Oli kulunut vielä kolme kuukautta, ja luoteinen monsuunituuli oli
puolivuotisen puhalluksensa jälkeen väistynyt kaakkoispasaatin tieltä.
Jeri asui yhä Agnon majassa ja juoksenteli mielin määrin Somossa. Sen
paino oli lisääntynyt, se oli kasvanut ja tabun suojelemana omaksunut
miltei ylimielisen itseluottamuksen. Mutta se ei ollut löytänyt
itselleen isäntää. Agno ei ollut milloinkaan saanut sen sydäntä
lämpenemään. Eikä Agno ollut koskaan koettanutkaan voittaa sitä. Mutta
kylmäverisyydessään hän ei myöskään ollut ilmaissut vihaansa Jeriä
kohtaan.
Eivät edes vanhat vaimot, molemmat oppilaat ja kärpästyttö Agnon
majassa aavistaneet että poppamies vihasi Jeriä. Eikä Jeri sitä
arvannut. Sille Agno oli henkilö, josta ei tarvinnut välittää.
Talonväen Jeri ymmärsi Agnon orjiksi ja palvelijoiksi, ja se tiesi että
näiden syöttämä ruoka oli Agnon ruokaa. Kaikki muut paitsi se, joka oli
tabun suojelema, pelkäsivät Agnoa, ja tämän maja oli todellinen kauhun
tyyssija, missä harhaileva koiranpentu ei voinut saada rakkautta
osakseen. Yksitoistavuotias tyttö olisi kenties tarjonnut rakkauttaan
Jerille, ellei Agno olisi häntä jo alussa ankarasti varoittanut
koskemasta tai hyväilemästä korkean tabun suojelemaa koiraa.
Agnon Jeriä vastaan suunnittelemien salahankkeiden toimeenpanoa
viivytti lounaismonsuunin aikana se, että megapodi-kanojen
munimisaika Bashtin yksityisessä kanatarhassa ei alkanut ennen
kaakkoismonsuunikautta. Ja tehtyään ajoissa suunnitelmansa Agno tyytyi
hänelle ominaisella kärsivällisyydellä odottamaan hetkeään.
Salomonin saarten megapodi on Australian viidakkokalkkunan kaukainen
sukulainen. Vaikka se on ison kyyhkysen kokoinen, sen munat ovat yhtä
isoja kuin ankan. Megapodi ei pelkää mitään, ja siksi se olisi
hävitetty sukupuuttoon jo vuosisatoja sitten, elleivät päälliköt ja
papit olisi sitä tabuilla suojelleet. Ja päälliköiden oli täytynyt
valmistuttaa sille erikoisia aitauksia suojaksi koiria vastaan. Se
hautasi munansa kaksi jalkaa syvälle maahan ja jätti hautomisen
auringon lämmön tehtäväksi. Se muni, ja hautasi, muni ja hautasi,
samalla kuin mustaihoinen kaivoi sen munia hiekasta parin kolmen
askeleen päässä.
Munimistarha oli Bashtin. Hän elikin koko munimisajan melkein
yksinomaan megapodin munilla. Vain joskus hän teurastutti ruoakseen
sellaisia megapodeja, jotka pian lakkaisivat munimasta. Mutta se
tapahtui pelkästä oikusta, kun hän tahtoi ylpeillä siitä, että saattoi
syödä niin erikoisia, vain korkeassa asemassa olevalle henkilölle
mahdollisia aterioita. Itse asiassa hän ei välittänyt megapodin lihasta
enempää kuin muustakaan lihasta. Kaikki liha maistui hänestä
samanlaiselta, sillä lihan maun tunteminen oli eräs niitä nautintoja,
joiden houkutuksista hän oli vapautunut.
Mutta munat! Niitä hän söi mielellään. Ne olivat ainoa ruoka-aine,
josta hän nautti. Ne saivat hänet väristen muistelemaan kaukaisen
nuoruutensa syömisen nautintoja. Hän tunsi itsensä todellakin
nälkäiseksi, kun hänellä oli edessään megapodin munia, ja miltei
kuivettuneet sylki- ja muut ruoansulatusnesterauhaset kiihottuivat, kun
hän ajatteli megapodin munia. Sen tähden hän söi yksin koko Somossa
ankaran tabun suojelemia megapodin munia. Ja kun tabu oleellisesti oli
uskonnollinen, oli Agnolle annettu papilliseksi tehtäväksi
kuninkaallisen kanatarhan vartioiminen ja hoitaminen.
