Tällä välin kuukaudet olivat kuluneet, kaakkoispasaati oli lakannut ja
luoteismonsuuni alkanut puhaltaa, Jerin ikä karttunut kuudella
kuukaudella, ja sitä mukaa sen paino, koko ja luitten lujuus. Tämä
puoli vuotta sokean miehen luona oli sille hyvää aikaa, huolimatta
siitä, että Nalasu oli tiukka isäntä, joka hellittämättä piti sille
joka päivä oppitunteja enemmän kuin useimmille koirille on pidetty.
Nalasu ei koskaan lyönyt Jeriä eikä sanonut sille pahaa sanaa. Tämä
mies, joka oli tappanut neljä annolaista, kolme niistä sokeaksi
tultuaan ja surmannut paljon enemmän ihmisiä hurjassa nuoruudessaan, ei
kertaakaan puhutellut Jeriä vihaisella äänellä eikä rangaissut sitä
milloinkaan helliä nuhteita ankarammilla keinoilla.
Jerin tänä pentuikänsä loppukautena nauttiman herkeämättömän opetuksen
seurauksena oli sen älykkyyden lopullinen kehittyminen. On luultavaa,
ettei ainoallakaan koiralla koko maailmassa ole milloinkaan ollut niin
kehittynyttä puhekykyä kuin sillä, ja tähän oli kolme syytä: sen
synnynnäinen lahjakkuus, Nalasun opetustaito ja opetukseen uhratut
pitkät tunnit.
Sen sanavarasto oli koiran omaksumaksi tavattoman laaja. Voi melkein
sanoa, että se ja mies kykenivät keskustelemaan tuntikaupalla,
vaikkakin niitä käsitteitä, joista he saattoivat puhella, oli vähän ja
ne olivat yksinkertaisia. Heidän ajatuksenvaihtonsa kosketteli vain
hyvin vähän menneisyyttä ja vielä vähemmän, tuskin ollenkaan,
tulevaisuutta. Jeri osasi kertoa Nalasulle Meringestä ja Arangista yhtä
vähän kuin suuresta rakkaudestaan kapteeniaan kohtaan tai siitä,
miksi vihasi Bashtia. Samaten Nalasu ei osannut kertoa sille
verikostosodastaan annolaisia vastaan eikä siitä, kuinka oli kadottanut
näkönsä.
Käytännössä koko heidän keskustelunsa rajoittui nykyhetkeen, joskin he
saattoivat sisällyttää siihen jonkun verran aivan lähimmästä
menneisyydestä. Nalasu saattoi antaa Jerille joukon määräyksiä,
esimerkiksi, että Jerin piti lähteä yksikseen vakoiluretkelle, mennä
piilomajalle, sitten kiertää se kaukaa, jatkaa matkaa toiselle
aukiolle, missä hedelmäpuut kasvoivat, kulkea läpi viidakon pääpolulle,
edetä sitä pitkin kylää kohti, kunnes tuli suurelle viikunapuulle, ja
palata sitten takaisin pientä polkua myöten Nalasun luo ja Nalasun
majaan. Kaiken tämän Jeri suoritti kirjaimellisesti, ja takaisin
palattuaan hän esitti kertomuksensa. Esimerkiksi näin: Piilomajalla ei
muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin se, että hiirihaukka oli sen
lähistöllä; toisella aukiolla oli kolme kookospähkinää pudonnut maahan
-- sillä Jeri osasi erehtymättä laskea viiteen, toisen aukion ja
pääpolun välillä oli neljä sikaa, pääpolulla se oli kulkenut koiran,
useamman kuin viiden naisen ja kahden lapsen ohi, ja kotimatkalla se
oli pienellä polulla tavannut kakadun ja kaksi poikaa.
Mutta se ei osannut kertoa Nalasulle tunteistaan eikä mielialastaan,
mikä esti sitä olemasta täysin onnellinen nykyisissä oloissaan. Sillä
Nalasu ei ollut valkoinen jumala, vaan ainoastaan mustaihoinen jumala.
Ja Jeri vihasi ja halveksi kaikkia mustaihoisia, lukuunottamatta
Lamaita ja Nalasua. Näitä se sieti, vieläpä tunsi Nalasua kohtaan
jonkinlaista tyyntä, suloista kiintymystä. Mutta se ei rakastanut
Nalasua, sillä se oli sille mahdotonta.
Mustaihoiset olivat korkeintaan vain toisen asteen jumalia, eikä se
saattanut unohtaa suuria valkoisia jumalia, sellaisia kuin sen kapteeni
ja herra Haggin ja Derby ja Bob. He olivat jotakin muuta, jotakin
parempaa kuin kaikki nämä mustat villit, joiden keskuudessa se eli. He
olivat kaukana saavuttamattomassa ihmemaassa, jonka se elävästi muisti,
jota se kaipasi, mutta jonne se ei osannut tietä ja jonka kenties oli
ahmaissut ei-mikään, se, missä kapteeni ja Arangi jo olivat.
