»Viidakkokoira ei olla liian hyvä», kuului Bashtin tuomio.
»Viidakkokoira on liian pelkuri. Kaikki viidakkokoirat olla liian
pelkureita. Valkoisten herrojen koirat eivät pelkää. Viidakkokoirat
eivät tappele. Valkoisten herrojen koirat tappelevat kuin pirut.
Viidakkokoirat juoksevat pakoon kuin pirut. Katso silmilläsi, niin
näet.»
Bashti astui Jerin luokse ja leikkasi poikki sen siteet. Ja
vilahduksessa Jeri oli jaloillaan, ja sillä oli kerta kaikkiaan liian
kiire, niin ettei se ennättänyt pysähtyä kiittämään. Se karkasi
villikoiran jälkeen, sai sen kiinni ja kieritteli sitä kuin riepua
pölypilvessä. Aina kun villikoira yritti pakoon, Jeri esti sen, löi sen
kumoon ja puri sitä, ja Bashti osoitti suosiotaan ja käski
alipäällikkönsä katsomaan.
Jeristä oli tullut pieni raivoava paholainen. Tulistuneena kaikista
kärsimistään vääryyksistä, alkaen verisestä päivästä Arangilla ja
kapteenin menettämisestä aina viimeiseen jalkojen sitomiseen asti, se
tahtoi kostaa kaikki villikoiralle. Villikoiran omistaja, plantaaseilta
palannut mies, erehtyi potkaisemaan Jeriä. Jeri iski silmänräpäyksessä
hampaansa hänen pohkeeseensa, ja jouduttuaan tulisessa taistelussa
mustaihoisen jalkojen väliin kaatoi tämän kumoon.
»Mitä teet!» ärjäisi Bashti julmistuneena miehelle, joka makasi
peloissaan maassa odottaen vavisten, mitä hänen päällikkönsä nyt
suvaitsi sanoa.
Mutta Bashti jo hohotti vatsaansa pidellen nähdessään villikoiran
juoksevan henkensä edestä pitkin tietä Jerin seuratessa sadan jalan
päässä, niin että tomu pölisi.
Kun ne katosivat näkyvistä, selitti Bashti ajatuksensa. Jos ihmiset
istuttivat banaanipuita, niin ne kasvoivat banaaneja. Jos istutettiin
jamssia, saatiin jamssia eikä makeita perunoita tai pisankeja, vain
jamssia, ei mitään muuta kuin jamssia. Samoin oli koirienkin laita. Kun
kerran kaikkien mustaihoisten miesten koirat olivat pelkureita, olivat
kaikkien mustaihoisten miesten koirain jälkeläiset aina pelkureita.
Valkoisten miesten koirat olivat aina rohkeita tappelijoita. Niiden
jälkeläisetkin siis olivat aina rohkeita tappelijoita. No hyvä: nyt oli
heillä valkoisen miehen koira hallussaan. Olisi mielettömyyden huippu
syödä se ja ainaiseksi tuhota se rohkeus, mikä siinä asui. Viisaampaa
oli pitää sitä elossa siitoskoirana, niin että sen rohkeus yhä edelleen
uudistuisi Somon koirien tulevissa sukupolvissa ja leviäisi, kunnes
kaikki Somon koirat olisivat voimakkaita ja rohkeita.
Sitten Bashti käski ylitaikurinsa ottaa Jerin haltuunsa ja pitää siitä
hyvää huolta. Hän antoi myös tiedoittaa koko heimolleen, että Jeri oli
tabu. Ei ainoakaan mies, nainen eikä lapsi saanut heittää sitä
keihäällä eikä kivellä, ei lyödä sitä puukalikalla eikä sotakirveellä
eikä vahingoittaa sitä millään tavalla.
Tästä alkaen aina siihen asti, kunnes Jeri loukkasi erästä Somon
suurimmista tabuista, Jerillä oli hyvät päivät Agnon synkässä
ruohomajassa. Sillä päinvastoin kuin useimmat päälliköt Bashti hallitsi
poppamiehiänsä rautaisella kädellä. Toisia päälliköitä, myöskin
Langa-Langan Nau-hauta, hallitsivat heidän noitansa. Tämän vuoksi Somon
kansa luuli, että Bashtikin oli näiden vallassa. Mutta Somon kansa ei
tietänyt, mitä tapahtui kulissien takana, kun Bashti, jyrkkä
epäuskoinen, puheli kahden kesken milloin yhden, milloin toisen
noitansa kanssa.
