Sokean Nalasun hitaasti astellessa kanoottivajalta toisella kädellään
tunnustellen tietään ja toisella kantaen pää alaspäin riippuvaa
jaloista sidottua Jeriä, Jeri kuuli koirien villin ulvonnan äkkiä
yltyvän, sillä teurastaminen alkoi ja ne ymmärsivät olevansa kuoleman
omia.
Mutta päinvastoin kuin Lamai-poika, joka ei ollut osannut menetellä
paremmin, vanha mies ei kantanut Jeriä koko matkaa majalleen. Hän
pysähtyi ensimmäisen, matalassa pensaikossa virtaavan puron ääreen ja
laski Jerin maahan juomaan. Ja Jeri antautui kokonaan viileän veden sen
suussa ja kurkussa herättämän nautinnon valtaan. Mutta samalla kertaa
sen alitajunnassa ailahteli tunne, että tämä oli ystävällisin
mustaihoinen, jonka se oli Somossa tavannut, paljon ystävällisempi kuin
Lamai tai Agno tai Bashti.
Juotuaan niin paljon, ettei enää jaksanut enempää, se kiitti Nalasua
kielellään, ei tosin niin lämpimästi eikä ihastuneesti kuin olisi
kiittänyt kapteeninsa kättä, mutta kumminkin rehellisesti kiitollisena
virkistävästä juomasta. Vanhus nauraa hihitti mielissään, vieritti
Jerin paahtuneen ruumiin veteen ja pitäen Jerin päätä vedenpinnan
yläpuolella hieroi vettä sen kuivaan nahkaan ja antoi sen maata siinä
pitkiä, autuaita minuutteja.
Sangen pitkän taipaleen purolta kotiinsa Nalasu kantoi Jeriä yhä jalat
sidottuina, mutta ei enää pää alaspäin, vaan toisella kädellään sitä
rintaansa vasten puristaen. Nalasun tarkoitus oli saada koira
kiintymään häneen. Sillä hän, joka oli monet vuodet istunut
yksinäisessä pimeydessä, oli ajatellut paljon enemmän häntä ympäröivää
maailmaa ja tunsi sen paljon paremmin, kuin jos hän olisi kyennyt
näkemään sen. Hän tarvitsi koiran omia erikoisia tarkoituksiaan varten.
Hän oli tehnyt kokeita useilla viidakkokoirilla, mutta ne olivat
välittäneet vähät hänen ystävällisyydestään ja olivat poikkeuksetta
juosseet tiehensä. Viimeinen oli pysynyt kauimmin sen tähden, että hän
oli kohdellut sitä erikoisen hyvin, mutta menojaan sekin oli mennyt,
ennen kuin hän oli ehtinyt harjoittaa sen palvelemaan tarkoituksiaan.
Mutta valkoisen herran koira oli erilainen, niin hän oli kuullut. Se ei
paennut milloinkaan peloissaan, ja sen sanottiin myöskin olevan
älykkäämpi kuin Somon koirat.
Lamain tekemästä keksinnöstä, kun hän sitoi Jerin kepillä, oli puhuttu
laajalti Somossa, ja samalla tavalla sidottiin Jeri nyt Nalasunkin
majassa. Mutta kuitenkin oli tavassa eroa. Sokea mies ei ollut koskaan
kärsimätön, ja hän istui joka päivä useita tunteja Jeriä hyväillen.
Vaikkei hän olisi tätä tehnytkään, olisi Jeri, joka söi hänen ruokaansa
ja oli tottunut vaihtamaan isäntää, kuitenkin hyväksynyt Nalasun
herrakseen. Sitä paitsi Jeristä oli aivan ilmeistä, että sen jälkeen
kun Agno oli sitonut sen ja heittänyt toisten avuttomien koirien
joukkoon teurastuskentälle, noitamestarin isännyys oli kokonaan
loppunut. Ja Jeri, jolla elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen aina
oli ollut isäntä, tunsi vastustamatonta isännäntarvetta.
Niinpä sen päivän tultua, jolloin se vapautettiin kepistä, se jäi
omasta tahdostaan Nalasun majalle. Päästyään varmuuteen siitä, ettei
Jeri karkaisi, vanhus alkoi opettaa sitä. Päivä päivältä opetukseen
käytetty aika piteni, kunnes sille omistettiin useita tunteja päivässä.