Turhaan vanha mies koetti voittaa Jerin rakkautta. Hän ei voinut mitään
Jerin monille odotuksille ja muistoille, vaikkakin hän saavutti Jerin
ehdottoman uskollisuuden. Kapteeninsa puolesta Jeri olisi taistellut
intohimoisesti kuolemaan asti, Nalasun puolesta velvollisuudentunnosta
kuolemaan asti. Eikä vanhuksella ollut aavistustakaan siitä, ettei hän
ollut voittanut Jerin koko sydäntä.
Tuli sitten päivä, jolloin eräs annolainen keksi paksut palmikoidut
sandaalit suojaamaan jalkapohjia myrkytetyiltä orjantappuroilta, joilla
Nalasu oli ottanut kolme heikäläistä hengiltä. Se päivä oli oikeastaan
musta yö, niin musta, ettei voinut nähdä puunrunkoa kahdeksannestuuman
päässä nenästään. Ja tusina annolaisia hiipi Nalasun aukiolle
snidereillä, ratsupistooleilla, sotakirveillä ja -nuijilla
aseistettuina, hiipi ja pelkäsi paksuista sandaaleistaan huolimatta
orjantappuroita, joita Nalasu ei enää asettanut majansa ympärille.
Jeri, joka istui Nalasun polvien välissä unisena, pää nyökähdellen,
antoi ensimmäisen varoituksen isännälleen, joka istui ovensa
ulkopuolella sokeat silmät levällään ja kuulo jännitettynä, niin kuin
hän oli istunut joka yö monta vuotta. Hän kuunteli entistä kiinteämmin
monta pitkää minuuttia, mutta ei kuullut mitään, ja samalla hän
kuiskaamalla kyseli Jeriltä ja käski sen puhua hiljaa, ja Jeri
ääntämällä »vuff» ja »viff» ja muita pikapuheen henkäyssanoja, joita
oli oppinut, kertoi hänelle, että lähestymässä oli paljon miehiä,
enemmän kuin viisi.
Nalasu tarttui vieressään olevaan jouseen, asetti nuolen paikoilleen ja
odotti. Vihdoin hänen omat korvansa kuulivat milloin sieltä, milloin
täällä pienen pientä kahinaa, mikä lähestyi kehässä. Yhä hiljaisuuteen
kehoittaen hän pyysi varmuutta Jeriltä, jonka niskakarvat pörhistyivät
Nalasun herkkien sormien alla ja joka nyt luki yöilmaa sekä vainullaan
että kuulollaan. Ja Jeri kuiskasi taas yhtä hiljaa kuin Nalasu, että
siellä oli miehiä, paljon miehiä, enemmän kuin viisi.
Iän opettamalla kärsivällisyydellä Nalasu istui hievahtamatta, kunnes
hän läheltä, aivan viidakon reunasta, noin kuudenkymmenen askeleen
päästä kuuli selvästi hiipivän miehen aiheuttaman rasahduksen. Hän
jännitti jousensa, hellitti nuolen ja kuuli mielihyväkseen omituisen
sekoituksen läähätystä ja huokailua. Ensin hän pidätti Jerin lähtemästä
noutamaan nuolta, jonka hän tiesi osuneen maaliinsa, ja sitten hän
sovitti uuden nuolen jousenjänteelle.
Neljännestunti kului hiljaisuudessa, sokea mies istui kuin kiviveistos,
koira vapisi innosta hänen sormiensa puhuvien kosketusten alla ja
totteli hiljaaolonkäskyjä. Sillä Jeri tiesi yhtä hyvin kuin Nalasukin,
että kuolema kahisi ja väijyi ympäröivässä pimeydessä. Taas kuului
hiljainen liikahdus, lähempää kuin ennen, mutta hätiköity nuoli meni
ohi. He kuulivat sen jysähdyksen kaukana olevaan puunrunkoon ja
nopeasti perääntyvän maalitaulun hiipiviä askeleita. Lyhyen
hiljaisuuden jälkeen Nalasu käski Jerin noutaa nuolen. Hyvä ja pitkä
harjoitus ei ollut mennyt hukkaan, sillä Nalasunkaan näkevien ihmisten
korvia tarkemmat korvat eivät kuulleet, kun Jeri hiipi nuolen
jysähdyksen suuntaan ja toi nuolen takaisin suussaan.
Taas Nalasu odotti, kunnes uudelleen saattoi kuulla kehän lähestyvän,
jolloin hän otti maasta kaikki nuolensa ja kiersi Jerin seuraamana
äänettömästi aukion vastakkaiselle reunalle. Heidän vielä kulkiessaan
pamahti snideri, joka oli tähdätty suunnilleen äsken tyhjäksi jäänyttä
paikkaa kohti.