Näissä yksityiskeskusteluissa hän osoitti tuntevansa heidän pelinsä
yhtä hyvin kuin he itse ja sanoi, ettei hän ollut niiden mustien
uskomusten ja törkeiden petosten orja, joilla he pitivät kansaa
vallassaan. Hän piti kunniassa oppia, joka on yhtä vanha kuin papit ja
hallitsijat: pappien ja hallitsijain täytyi vetää yhtä köyttä, jotta
kansaa voitaisiin rauhassa hallita. Hän oli tyytyväinen, kun kansa
uskoi, että jumalilla ja papeilla, jotka olivat jumalien puhetorvia,
oli viimeinen sana, mutta hän tahtoi pappien tietävän, että elämässä
sittenkin hänellä oli valta. He itse, Bashti sanoi, uskoivat totisesti
vähän taikoihinsa, mutta hän Bashti uskoi niihin vielä vähemmän.
Hän tunsi kaikki tabut ja niiden todelliset synnyt. Hän määräsi itse
omat tabunsa sekä sen, miten niitä tuli noudattaa. Hän ei saanut
koskaan syödä simpukoita, hän sanoi Agnolle. Hän oli sen itse valinnut,
koska hän ei pitänyt simpukan lihasta. Vanha Nino, Agnon edeltäjä
poppamiehenä, oli toisella korvallaan ymmärtänyt haijumalan puhetta ja
asettanut hänelle tämän tabun. Mutta Bashti itse oli määrännyt Ninon
asettamaan hänelle simpukanlihan tabuksi, koska se ei ollut häntä
milloinkaan miellyttänyt.
Koska hän oli elänyt kauemmin kuin vanhimmatkin papit, hän oli myös
nimittänyt virkaan jokaisen heistä. Hän tunsi heidät, oli valmistanut
heidät papeiksi sekä antanut kullekin määrätyt tehtävät, ja he elivät
hänen suosiostaan. Ja he tulisivat vastakin ottamaan toimintaohjeensa
häneltä, niin kuin he olivat aina ottaneet, muussa tapauksessa he
saisivat autuaan lopun. Hänen tarvitsi ainoastaan muistuttaa heille
Korin kohtalosta, noidan, joka oli luullut itseään päällikköänsä
voimakkaammaksi ja joka erehdyksensä tähden oli viikon huutanut
tuskasta, ennen kuin se, mitä hän oli, lakkasi iäksi huutamasta.
Agnon ruohomajassa oli hämärää ja salaperäistä. Mutta Jerille siellä ei
ollut mitään salaisuuksia, sillä se yksinkertaisesti joko tunsi esineet
tai ei niitä tuntenut, eikä se koskaan antanut sen painaa mieltään,
ettei jotakin tuntenut. Kuivatut päät ja muut kuivatut ja homeiset
ihmisruumiinosat eivät vaikuttaneet siihen enempää kuin kuivatut
krokotiilit ja kalat, jotka muodostivat osan Agnon synkän asumuksen
koristelusta.
Jeri tunsi, että sitä hoidettiin hyvin. Ei lapsia eikä vaimoja melunnut
noidan talossa. Muutamat vanhat naiset, yksitoistavuotias
kärpästenkarkoittaja-tyttö ja kaksi nuorta miestä, jotka olivat
suorittaneet nuorukaisten kanoottivajan kokeet ja tutkivat nyt
pappistaitoa mestarin johdolla, muodostivat talonväen ja palvelivat
Jeriä. Se sai valittua ruokaa. Kun Agno oli syönyt parhaan palan
siasta, tarjottiin Jerille toiseksi paras. Molemmat oppilaat ja
kärpästyttö söivät sen jälkeen ja jättivät tähteet vanhoille naisille.
