räjähdyksen
ilmanpaine paiskasi parinkymmenen jalan päähän. Kaikki iski siihen
samassa sekunnin murto-osassa: maanjäristys, hyökyaalto, tulivuoren
purkaus, taivaan ukkonen ja pilvistä leimahtava tulinen salama, ja se
menetti tajuntansa.
Se ei tiennyt lainkaan, miten kauan se siinä makasi. Viisi minuuttia
kului, ennen kuin se ensimmäisen kerran suonenvedontapaisesti värähti,
ja kun se ponnisteli jaloilleen ja huojui pökerryksissään, ei sillä
ollut pienintäkään käsitystä ajasta. Se ei ajatellut aikaa ollenkaan.
Sen ainoa ajatus, joka sai sen tahattomaan toimintaan, oli että sitä
silmänräpäys sitten oli hirmuisesti lyöty, lyöty paljon kovemmin kuin
kukaan mustaihoinen oli sitä lyönyt kepillä.
Sen kurkku ja keuhkot olivat täynnä ruudin tukahduttavaa, pistävää
savua, sen sieraimet multaa ja pölyä, se läähätti ja aivasteli
raivoisasti, hyppeli puoleen ja toiseen, horjahti kumoon kuin juopunut,
hypähti jälleen ilmaan, ja takajaloillaan hoiperrellen se löi
etukäpälillään kuonoaan pää riippuen etujalkojen välissä, hieroipa
kuonoaan maahankin. Sen oli saatava pureva tuska pois nenästään ja
suustaan ja ilmaa keuhkoihinsa!
Ihmeen kautta se oli säilynyt kranaatin sinkoilevilta rautasirpaleilta,
ja sen vahva sydän pelasti sen kuolemasta räjähdyksen paineeseen. Vasta
viiden hirveän minuutin jälkeen, joiden aikana se riehui kuin päätön
kana, se tunsi olonsa jälleen siedettäväksi. Tukehtumisen ja tuskan
vaikein aika meni ohi, ja vaikka se oli vielä heikko ja pökertynyt, se
hoippui Nalasun majan suuntaan. Mutta siellä ei ollut majaa eikä
Nalasua, ainoastaan molempien jätteitä.
Kranaattien yhä vonkuessa ja räjähdellessä milloin lähellä, milloin
kaukana Jeri tutki, mitä oli tapahtunut. Yhtä varmasti kuin maja oli
poissa, oli Nalasukin poissa. Koko sen ympärillä oleva maailma näytti
tuomitulta katoamaan. Elämä säilyi vai jossakin muualla, korkeilla
vuorilla ja kaukaisessa viidakossa, minne heimo jo oli paennut. Se oli
uskollinen isännälleen, jota se niin kauan oli totellut, vaikka tämä
olikin vain mustaihoinen, jolta se niin kauan oli saanut elatuksensa ja
johon se oli todella kiintynyt. Mutta tätä isäntää ei ollut enää
olemassa.
Jeri lähti pakoretkelle, mutta ei pitänyt kiirettä. Jonkun aikaa se
murisi jokaiselle ilmassa vonkuvalle ja viidakossa räjähtävälle
kranaatille. Mutta vaikka ne edelleen ärsyttivät sitä, se lakkasi
kumminkin jonkun ajan perästä pörhistelemästä niskakarvojaan, eikä se
enää murahdellut eikä paljastellut hampaitaan niille.
Se ravasi polkua pitkin tahdikkaasti ja arvokkaasti. Kun se tuli isolle
polulle, tämä oli tyhjä. Viimeinenkin pakolainen oli kulkenut ohi.
Polku, jolla aina oli ollut kulkijoita aamusta iltaan ja jonka se
äskettäin oli nähnyt vilisevän väkeä, teki siihen tyhjyydellään syvän
vaikutuksen muistuttaen kaiken päättymisestä tässä katoavassa
maailmassa. Se ei istahtanut viikunapuun alle, vaan ravasi edelleen
pitkän välimatkan päässä heimon jälkijoukosta.