Mutta Agnokaan ei ollut enää nuori. Nälän voimakkaat pyyteet
olivat jo kauan sitten jättäneet hänetkin, ja hänkin söi vain
velvollisuudentunnosta, sillä kaikki liha maistui hänestä
samanlaiselta. Ainoastaan megapodin munat herättivät hänen makunsa
eloon ja kiihottivat hänen ruumiinsa nesteitä. Sen tähden hän itse
rikkoi tabua, minkä kunnioittamista vaati muilta, ja söi salaa munia,
joita varasti Bashtin yksityissäiliöstä.
Kun munimiskausi alkoi ja sekä Bashti että Agno halusivat hartaasti
munia oltuaan kuusi kuukautta niitä vailla, otti Agno Jerin mukaansa
lähtiessään kanatarhalle, jonne vei mangrove-tiheikössä kiemurteleva
tabun suojaama polku. Siellä he hyppelivät juurelta juurelle yli
liejun, joka höyrysi ja löyhkäsi ikuisesti seisovassa ilmassa.
Polku, joka ei ansainnut polun nimeä ja jolla ihmisen täytyi tehdä
pitkiä harppauksia juurelta juurelle ja koiran tasajalkahyppyjä, oli
uutta Jerille. Se ei ollut retkillään kertaakaan keksinyt sitä, kun se
oli niin vähän käytetty. Jeristä oli ihastuttavaa ja ihmeellistä, että
Agno kuljetti sitä niin hartaasti mukanaan, ja se tunsi hämärästi, että
Agnoon saattoi suhtautua hiukan niin kuin isäntään, jota sen
koiransielu lakkaamatta kaipasi.
Äkkiä mangrove-suo loppui ja he tulivat hiekka-aukeamalle, joka oli
vanhaa merenpohjaa. Niinpä se oli vieläkin niin suolainen ja
hedelmätön, että isot puut eivät juurtuneet siihen eivätkä voineet
suojata sitä auringonpaahteelta oksillaan. Kömpelötekoisesta portista
päästiin aitaukseen, mutta Agno ei vienyt Jeriä sen kautta. Sen sijaan
hän kummallisesti tirskuttaen rohkaisi ja usutti Jeriä kaivamaan
tunnelia korkeatekoisen paaluaidan alitse. Hän auttoi omin käsin, kuopi
hiekkaa kasoittain, mutta pakotti Jerin painamaan siihen koirankäpälien
ja kynsien selvät jäljet.
Ja kun Jeri oli päässyt aitaukseen, meni Agno sinne portin kautta ja
usutti sen kaivamaan munia hiekasta. Mutta Jeri ei himoinnut munia.
Agno joi kahdeksan raakana ja pani kaksi kainaloonsa eväikseen.
Kahdeksan juomansa munan kuoret hän musersi, niin kuin koira olisi ne
särkenyt, ja täydentääkseen juonensa, jota hän oli kauan hautonut
mielessään, hän säästi kahdeksannesta munasta pienen osan, jonka
valutti, ei Jerin poskiin, mistä tämän kieli olisi voinut nuolla sen
pois, vaan otsaan silmien tasalle ja niiden yläpuolelle, missä se
pysyisi ja todistaisi Jeriä vastaan hänen suunnitelmansa mukaan.
Eikä Agno tyytynyt siihen. Hän teki häikäilemättömän
pyhyydenloukkauksen: usutti Jerin munivan megapodikanan kimppuun. Ja
sillä aikaa kuin Jeri nitisti kanan, Agno pujahti tarhasta tietäen,
että herätetty murhaamishalu saisi Jerin jatkamaan typerien lintujen
tappamista, ja kiiruhti mangrovetiheikön läpi kertomaan Bashtille,
millaiseen ristiriitaan hänen papillinen pyhyytensä oli joutunut.
Koiran tabu, kuten hän selitti, oli estänyt häntä häiritsemästä
tabu-koiraa, kun tämä söi tabu-kanoja. Hän ei kyennyt ratkaisemaan,
kumpi tabu oli suurempi. Ja Bashti, joka ei ollut maistanut megapodin
munia puoleen vuoteen ja joka kiihkeästi halusi elää uudelleen
kaukaisen nuoruutensa viimeisen värinän, harppaili mangrove-suon poikki
niin hämmästyttävällä nopeudella, että sai hengen salpaantumaan monta
vuotta nuoremmalta ylipapiltaan.