Ja aivan toisin kuin viidakkokoirilla, jotka saivat pitää sadetta
leveiden räystäiden suojassa, Jerillä oli paikka katon alla, josta
viidakkolaisten ja unohdettujen santelipuukauppiaitten päitä riippui
haikalojen kuivattujen pyrstöjen, krokotiilien kallojen ja Salomonin
saarten rottien luurankojen keskellä, joiden pituus kuonon päästä
häntäluun päähän on kaksi kolmasosa yardia.
Koska Jeri eli täydellisessä vapaudessa, se pujahti useita kertoja
kylän läpi Lumain majalle. Mutta se ei tavannut siellä milloinkaan
Lamaita, joka kapteenin jälkeen oli ainoa ihminen, johon se oli
kiintynyt. Jeri ei milloinkaan näyttäytynyt, vaan katseli tiheästä
sananjalikosta puron rannalta majaa vainuten sen asukkaita. Se ei
milloinkaan tuntenut Lamain hajua, ja jonkun ajan kuluttua se lopetti
turhat käyntinsä ja hyväksyi noidan majan kodikseen ja noidan
isännäkseen.
Mutta se ei rakastanut tätä herraa. Agno, joka niin kauan oli pelolla
vallinnut salaperäistä majaansa, ei tuntenut rakkautta. Hän ei voinut
tuntea ketään kohtaan myötätuntoa eikä lempeyttä. Hänellä ei ollut
huumorintajua, ja hän oli kylmä kuin jääpuikko. Hän oli Somon mahtavin
mies Bashtin jälkeen, ja koko hänen elämänsä katkerana kalkkina oli se
seikka, ettei hän ollut mahtavin. Hän ei tuntenut ystävyyttä Jeriä
kohtaan. Hän pelkäsi Bashtia eikä sen tähden uskaltanut kohdella Jeriä
pahoin.
Kuukausia kului. Jeri sai uudet, voimakkaat hampaat ja kasvoi sekä
painoltaan että kooltaan. Se hemmoteltiin niin pilalle kuin koira
voidaan hemmotella. Koska se oli tabu, se oppi mestaroimaan Somon
kansaa ja pistämään kuononsa kaikkialle ja saamaan tahtonsa aina läpi.
Kukaan ei uskaltanut käyttää sitä vastaan keppejä tai kiviä. Agno
vihasi sitä, sen se tunsi, mutta se oli myöskin oivaltanut, että Agno
pelkäsi sitä eikä uskaltaisi tehdä sille pahaa. Mutta Agno oli
kylmäverinen filosofi ja odotti aikaansa eroten Jeristä sikäli, että
hänellä oli inhimillistä kaukonäköisyyttä ja että hän saattoi sovittaa
tekonsa suunnitelmiaan silmälläpitäen.
Laguunin ääreltä, jonka veteen se muistaen Meringellä oppimansa
krokotiili-tabun ei koskaan uskaltanut mennä, Jeri kuljeskeli Bashtin
valtakunnan etäisimpiin viidakkokyliin asti. Kaikki väistyivät sen
tieltä. Kaikki syöttivät sitä, kun se tahtoi ruokaa. Sillä se oli tabu,
ja se saattoi rangaistuksetta tunkeutua jokaisen makuusijalle tai
ruokakupille. Se saattoi käyttäytyä niin kuin sitä miellytti tai olla
vaikka kuinka julkea, eikä kukaan tohtinut vastustaa sitä. Bashti oli
myöskin lähettänyt kaikille sanan, että jos täysikasvuiset
viidakkokoirat hyökkäsivät Jerin kimppuun, oli somolaisten mentävä sitä
auttamaan potkimalla, kivittämällä ja lyömällä viidakkokoiria. Ja siten
myös sen nelijalkaiset serkut saivat tuskallisesti kokea, että se oli
tabu.
Ja Jeri paisui. Se olisi helposti voinut lihoa laiskiaiseksi, ellei
esteenä olisi ollut sen herkkähermoinen vilkkaus ja sen tyydyttämätön,
innokas uteliaisuus. Kun koko Somo oli sille avoinna, Jeri oli aina
jalkeilla opetellen tuntemaan sen rajoja ja niiden villien olentojen
teitä, jotka asuttivat suot ja metsät ja jotka eivät tunnustaneet sen
tabua.