Aivan ensiksi Jeri oppi itselleen uuden nimen, Boa, ja se opetettiin
vastaamaan siihen yhä pitemmän matkan päästä huolimatta siitä, kuinka
hiljaa se lausuttiin, ja Nalasu jatkoi äänensä hiljentämistä siksi,
kunnes hän vain kuiskasi nimen. Jerin korvat olivat tarkat, mutta
Nalasun olivat pitkäaikaisesta harjaantumisesta miltei yhtä tarkat.
Sitten Jerin kuuloa harjoitettiin entistä tarkemmaksi. Tuntikausia
yhteen menoon se sai istua Nalasun vieressä tai seisoa jonkun matkan
päässä hänestä, ja sitä opetettiin käsittämään heikoimpiakin ääniä ja
rasahduksia viidakossa. Sitten se vielä opetettiin tuntemaan eri
viidakkoäänet ja eri tavat, joilla sen piti murista varoituksia
Nalasulle. Jos kuului kahinaa, minkä se tunsi sian tai kanan
aiheuttamaksi, se ei murissut ollenkaan. Jos se ei tuntenut ääntä, se
murisi vain pehmeästi. Mutta jos äänen sai aikaan mies tai poika, joka
hiipi ja herätti sen tähden epäilyksiä, oli Jerin muristava
äänekkäästi. Jos taas äänet olivat selvät ja huolettomat, oli Jerin
murina pehmeää.
Jerin mieleen ei koskaan tullut ihmetellä, minkä vuoksi sille tätä
kaikkea opetettiin. Se vain teki niin, koska sen uusi isäntä tahtoi
niin. Kaiken tämän ja paljon muutakin Nalasu opetti sille hitaasti ja
kärsivällisesti, ja hän kartutti Jerin sanavarastoakin, niin että he
matkan päästä saattoivat käydä nopeita ja täydellisesti ymmärrettäviä
keskusteluja.
Siten Jeri saattoi viidenkymmenen jalan päästä murahtaa pehmeästi
»vuff» jolla se ilmoitti, että kuului ääni, jota se ei tuntenut, ja
Nalasu saattoi viheltää erilaisilla suhuäänteillä sille käskyn pysyä
hiljaa, murahtaa hiljemmin, olla ääneti tai tulla äänettömästi luokseen
tai mennä viidakkoon tutkimaan oudon äänen syytä tai kovasti haukkuen
hyökätä hiipijän kimppuun.
Jos Nalasun tarkat korvat yksin sieppasivat salaperäisen äänen
vastakkaiselta taholta, saattoi hän kysyä Jeriltä, oliko tämä sitä
kuullut. Ja Jeri varpaita myöten valppaana kuunnellen saattoi
muuttamalla »vuff»-äänensä laajuutta ja laatua kertoa Nalasulle, ettei
se kuullut sitä tahi että se kuuli sen, ja myöskin, että se oli vieras
koira tai metsärotta tai mies taikka poika -- kaiken tämän mitä
pehmeimmillä äänillä, jotka olivat tuskin muuta kuin hengähdyksiä. Sitä
voitiin sanoa äänelliseksi pikakirjoitukseksi.
Nalasu oli omituinen vanhus. Hän eli yksikseen pienessä ruohomajassa
kylän laidassa. Lähin asumus oli melkoisen matkan päässä, ja hänen
omansa seisoi aukeamalla keskellä tiheää viidakkoa, joka ei missään
kohden ollut kuuttakymmentä jalkaa lähempänä majaa. Tämän raivatun alan
hän piti aina vapaana nopeasti leviävästä kasvullisuudesta. Hänellä ei
ilmeisesti ollut yhtään ystävää. Vieraita ei tullut milloinkaan hänen
majalleen. Vuosia oli jo kulunut siitä, kun hän viimeiseltä riisti
halun siihen. Sitäpaitsi hänellä ei ollut yhtään sukulaista. Hänen
vaimonsa oli kuollut kauan sitten, ja hänen kolme poikaansa olivat
vielä naimattomina menettäneet päänsä taistelussa Somon rajojen
ulkopuolella korkeiden kukkuloiden viidakkopoluilla ja joutuneet
surmaajiensa, viidakkolaisten vatsoihin.
Sokeaksi hän oli hyvin toimelias mies. Hän ei pyytänyt keneltäkään apua
ja hankki itse toimeentulonsa. Maja-aukiollaan hän viljeli jamssia,
makeita perunoita ja taroa. Hän ei pitänyt puista majan lähellä, ja
niinpä hänellä oli toisella aukiolla pisanki- ja banaanipuita ja puoli
tusinaa kookospalmuja. Hedelmiä ja vihanneksia hän vaihtoi kylässä
lihaan, kalaan ja tupakkaan.