Ja hän saapui kanatarhaan ja tapasi Jerin käpälät ja suu verestä
punaisina tappamassa neljättä kanaa, ja Agnon sivelemä räikeän
keltainen ruskuainen, jonka piti olla peräisin muka monista munista,
paistoi yhä sen silmien ympärillä ja otsalla. Turhaan Bashti etsi
katseellaan edes yhtä ainoata munaa, sillä kuuden kuukauden
nälkä vaivasi häntä ankarammin kuin milloinkaan tästä suuresta
onnettomuudesta yltyneenä. Mutta Jeri vain heilutti häntätöpykkäänsä
Bashtille ikään kuin pyytäen tältä tunnustusta urotyöstään -- hänhän
oli täyttänyt Agnon kehoituksen! -- ja nauroi vertatippuvin poskin ja
munakeltuaista hohtavin silmin.
Bashti ei raivostunut, kuten hän olisi tehnyt yksin ollessaan.
Ylipappinsa nähden hän ei voinut alentua sellaiseen inhimilliseen
heikkouteen. Niin tekevät korkeassa asemassa olevat henkilöt
aina: mukauttavat luontaiset halunsa tilanteeseen ja peittävät
keskinkertaisuutensa teeskenneltyyn epäitsekkyyteen. Niinpä Bashtikaan
ei ilmaissut pettymystään. Agno hallitsi itseään jonkin verran
huonommin, sillä hän ei voinut kokonaan karkottaa silmistään himokasta
loistetta. Bashti huomasi sen, mutta erehtyi pitämään sitä tavallisena
uteliaisuutena. Tämä todistaa kaksi seikkaa korkeassa asemassa
olevista: ensiksi, että he pettävät mielellään alempiaan, ja toiseksi,
että he eivät voi estää alempiaan pettämästä heitä.
Bashti katsoi Jeriä leikkisästi aivan kuin kysymyksessä olisi ollut
pila, ja heitti välinpitämättömän syrjäsilmäyksen ylipappiinsa, jolloin
huomasi pettymyksen tämän silmissä. Kas niin, ajatteli Bashti,
peijasinpa hänet kuin peijasinkin.
»Kumpi on korkeampi tabu?» kysyi Agno Somon kielellä.
»Kysytkin! Tietysti megapodi-tabu.»
»Entä koira?» oli Agnon seuraava kysymys. »Koiran on hyvitettävä tabun
rikkominen. Se on korkea tabu. Se on minun tabuni. Sen on määrännyt
Somo, meidän esi-isämme ja ensimmäinen hallitsijamme, ja se on aina
siitä asti ollut päälliköiden tabu. Koiran täytyy kuolla.»
Hän vaikeni ja mietti asiaa, ja Jeri palasi kaivamaan hiekkaa vainunsa
selvästi osoittamalta paikalta. Agno yritti estää, mutta Bashti tuli
väliin.
»Anna olla», sanoi hän. »Anna koiran todistaa itsensä syylliseksi minun
silmieni edessä.»
Ja Jeri teki sen kaivamalla esiin kaksi munaa, särkemällä ne ja
latkimalla niiden kallisarvoisesta sisällyksestä sen, mikä ei valunut
ja hävinnyt hiekkaan. Bashtin silmät olivat aivan kiillottomat, kun hän
kysäisi:
»Eikö miesten koirajuhla ole tänään?»
»Huomenna keskipäivällä», vastasi Agno. »Koiria on jo tuotu paikalle.
Niitä on ainakin viisikymmentä.»
»Viisikymmentäyksi», oli Bashtin tuomio samalla kun hän nyökkäsi Jeriin
päin.
Pappi kumartui tarttuakseen Jeriin.
»Miksi nyt?» kysyi päällikkö. »Saisit vain taakan kantaaksesi suon yli.
Kulkekoon takaisin omilla jaloillaan. Sido se vasta kanoottivajan
luona.»
Jeri hyppeli innostuneena molempien miesten kannoilla suon poikki.