Monta seikkailua se koki. Se tappeli kaksi kertaa metsärottien kanssa,
jotka olivat melkein sen kokoisia ja jotka täysi-ikäisinä, villeinä ja
sitkeinä tekivät sille niin kovaa vastarintaa, ettei se vielä
milloinkaan ollut sellaista kohdannut. Ensimmäisen se tappoi
huomaamatta, että se oli vanha ja heikko rotta. Toinen, parhaissa
voimissaan oleva, pehmitti sen niin perin pohjin, että se haavoistaan
kuoleman kielissä ryömi takaisin noidan majalle, missä kuivattujen
kuoleman vertauskuvien alla sai viikkokauden nuolla haavojaan, ennen
kuin vähitellen toipui entiselleen.
Se hiipi merilehmän kimppuun ja nautti ajaessaan pakoon hupsun, aran
jättiläisen nopealla, raivoisalla hyökkäyksellään, jonka se teki
pelkästään pelottelunhalusta, mutta joka kiihoitti ja riemastutti sitä
kuten onnistunut kepponen ainakin. Se karkoitteli aina samoilla
asumasijoilla pysyviä trooppisia sorsia näiden taitavasti kätketyistä
pesistä, hiiviskeli hiljaa vedestä nukkumaan nousseiden krokotiilien
joukossa ja ryömi viidakkokatoksen alle vaanimaan lumivalkeita,
nenäkkäitä kakaduja, kiukkuisia kalasääskiä, hiirihaukkoja, loreja,
kalalokkeja ja naurettavan suulaita kääpiöpapukaijoja.
Kolme kertaa se tapasi Somon rajojen ulkopuolella pieniä, mustia
viidakkomiehiä, jotka olivat enemmän varjojen kuin ihmisten kaltaisia,
niin äänettömiä ja näkymättömiä ne olivat. Villisikojen kulkuteitä
viidakossa vahtiessaan ne yrittivät heittää sitä keihäällään kuitenkaan
osumatta. Metsärotat olivat jo opettaneet sille varovaisuutta, ja
samoin nämä hämärän viidakon kaksijalkaiset sissit. Se ei ollut
ryhtynyt tappeluun, vaikka ne olivat koettaneet keihästää sitä. Se
käsitti pian, että tämä kansa oli erilaista kuin Somon kansa, ettei sen
tabu ulottunut niihin ja että nekin olivat jonkinlaisia kaksijalkaisia
jumalia, sillä niilläkin oli käsissään lentävä kuolema, joka ylti
kauemmaksi kuin käsi.
Samoin kuin viidakoissa Jeri kuljeskeli myös kylässä. Ei mikään paikka
ollut sille pyhä. Noitien majoissa, joissa miehet ja naiset ryömivät
peläten ja vavisten salaisuuden kasvojen edessä, Jeri kulki jäykin
jaloin ja karvojaan pörhistellen, sillä niiden kattoihin oli ripustettu
uusia päitä, jotka sen silmät ja herkät sieraimet totesivat sen kerran
Arangilla tuntemien elävien mustaihoisten päiksi. Suurimmassa
taikamajassa se tapasi Borckmanin pään ja murisi sille muistaessaan
tappelun, joka sillä oli ollut Arangin kannella juopuneen perämiehen
kanssa.
Mutta kerran se Bashtin majassa löysi kaiken, mitä kapteenista oli
jäänyt jäljelle. Bashti oli elänyt hyvin kauan ja käyttänyt elämänsä
viisaasti ajattelemalla paljon ja päässyt täysin selville siitä, että
vaikka hän olikin sivuuttanut ympärillään elävien ihmisten tietopiirin
rajat hänenkin tietopiirinsä oli sentään hyvin ahdas. Ja hän halusi
tietää enemmän kaikesta olevasta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä.