Hän käytti suuren osan ajastaan Jerin kasvattamiseen ja muulloin teki
jousia ja nuolia, jotka hänen heimolaistensa keskuudessa olivat niin
suuressa maineessa, että ne kävivät aina kaupaksi. Kului tuskin
päivääkään hänen harjoittelemattaan jousella ja nuolella. Hän ampui
vain äänen ohjaamana, ja milloin vain kuului ääntä tai kahinaa
viidakosta ja Jeri oli ilmoittanut hänelle sen syyn, hän ampui sitä
kohti nuolen. Sitten oli Jerin velvollisuus tuoda nuoli varovasti
takaisin, jos se oli sivuuttanut maalin.
Omituista Nalasussa oli se, ettei hän nukkunut enempää kuin kolmisen
tuntia kahdestakymmenestäneljästä, ettei hän koskaan nukkunut yöllä ja
ettei hän lyhyttä päiväuntaan koskaan nukkunut asunnossaan. Ympäröivän
viidakon sankimmassa tiheikössä hänellä oli jonkinlainen piilomaja,
johon ei vienyt yhtään polkua. Hän ei koskaan mennyt sinne tai palannut
sieltä samaa tietä, niin että hedelmällisen maan trooppinen
kasvillisuus, kun sitä niin harvoin tallattiin, hävitti aina
pienimmätkin jäljet hänen kulkemastaan tiestä. Ja hänen nukkuessaan
Jeri oli opetettu pitämään vahtia hetkeksikään nukahtamatta.
Nalasun äärettömään varovaisuuteen oli omat syynsä. Vanhin hänen
kolmesta pojastaan oli kerran sattuneessa riidassa tappanut erään Aon.
Ao oli ollut yksi Annon perheen kuudesta veljeksestä, jotka asuivat
eräässä isossa kylässä. Somon lain mukaan Annon perhe oli oikeutettu
perimään verivelan Nalasun perheeltä, mutta sen oli tehnyt tyhjäksi
Nalasun kolmen pojan kuolema viidakossa. Ja kun Somossa oli lakina
elämä elämästä, ja kun Nalasu oli yksin elossa perheestään, tiesi koko
heimo hyvin, että annolaiset eivät tyytyisi, ennenkuin olivat ottaneet
sokealta mieheltä hengen.
Mutta Nalasu oli yhtä kuuluisa suurena taistelijana kuin kolmen
sotaisan pojan isänä. Kahdesti annolaiset olivat yrittäneet kostaa,
ensimmäisen kerran, kun Nalasulla vielä oli näkönsä. Nalasu oli
huomannut heidän väijytyksensä, kiertänyt sen, tavannut vihollisten
takana itse Annon, perheen isän, ja tappanut tämän tehden siten
verivelan kaksinkertaiseksi.
Sitten oli tullut hänen onnettomuutensa. Hänen täyttäessään uudelleen
käytettyjä sniderin patruunoita, ruudinräjähdys poltti hänen molemmat
silmänsä. Heti sen jälkeen kun hän istui hoitamassa haavojaan, olivat
annolaiset hyökänneet hänen kimppuunsa mutta sitä hän juuri oli
odottanut. Sinä iltana Annon toinen poika ja kaksi hänen setäänsä astui
myrkytettyihin orjantappuroihin ja sai kauhean kuoleman. Niin oli
henkien luku, jotka hän oli annolaisille velkaa, kasvanut viideksi, ja
ne saattoi periä vain yhdeltä sokealta mieheltä.
Tämän jälkeen annolaiset olivat pelänneet orjantappuroita niin kovasti,
etteivät uskaltaneet tulla uudelleen, vaikka heidän kostonhimonsa kyti
yhä ja he odottivat sitä päivää, jolloin Nalasun pää koristaisi heidän
voitonmerkkisalkoaan. Siihen päivään saakka Nalasun ja annolaisten
välillä ei vallinnut aselepo, vaan pakkorauha. Vanha mies ei kyennyt
ahdistamaan vihollisiaan, eivätkä nämä uskaltaneet hyökätä hänen
kimppuunsa. Eikä ratkaisupäivää tullutkaan, ennen kuin Jeri joutui
Nalasun kasvatiksi, mutta sen jälkeen eräs annolainen vihdoin teki
keksinnön, jonka vertaista ei koko Malaitalla oltu milloinkaan nähty.