Kanoottivajalta kuului pelkoa ja tuskaa ilmaisevaa ulvontaa. Siinä
heräsi heti epäilys vaarasta, jota se ei kuitenkaan osannut arvata
itseään koskevaksi. Ja sen höristäessä korviaan ja vainutessaan Bashti
tarttui sen niskanahkaan ja riiputti sitä ilmassa, niin kauan kuin Agno
sitoi sen jalkoja. Jeri ei nyyhkyttänyt, ei uikuttanut eikä osoittanut
pelkoa, se vain murahteli kumeasti ja raivoisasti ja potki vastaan
takajaloillaan. Mutta koira, jota riiputetaan niskasta, ei koskaan voi
pitää puoliaan kahdelle miehelle, joilla on ihmisymmärrys ja kätevyys.
Ristiin sidotuista jaloista riiputtamalla se kannettiin lähellä
olevalle teurastus- ja keittopaikalle ja viskattiin maahan keskelle
kymmeniä samoin sidottuja avuttomia koiria. Iltapäivä oli jo puolessa,
ja osa niistä oli maannut varhaisesta aamusta saakka kuumassa
auringonpaisteessa. Ne olivat kaikki villikoiria ja niin pelkurimaisia,
että jano ja tuska, mitä liian kireät, verisuonia salpaavat siteet
tuottivat, sekä hämärät aavistelut kohtalosta, jota tällainen kohtelu
ennusti, sai ne vinkumaan, uikuttamaan ja ulvomaan epätoivoaan ja
kärsimystään.
Seuraavat kolmekymmentä tuntia olivat Jerille koettelemusten aikaa.
Uutinen siitä, että sen tabu oli lakkautettu, oli levinnyt nopeasti,
eikä ollut miestä eikä poikaa, joka olisi ollut niin pähkähullu, että
olisi enää osoittanut sille kunnioitusta. Sen ympärillä oli yön tuloon
saakka kiusaajia ja kiduttajia. Ne puhuivat ummet lammet sen
lankeemuksesta, ivasivat ja pilkkasivat sitä, potkivat sitä ja lopuksi
kaivoivat hiekkaan kuopan, josta se ei voinut vierittäytyä pois, ja
asettivat sen siihen selälleen, niin että jalat joutuivat häpeällisesti
pystyyn.
Ja se saattoi ainoastaan murista ja raivota avuttomuudessaan. Sillä se
ei tahtonut muiden koirien tavoin ulista eikä nyyhkyttää tuskaansa. Se
oli nyt vuoden vanha, ja viimeiset kuusi kuukautta olivat sitä suuresti
kehittäneet, ja sen rodun luonne oli peloton ja järkähtämätön. Sen
valkoiset herrat olivat jo opettaneet sen kiihkeästi vihaamaan ja
halveksimaan mustaihoisia, mutta näiden kolmenkymmenen tunnin aikana
sen viha kasvoi entistä katkerammaksi ja leppymättömämmäksi.
Sen kiduttajat eivät häikäilleet mitään. Toivatpa ne vielä
villikoirankin ja usuttivat sitä Jerin kimppuun. Mutta edes villikoiran
luonteen mukaista ei ollut hyökätä vihollisen kimppuun, joka ei voinut
liikkua, vaikka tämä vihollinen olikin Jeri, joka niin usein oli
pehmittänyt sitä Arangin kannella. Jos Jerin jalka olisi ollut poikki,
tai sillä olisi ollut jokin muu vamma, mutta vielä tallella
liikuntakykynsä, olisi villikoira rusikoinut sen kenties kuoliaaksi.
Mutta tämä täydellinen avuttomuus oli toista. Ja niin epäonnistui
odotettu näytös. Jerin äristessä ja muristessa villikoira ärisi ja
murisi vastaan, ylvästeli ja uhitteli toisen ympärillä kuten mustat
herransa, mutta sitä ei saatu iskemään hampaitaan Jeriin.
Kanoottivajan edusta oli kuin hullujenhuone kaikessa kauheudessaan.
Tuon tuostakin kannettiin sinne uusia sidottuja koiria. Sieltä kuului
lakkaamaton ulina, jota pitivät varsinkin ne, jotka olivat varhaisesta
aamusta asti maanneet auringonpaisteessa vettä saamatta. Aika ajoin
yhtyivät siihen kaikki: rohkeimpienkin itsehillintä murtui kiihkon ja
pelon aaltoon, joka pyyhkäisi niiden kaikkien ylitse. Tämä ylenevä ja
aleneva, lakkaamaton ulina jatkui läpi yön, ja aamulla kaikki kärsivät
sietämätöntä janoa.