Hän rakasti maailmaa ja elämää, johon hän oli syntynyt onnellisin
edellytyksin: luonnonlahjoiltaan etevänä ja korkeaan yhteiskunnalliseen
asemaan, pappiensa ja kansansa hallitsijaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa,
mutta häntä askarrutti, tulisiko hän elämään uudelleen. Hän halveksi
petollisten pappien typeriä oppeja ja oli aivan yksinään elämän
arvoitusten keskellä.
Hän oli elänyt niin kauan ja niin onnellisesti, että hän oli voinut
panna merkille kaikkien voimakkaiden mielitekojensa ja halujensa
asteittaisen sammumisen. Hänellä oli ollut vaimoja ja lapsia, ja hän
oli tuntenut nuoruuden halujen voiman. Hän oli nähnyt lastensa kasvavan
miehiksi ja naisiksi, tulevan isiksi ja isoisiksi, äideiksi ja
isoäideiksi. Mutta opittuaan tuntemaan naisen ja rakkauden, isyyden
ilot ja vatsan nautinnot, hän ei ollut tyytynyt niihin. Mitä oli
ruoka? Hän tuskin enää tiesi sitä, niin vähän hän söi. Nälkä,
joka oli purrut häntä kuin veitsi hänen ollessaan nuori ja reipas, oli
jo kauan sitten lakannut ärsyttämästä ja kiihottamasta häntä.
Hän söi velvollisuudentunnosta ja välitti vähät siitä, mitä söi,
lukuunottamatta yhtä lajia: megapodi-kanojen munia, joita hän sai
yksityisestä, ankarasti tabulla suojatusta kanatarhastaan. Tämä oli
hänen viimeinen lihallinen nautintonsa. Kaikkeen muuhun hän suhtautui
vain järjellään, hallitsi kansaansa ja kokosi kokemusta voidakseen sen
avulla säätää lakeja, jotka vahvistaisivat hänen kansaansa ja
lujittaisivat sen elämänotetta.
Sillä hän ymmärsi selvästi eron ajatuksellisen käsitteen, heimon, ja
lihallistuneimman käsitteen, yksilön, välillä. Heimo pysyi. Sen jäsenet
vaihtuivat. Heimo oli sen kaikkien entisten jäsenten elämän ja tapojen
muisto, jota elävät jäsenet jatkuvasti säilyttivät, kunnes itse
lakkasivat olemasta ja muuttuivat muistoksi siinä näkymättömässä
kokonaisuudessa, joka oli heimo. Heimon jäsenenä hänen ennemmin tai
myöhemmin oli lakattava olemasta ja kadottava, eikä se enää ollut
kaukana. Mutta minne hän katoaisi? Siinä juuri oli salaisuus. Niinpä
tapahtui toisinaan, että hän käski kaikki ulos isosta ruohomajastaan ja
jäätyään kahden kesken arvoituksineen otti alas kattoparruihin
ripustetut, mattoihin käärityt ihmisen päät, joiden omistajista hän oli
monen nähnyt elävän ja äkkiä katoavan kuoleman salaperäiseen
olemattomuuteen.
Hän ei ollut kerännyt näitä päitä niin kuin saituri, eikä hän niitä
katsellut salaista aarrettaan ihailevan saiturin lailla poistettuaan
niiden verhot ja pidellessään niitä käsissään tai polvillaan. Hän
tahtoi tietää. Hän tahtoi tietää kaiken sen, mitä arveli vainajien
voivan nyt tietää, kun he jo kauan sitten olivat lähteneet pimeyteen,
joka ympäröi elämän päättymistä.
Monenlaisia päitä Bashti näin käsissään tai polvillaan tutkisteli
hämärässä ruohomajassaan auringon paahtaessa taivaalla ja
kaakkoistuulen huokuessa palmujen latvoissa ja leipäpuissa. Hänellä oli
erään japanilaisen pää, ainoa, jonka hän oli nähnyt ja josta kuullut.