Vainullaan se luki kertomuksen paosta. Tiellä oli kokonainen kranaatin
surmaama ihmisryhmä. Siinä oli viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka
oli käyttänyt kainalosauvaa, koska haikala oli puraissut häneltä toisen
jalan hänen poikana ollessaan, kuollut nainen kuollut rintalapsi
sylissään ja kuollut kolmivuotias lapsi, joka puristi äitiään kädestä,
ja kaksi kuollutta, isoa ja lihavaa sikaa, joita nainen oli ollut
kuljettamassa turvaan.
Ja Jeri luki vainullaan, miten pakolaisvirta oli jakaantunut ja
tulvinut siitä ohi kumpaakin puolta ja sivu päästyään virrannut jälleen
yhteen. Se tapasi esineitä, jotka kertoivat paonaikaisista
pikkutapahtumista: puoliksi pureskellun sokeriruo'on tyngän, minkä joku
lapsi oli pudottanut, savipiipun, mistä varsi oli kulunut lyhyeksi,
yksinäisen höyhenen jonkun nuoren miehen hiuksista ja keitettyjä
makeita perunoita ja jamssia täynnä olevan kulhon. Sen oli polun
viereen huolellisesti asettanut joku nainen, jolle se oli ollut liian
raskas kantaa.
Kranaattituli lakkasi Jerin ravatessa eteenpäin. Sitten Jeri kuuli
maihinnousujoukon kiväärien paukkeen, kun se ampui sikoja Somon
kujilla. Mutta Jeri ei kuullut kookospalmujen hakkuuta, eikä se
milloinkaan palannut näkemään, mitä vahinkoa kirveet olivat tehneet.
Sillä nyt tapahtui Jerille sellainen ihme, jota koko maailman
ajattelijat eivät olisi osanneet selvittää. Se teki aivojensa käskystä
sellaista, mikä ei näyttänyt helpolta eikä tavalliselta. Jerin olisi
ilmeisesti ollut helpointa seurata Somon heimoa sen linnoituksiin.
Kuitenkin Jeri poikkesi heimon pakosuunnasta ja lähti pohjoiseen päin
yli Somon rajojen ja jatkoi kulkuaan vieraaseen ja tuntemattomaan
maahan.
Se ei perustellut lähtöään. Se vain toimi vaistomaisesti. Se vain lähti
Somosta, koska Nalasu oli kuollut, ja hirvittävä kranaattituli siirtyi
pian menneisyyteen sen tietoisuudessa, samalla kuin nykyisyys täytti
sen mielen. Se kulki melkein tuskallisen jännityksen vallassa villien
viidakon asukkaitten jälkiä, koska tiesi kuoleman väijyvän näillä
poluilla. Sen korvat suipentuivat kuullakseen heikoimmatkin viidakon
äänet ja silmät tähyilivät valppaasti näiden äänien aiheuttajia.
Ei Kolumbuskaan ollut rohkeampi uhmatessaan henkensä uhalla
tuntematonta kuin Jeri oli uskaltaessaan mustan Malaitan synkkiin
viidakoihin. Ja tämän ihmeen, tämän vapaan tahdon sankarityön se teki
melkein samasta syystä kuin ihmiset ovat aina samonneet maailman
ristiin rastiin.
Jeri ei enää koskaan nähnyt Somoa, mutta Bashti palasi heimoineen sinne
vielä samana päivänä ja irvisteli ja nauraa kikatti tutkiessaan
vahinkoa. Kranaatit olivat vahingoittaneet vain muutamia ruohomajoja.
Vain muutamia kookospalmuja oli hakattu maahan. Ja tapettujen sikojen
ruhoista hän valmistutti suuret pidot estääkseen ne pilaantumasta. Eräs
kranaatti oli puhkaissut hänen merivallinsa. Hän suurennutti siihen
kulkuaukon, reunusti sen sivut korallilohkareilla, ja antoi määräyksen
uuden kanoottivajan rakentamisesta. Ainoa suru, mikä hänelle
koitui, oli Nalasun kuolema ja Jerin katoaminen, sillä hänen
suvunjalostuskokeistaan ei tullut mitään.