Aurinko, joka ampui tulinuolillaan valkealla hiekalla lojuvia uhreja ja
melkein paistoi ne, ei tuottanut ainakaan huojennusta. Kiduttajien kehä
muodostui jälleen Jerin ympärille, ja se sai taas kuulla kunniansa
tabun menettämisestä. Nauru raivostutti Jeriä paljon enemmän kuin iskut
ja ruumiillinen tuska. Ei ainoakaan koira pidä pilkkanaurusta, ja Jeri
saattoi kaikkein vähimmin hillitä kiukkuaan, kun sitä herjattiin ja
sille naurettiin päin naamaa.
Vaikkei se ollut kertaakaan ulissut, oli sen kurkku ärinästä ja janosta
käynyt niin käheäksi ja kuivaksi, ettei se saanut äännähdystäkään
suustaan, ellei sitä ärsyttänyt äärimmilleen. Sen kieli riippui ulkona
suusta, ja aurinko alkoi jo kahdeksan ajoissa sitä hitaasti kärventää.
Samaan aikaan eräs poika keksi Jerille aivan erikoisen julmuuden. Hän
vieritti Jerin pois kuopasta, missä se oli maannut koko yön selällään,
käänsi sen kyljelleen ja tarjosi sille pienestä pähkinänkuorikupista
vettä. Jeri latki sitä niin himokkaasti, ettei se puoleen minuuttiin
huomannut pojan sekoittaneen veteen kypsää punapippuria.
Katselijat ympärillä ulvoivat ilosta, eikä Jerin äskeinen jano ollut
mitään verrattuna tähän uuteen, mihin oli tullut lisäksi pippurin
tulinen poltto.
Seuraava tapaus, mikä olikin erittäin tärkeä, oli Nalasun tulo. Nalasu
oli vanha kuusikymmenvuotias sokea mies, joka ohjasi kulkuaan pitkällä
kepillä. Toisessa kädessään hänellä oli jaloista sidottu porsas.
»Kerrotaan, että valkoisen herran koira syödään», sanoi hän Somon
kielellä. »Missä on valkoisen herran koira? Näyttäkää minulle.»
Agno, joka oli juuri saapunut paikalle, seisoi hänen vieressään, kun
hän kumartui Jerin puoleen ja tutki sitä sormillaan. Jeri ei
yrittänytkään purra, vaikka sokean miehen kädet olivat sen
hampaitten ulottuvilla useammin kuin kerran. Sillä Jeri ei tuntenut
vihamielisyyttä näissä sormissa, jotka sivelivät sitä niin pehmeästi.
Sitten Nalasu tunnusteli sikaa ja sen jälkeen useita kertoja sikaa ja
Jeriä vuorotellen vertaillen.
Nalasu kohosi pystyyn ja lausui arvostelunsa: »Porsas on yhtä pieni
kuin koira. Ne ovat samankokoiset, mutta porsaassa on enemmän syötävää
lihaa. Ottakaa porsas, ja minä otan koiran.»
»Ei», sanoi Agno. »Valkoisen herran koira on rikkonut tabun. Se täytyy
syödä. Ota mikä muu koira hyvänsä ja anna sika. Ota iso koira.»
»Minä tahdon saada valkoisen herran koiran», intti Nalasu. »Vain
valkoisen herran koiran enkä muuta.»
Asia jäi nyt umpikujaan siksi, kunnes Bashti sattui paikalle ja
seisahtui kuuntelemaan.
»Ota koira, Nalasu», sanoi hän vihdoin. »Porsaasi on hyvä, ja minä syön
sen itse.»
»Mutta koira on rikkonut tabun, sinun suuren kanatarha-tabusi, ja se on
syötävä», puuttui Agno nopeasti puheeseen.
Liian nopeasti, ajatteli Bashti, ja samassa heräsi hänen mielessään
epämääräinen epäilys.
»Tabu on hyvitettävä verellä ja tulella», jatkoi Agno.
»Hyvä», sanoi Bashti. »Minä syön pikku porsaan. Leikkaa sen kurkku
poikki ja paista se tulella.
»Minä puhun vain tabu-laista. Tabun rikkominen täytyy maksaa elämällä.»
»On toinenkin laki», virnisteli Bashti. »On ollut voimassa kauan, siitä
asti kuin Somo rakensi nämä vallit, että elämän saattaa maksaa
elämällä.»