Hänen isänsä oli ottanut sen ennen hänen syntymäänsä. Se oli huonosti
kuivattu, iän ja kovan kohtelun kuluttama ja ränsistämä. Hän tutki
kuitenkin sen piirteitä ja päätteli, että sillä oli kerran ollut kaksi
yhtä elävää huulta kuin hänellä itsellään ja yhtä äänekäs ja nälkäinen
suu kuin hänellä oli ollut muinoin. Sillä oli kaksi silmää ja nenä,
samanlainen korvapari kuin hänen omansa. Kaksi jalkaa ja ruumis sillä
oli kerran ollut sekä mielitekoja ja haluja. Raivon ja rakkauden
kiihkoja, niin hän päätteli, se myöskin oli tuntenut silloin, kun se ei
vielä ajatellutkaan kuolevansa.
Pää, joka herätti hänessä suurta ihmetystä ja jonka historia pohjautui
kauemmas hänen isänsä ja isoisänsä aikaa, oli erään ranskalaisen,
vaikkei Bashti sitä tietänyt. Hän ei myöskään tietänyt, että se oli La
Perousen pää, vanhan rohkean merenkulkijan, joka oli jättänyt luunsa ja
laivamiestensä luut sekä kaksi fregattiaan, Astrolaben ja Boussolen,
Salomonin ihmissyöjäsaarten rannoille. Eräs toinen pää, sillä Bashti
oli intohimoinen päiden kokoilija, oli kaksi vuosisataa vanhempi kuin
La Perouse ja johti espanjalaisen Alvaro de Mendanan tarinaan. Se oli
Mendanan aseenkantajan pää, joka jossakin rantakahakassa oli jäänyt
Bashtin kaukaiselle esi-isälle.
Eräs pää, jonka historia niinikään oli hämärä, oli valkoisen naisen.
Minkä merenkulkijan vaimo hän oli ollut, sitä ei kukaan tiedä. Mutta
jalokivin koristetut kultarenkaat olivat vielä jäljellä kuihtuneissa
korvissa, ja kaksi kolmannessyltä pitkät, kullanhohtoiset, silkinhienot
hiukset valuivat päälaelta, jonka alla kerran oli asunut naisen järki
ja tahto, naisen, jonka Bashti näki ajatuksissaan rakkautta janoavana
lepäävän miehen sylissä.
Tavalliset päät, viidakkolaisten ja merenrantalaisten ja myöskin
ryyppäilevien valkoisten, kuten Borckmanin, hän antoi viedä
kanoottivajoihin tai noitamajoihin. Sillä hän oli päiden tuntija.
Hänellä oli erään saksalaisen kummallinen pää, joka viehätti häntä
suuresti. Se oli punapartainen ja punatukkainen, mutta kuolleena ja
kuivattunakin sen piirteet olivat rautaisen voimakkaat, ja sen korkea
otsa ilmaisi Bashtille, että se oli tuntenut hänen tajuntapiirinsä
ulkopuolella olevia salaisuuksia. Yhtä vähän kuin hän tiesi, että se
oli ollut erään saksalaisen professorin, tähtitieteilijän pää, jossa
oli aikoinaan ollut syvällisiä tietoja avaruuden tähdistä ja niiden
mukaan määrätyistä laivojen kulkureiteistä merellä sekä maan matkoista
taivaan tähtitarhoissa, jotka olivat lukemattomia miljoonia kertoja
avarammat kuin Bashtin heikko järki jaksoi käsittää.
Viimeinen ja hänen ajatuksiaan eniten askarruttava oli Van Hornin pää.
Ja Van Hornin pää oli hänen polvillaan, kun Jeri, jolla oli vapaus
mennä minne tahansa Somossa, astui Bashtin ruohomajaan, vainusi ja
tunsi kapteeninsa kuolleen jäännöksen, valitti ensin suruaan, mutta
pörhisti sitten karvansa raivon vallassa.
Bashti ei aluksi huomannut Jeriä, hän oli niin syventynyt katselemaan
Van Hornin päätä. Hän mietiskeli. Vain muutama kuukausi sitten tämä pää
oli ollut elävä ja teräväajatuksinen ja kiinni kaksijalkaisessa
ruumiissa, joka kulki suorana ja ryhdikkäänä vaatekaistale lanteillaan
ja vyössä automaattinen pistooli mahtavampana kuin hän, Bashti, mutta
ei yhtä ovelana, sillä hän, Bashtihan juuri oli vanhalla pistoolillaan
manannut pimeyden tähän pääkoppaan, missä järki oli asunut, ja
irrottanut sen veltosta, lamaantuneesta liha- ja luurangosta, joka sitä
oli kannattanut maalla ja Arangin kannella.