Ja sokea mies taisteli koirineen keskiyöstä aamunkoittoon asti
menestyksellisesti kahtatoista ruudinukkosella ja kauaskantavilla,
syvään tunkeutuvilla, pehmeillä lyijykuulilla varustettua miestä
vastaan. Ja sokea mies puolustautui ainoastaan jousella ja satakunnalla
nuolella. Hän ampui useita satoja nuolia, jotka Jeri toi hänelle
takaisin ja jotka hän aina uudelleen ja uudelleen ampui. Mutta Jeri
auttoi urhoollisesti ja taiturimaisesti liittäen Nalasun tarkkaan
kuuloon oman vielä tarkemman kuulonsa, kierrellen äänettömästi ympäri
majaa ja tiedottaen, mistä hyökkäys milloinkin uhkasi.
Annolaiset kuluttivat paljon kallista ruutiaan, sillä oli kuin
näkymättömät henget olisivat taistelleet. Mitään muuta ei näkynyt kuin
pyssynlaukausten välähdyksiä. Annolaiset eivät koskaan nähneet Jeriä,
vaikka he kuulivatkin sen liikkuvan nuolia etsiessään heidän
vaiheillaan. Kerran eräs heistä etsiessään nuolta, joka oli melkein
viiltänyt häntä, kosketti Jerin selkää kädellään ja päästi hurjan
kauhunhuudon, kun Jeri iski hampaansa hänen sormiinsa. He koettivat
ampua Nalasun jousenjänteen helähdystä kohti, mutta Nalasu vaihtoi heti
jokaisen laukauksensa jälkeen paikkaa. Useita kertoja he ampuivat Jeriä
kohti tämän ollessa lähellä, ja kerran kärventyikin sen kuono lievästi
ruudista.
Kun yö valkeni lyhyeksi trooppiseksi hämäräksi ennen kirkasta päivää,
annolaiset perääntyivät, ja samalla Nalasu vetäytyi valosta majansa
suojaan hallussaan Jerin ansiosta vielä kahdeksankymmentä nuolta.
Nalasulla oli saalista yksi kuollut ja monta nuolten haavoittamaa
miestä, jotka olivat laahautuneet pois.
Ja puoli päivää Nalasu kyyrötti Jerin puoleen kumartuneena hellillä
hyväilyillä palkiten sitä kaikesta, mitä se oli tehnyt. Sitten vanhus
meni Jeri mukanaan kylään ja kertoi taistelusta. Bashti tuli
vierailulle hänen luokseen ennen päivän alkua ja aloitti vakavan
keskustelun.
»Puhun niin kuin vanha mies vanhalle miehelle», sanoi Bashti. »Minä
olen vanhempi kuin sinä, oi Nalasu, enkä ole milloinkaan pelännyt.
Mutta milloinkaan en ole ollut sinua urhoollisempi. Toivoisin heimon
jokaisen miehen olevan yhtä urhoollinen kuin sinä. Sittenkin aiheutat
sinä minulle suurta surua. Mitä arvoa on rohkeudellasi ja taidollasi,
kun sinulla ei ole jälkeläisiä, jotka perivät rohkeutesi ja taitosi?»
»Minä olen vanha mies», aloitti Nalasu.
»Et niin vanha kuin minä», keskeytti Bashti. »Et liian vanha menemään
naimisiin, jotta jälkeläisesi lisäisivät heimon voimaa.»
»Minä olin naimisissa, vieläpä kauan, ja minulla oli kolme urhoollista
poikaa. Mutta he ovat kuolleet. Minä en elä niin kauan kuin sinä.
Ajattelen nuoruuteni päiviä niin kuin hauskoja unia muistellaan
herättyä. Mutta vielä enemmän ajattelen kuolemaa ja loppua. Naimista en
ajattele ensinkään. Olen liian vanha menemään naimisiin. Olen kylliksi
vanha valmistautumaan kuolemaan, ja olen kovin utelias tietämään, mitä
minulle tapahtuu kuoltuani. Kuolenko ainiaaksi? Elänkö uudelleen unien
maassa, ja muistanko vielä ne lämpimässä maailmassa eletyt päivät,
jolloin nälkä sai nesteet suuhuni ja rinnassani oli rakkaus naista
kohtaan?»
Bashti kohautti olkapäitään.
»Minäkin olen asiaa paljon ajatellut», sanoi hän.
»En kuitenkaan pääse mihinkään. Tiedämme vasta kun olemme kuolleet,
mitä silloin olemme. Mutta tämän me tiedämme, sinä ja minä: heimo elää.