»Ainoastaan miehen elämän ja naisen elämän», rajoitti Agno.
»Minä tunnen lain», sanoi Bashti jyrkästi. »Somo teki lain. Ei koskaan
ole sanottu, ettei eläimen elämää saata maksaa eläimen elämällä.»
»Sitä ei ole koskaan sattunut käytännössä», sanoi poppamies.
»Se on luonnollista», vastasi vanha päällikkö. »Ei koskaan ennen kukaan
ole ollut niin hupsu, että olisi antanut sian koirasta. Se on nuori
porsas, ja se on lihava ja murea. Ota koira, Nalasu. Ota koira heti.»
Mutta poppamies ei ollut tyytyväinen.
»Kuten sanoit, oi Bashti, suuressa viisaudessasi, se on voimakas ja
rohkea siitoskoira. Anna tappaa se. Kun se tulee tulesta, jaetaan sen
ruumis moneen pieneen palaseen, niin että jokainen voi syödä sitä ja
saa siten osansa sen voimasta ja rohkeudesta. Somolle on parempi, että
sen miehet ovat voimakkaita ja rohkeita kuin että sen koirat ovat
sellaisia.»
Mutta Bashti ei vihannut Jeriä. Hän oli elänyt liian kauan ja ajatellut
liian paljon syyttääkseen koiraa sille tuntemattoman tabun
rikkomisesta. Koiria tapettiin kyllä usein tabujen rikkomisesta. Mutta
sen hän salli tapahtua sen tähden, että viidakkokoirat olivat
arvottomia, ja myöskin siksi, että niiden kuolema teroitti kansalle
tabun pyhyyttä. Jeri taas oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa.
Useasti sen jälkeen kun Jeri oli hyökännyt hänen kimppuunsa Van Hornin
pään tähden, hän oli miettinyt tapausta. Hän ihaili Jerin rohkeutta ja
sitä selittämätöntä jotakin, mikä esti sen valittamasta kepin tuottamaa
tuskaa. Ja vaikkei Bashtilla ollut tietoista käsitystä kauneudesta, oli
Jerin ääriviivojen ja värin kauneus salaa täyttänyt hänet mielihyvällä.
Koira oli suloinen katsella.
Mutta oli toinenkin syy Bashtin menettelyyn.
Häntä ihmetytti se, että hänen poppamiehensä niin hartaasti halusi
pelkän koiran kuolemaa. Olihan siellä paljonkin koiria. Miksi sitten
juuri tämän koiran? Oli ilmeistä, että noidalla oli jotakin mielessä,
mutta Bashti ei voinut arvata, mitä se oli ellei se ollut kostonhalua
siitä että hän oli estänyt Agnon syömästä koiraa. Jos se oli sitä, se
osoitti mielenlaatua, jota hän ei voinut sietää yhdessäkään heimonsa
jäsenessä. Mutta olipa vaikutin mikä hyvänsä, oli hänestä parasta antaa
ojennus papilleen ja näyttää vielä kerran, kenellä oli Somossa
viimeinen sana. Sen tähden hän vastasi:
»Minä olen elänyt kauan ja syönyt monta sikaa. Kuka uskaltaa sanoa,
että ne monet siat ovat menneet minuun ja tehneet minut siaksi?»
Hän pysähtyi ja heitti haastavan katseen kuulijoittensa piiriin, mutta
kaikki olivat vaiti. Sen sijaan muutamat miehet virnistelivät ujosti ja
nostelivat levottomina jalkojaan, valmiina pötkimään pakoon, ja Agno
osoitti ilmeellään lujasti uskovansa, ettei hänen päälliköllään ollut
sian ominaisuuksia.
»Olen syönyt paljon kalaa», jatkoi Bashti. »Mutta milloinkaan ei ole
ainoatakaan kalansuomua kasvanut ihooni. Eikä ole kiduksia ilmestynyt
kurkkuuni. Niinkuin kaikki näette, ei selkärankaani ole versonut yhtään
evää. -- Nalasu, ota koira. -- Aga, vie porsas majaani. Syön sen
tänään. -- Agno, käske aloittamaan koirien tappaminen, niin että
kanoottimiehet saavat syödä oikeaan aikaan.»
Kun Bashti sitten lähti pois, linkosi hän Agnolle ankarasti yli olkansa
etelämeren englanninkielellä: »Tuhat tulimaine, sinä tehdä minu
vihainen sinulle.»