Mitä oli tullut siitä järjestä? Oliko se järki muodostanut ylpeän,
miehekkään Van Hornin koko olemuksen, ja oliko se nyt sammunut, niin
kuin lepattava liekki sammuu lastusta silloin, kun tämä on kokonaan
palanut hienoksi tuhkaksi? Oliko kaikki se, mikä oli muodostanut Van
Hornin, tyrehtynyt kuin lastun tuli? Oliko hänet ahmaissut ainainen
pimeys, johon eläimet katosivat, johon katosi keihästetty krokotiili,
koukulla pyydystetty tonnikala, verkolla saatu punakala, ruoaksi
teurastettu lihava sika? Oliko Van Hornin pimeys samanlaista kuin
sinivatsaisen kärpäsen, jonka hänen kärpästyttönsä löi mäsäksi
lennosta, tai kuin se pimeys, mihin katosi lentämisen salaisuuden
tunteva sääski, jonka hän huolimatta sen lentotaidon täydellisyydestä
saattoi miltei ajatuksettomalla kädenliikkeellä rutistaa niskaansa, kun
se puri häntä?
Saman, mikä piti paikkansa tästä valkoisen miehen päästä, joka oli
elänyt vielä niin äskettäin ja ollut niin pysty ja käskevä, saman
Bashti tiesi pitävän paikkansa omastakin päästään. Sama, mikä oli
tapahtunut tälle valkoiselle miehelle kuoleman mustan portin takana,
tulisi tapahtumaan hänellekin. Sen tähden hän kyseli päältä, aivan kuin
sen mykät huulet olisivat voineet selittää hänelle salaisuuden ja
ilmaista, mikä tarkoitus oli elämällä ja kuolemalla, joista
jälkimmäinen ikuisesti kulki edellisen kantapäillä.
Pitkä ulina, minkä Jeri päästi nähdessään ja tuntiessaan kaiken, mitä
oli jäänyt jäljelle kapteenista, herätti Bashtin mietteistä. Hän katsoi
voimakkaaseen kullanruskeaan pentuun ja yhdisti sen heti ajatuksiinsa.
Se eli. Se oli ihmisen kaltainen. Se tunsi nälkää ja tuskaa, vihaa ja
rakkautta. Sillä oli niin kuin ihmisellä suonissaan verta, jonka
veitsenisku muutti punaiseksi, kuolemaan vieväksi virraksi. Ihmisen
tavoin se rakasti omaa sukuansa, siitti jälkeläisiä ja ruokki niitä ja
katosi. Niin, se katosi, sillä monta koiraa niin kuin ihmistäkin hän
oli ahminut nuoruutensa nälkäisinä ja iloisina päivinä, jolloin hän oli
pelkkää elämää ja voimaa ja ruokki elämäänsä ja voimaansa
juhla-aterioilla.
Mutta Jerin suru muuttui pian vihaksi. Se lähestyi jäykin jaloin ikenet
irvissä muristen ja pörhistellen karvojaan, jotka aaltoilivat sen
selässä ja niskassa. Mutta se ei kohdistanut hyökkäystään kapteenin
päähän, jota se vieläkin rakasti, vaan Bashtiin, joka piti päätä
polvillaan. Samoin kuin villi susi vuorilaitumella hyökkää tamman ja
sen vastasyntyneen varsan kimppuun, niin Jeri kävi Bashtin kimppuun. Ja
Bashti, joka koko pitkän elämänsä aikana ei milloinkaan ollut pelännyt
kuolemaa ja joka oli nauranut kuin mainiolle pilalle, kun
piilukkopistoolin räjähdys oli repäissyt häneltä etusormen, hymyili
iloisesti itsekseen, sillä hänen ilonsa oli henkistä, ja ihaillen
puolikasvuista pentua hän kopautti sitä kuonoon lyhyellä kovapuisella
kepillä estäen sen pääsemästä luokseen. Hyökkäsipä Jeri miten monta
kertaa ja miten rajusti tahansa, keppi oli aina vastassa, ja Bashti
nauraa hihitti ääneen, sillä hän ymmärsi pennun rohkeuden ja ihmetteli
järjetöntä elämää, joka sai koiran aina uudestaan panemaan kuononsa
alttiiksi kepin kipeälle iskulle kuolleen miehen muiston tähden.