Heimo ei koskaan kuole. Sen tähden, jos meidän elämällämme on ollenkaan
mitään tarkoitusta, on meidän tehtävä heimo voimakkaaksi. Sinun
tehtäväsi heimossa ei ole vielä suoritettu. Sinun täytyy mennä
naimisiin, niin että taitosi ja rohkeutesi jäävät elämään jälkeesi.
Minulla on sinulle vaimo, ei, kaksi vaimoa, sillä sinun päiväsi ovat
lyhyet, ja minä elän varmasti niin kauan, että näen sinun riippuvan
isieni rinnalla kanoottivajan tangossa.»
»Minä en maksa mitään vaimosta», vastusti Nalasu. »En maksa
minkäänlaisesta vaimosta. En maksaisi tupakanlehteä, en murskattua
kookospähkinää parhaimmastakaan Somon naisesta.»
»Ole huoleti», jatkoi Bashti levollisesti. »Minä maksan edestäsi
vaimon, kahdenkin vaimon hinnan. Kylässä on Bubu. Puolella
tupakkalaatikolla ostan hänet sinulle. Hän on tanakkatekoinen,
pyöreäsäärinen, leveälanteinen, muhkearintainen. Siellä on Nena. Hänen
isänsä vaatii hänestä kovan hinnan, kokonaisen tupakkalaatikon. Minä
ostan hänet sinulle kuitenkin. Sinun aikasi on lyhyt. Meidän täytyy
kiirehtiä.»
»En tahdo mennä naimisiin», julisti vanha sokea mies kiivaasti.
»Sinä tahdot. Minä olen puhunut.»
»Ei, sanon minä ja sanon vieläkin, ei, ei, ei, ei. Naiset ovat
kiusanhenkiä. He ovat nuoria olentoja ja heidän päänsä on täynnä
hulluutta. Heidän kielensä lörpöttelee turhia puheita. Minä olen vanha,
olen rauhallinen tavoiltani, elämän tulet ovat sammuneet minussa, istun
mieluimmin yksin pimeydessä ja mietiskelen. Minut tekisivät hulluksi
ympärilläni jaarittelevat nuoret olennot, joilla on pelkkää vaahtoa ja
kuohua päässään ja kielellään. Aivan varmasti he tekisivät minut
hulluksi, niin hulluksi, että minä sylkisin jokaiseen raakunkuoreen,
irvistelisin kuulle ja purisin poikki suoneni ja ulvoisin.»
»Ja vaikka niin tekisitkin, mitä sitten? Kunhan vain sukusi ei häviä.
Minä maksan vaimoista heidän isilleen ja lähetän heidät luoksesi kolmen
päivän kuluessa.»
»Minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä», tuimistui Nalasu.
»Varmasti sinulla on», väitti Bashti levollisesti. »Sillä ellet sinä
tahdo, on sinun maksettava minulle. Se on vaikea, kova velka. Minä
annan kiskoa sijoiltaan jokaisen nivelesi, niin että tulet
nilviäiseläimen kaltaiseksi taikka sian, jonka luut on murskattu, ja
sitten sidotutan sinut paaluun keskelle koirien teurastuskenttää
paistumaan auringonpaahteessa. Ja mitä sinusta jää jäljelle, sen heitän
koirien syötäväksi. Sinun sukusi ei tule häviämään Somosta. Minä,
Bashti, sanon sen sinulle. Kolmen päivän kuluessa lähetän sinulle kaksi
vaimoasi...»
Hän vaikeni, ja heidän välillään syntyi pitkä hiljaisuus.
»Suostutko?» toisti Bashti. »Joko vaimot taikka sijoiltaan kiskotuin
jäsenin paaluun auringonpaisteeseen. Valitse, mutta ajattele tarkoin,
ennen kuin valitset jäsentesi repimisen.»
»Minun iälläni, kun kaikki nuoruuden kiihotukset ovat jääneet niin
kauas, kauas!» valitti Nalasu.
»Valitse. Sinä huomaat, että sinulla on liiaksikin kiihotusta ja
tunteita, kun aurinko koirien teurastuskentällä paahtaa pakottavia
niveliäsi niin, että laihan ruumiisi rasvat poreilevat niin kuin
keitetyn pienen porsaan kirkas rasva.»
»Lähetä sitten minulle vaimot», sai Nalasu voihkaistua pitkän vaitiolon
jälkeen. »Mutta lähetä heidät kolmantena päivänä, ei toisena eikä
huomenna.»
»Hyvä on», nyökkäsi Bashti vakavasti. »Sinä olet elänyt yksinomaan jo
kauan aikaa pimeydessä olleiden edeltäjiesi ansiosta, jotka toimivat
niin, että heimo eläisi ja sinä tulisit olemaan. Sinä olet. He
maksoivat sinusta hinnan. Se on sinun velkasi. Sinä tulit elämään tämä
velka maksettavanasi. Sinun on maksettava velka, ennen kuin siirryt
elämästä. Se on laki. Ja se on viisas laki.»