Niin, tämäkin oli elämää, mietti Bashti, kun hän taitavalla lyönnillä
pakotti ulvovan pennun peräytymään. Tuo nelijalkainen elämänkipinä,
nuori, mieletön ja tulinen, sydämen tunteitten sytyttämä, muistutti
täydellisesti nuorta miestä, joka ahdistaa hämärässä naistaan
rakkaudellaan tai taistelee elämästä ja kuolemasta toisen nuoren miehen
kanssa rakkauden intohimon, loukatun ylpeyden tai rauenneiden toiveiden
vuoksi. Hän käsitti, että olemassaolon avaimen, arvoituksen selityksen
täytyi olla kätkettynä yhtä hyvin tähän elävään koiranpentuun kuin Van
Hornin tai jonkun muun ihmisen kuolleeseen päähän.
Bashti kopautteli edelleen Jeriä kuonoon saadakseen sen pysymään
tarpeellisen välimatkan päässä, ja ihmetteli siinä elävää
lannistumatonta jotakin, mikä pakotti sen uudistuvasti hyppäämään
keppiä vastaan, joka tuotti sille tuskaa ja sai sen silloin väistymään.
Hän tiesi sen olevan nuoruuden urhoollisuutta, ylipursuavaa voimaa ja
ajattelemattomuutta, ja hän ihaili sitä surullisena ja kadehti sitä ja
olisi ollut valmis vaihtamaan siihen kaiken laihan, harmaan
viisautensa, jos se vain olisi ollut mahdollista. »Ihmeellinen koira,
sankarillinen ja ihmeellinen koira», olisi hän sanonut, jos olisi
puhunut Van Hornin tavalla. Sen sijaan hän ajatteli etelämeren
englanninkielellä, joka oli hänelle yhtä tuttua kuin Somon kieli:
»Tuhat tulimaine, se koira ei säikky minu.» Mutta vanhuus väsyi
pikemmin leikkiin, ja Bashti teki siitä lopun kopauttamalla Jeriä
navakasti korvan taakse, mikä isku tainnutti Jerin. Katsellessaan
pentua, joka juuri oli ollut niin elävä ja raivostunut ja sitten
silmänräpäyksessä tuupertunut maahan kuin kuollut, Bashti vaipui
uudelleen häiriintyneisiin mietelmiinsä. Yhdellä ainoalla ankaralla
iskulla keppi oli aiheuttanut muutoksen. Mihin oli kadonnut pennun viha
ja ymmärrys? Oliko kaikki olevainen vain lastun liekki, jonka saattoi
mikä satunnainen tuulenpuuska tahansa sammuttaa? Jeri oli hetken
raivonnut ja kärsinyt, murissut ja hyökkäillyt, tahtonut ja hallinnut
liikkeitään. Seuraavassa silmänräpäyksessä se makasi velttona ja
liikkumattomana tiedottomuuden lyhyessä unessa. Bashti tiesi, että
hetkisen kuluttua tietoisuus, tunne, tahto ja liikuntakyky palaisivat
tuohon taintuneeseen pikku ruumiiseen. Mutta minne oli siksi aikaa
kepiniskusta mennyt kaikki tietoisuus, tunne ja tahto?
Bashti huokasi väsyneesti, ja väsyneesti hän kääri päät ruohomattoihin,
kaikki muut paitsi Van Hornin, ja nosti ne riippumaan katto-orsille --
riippumaan, ajatteli hän, vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, samoin
kuin muutamat niistä olivat riippuneet jo kauan ennen hänen isänsä ja
isoisänsä aikoja. Van Hornin pään hän jätti lattialle. Sitten hän
pujahti tirkistelemään raosta nähdäkseen, mitä pentu tekisi.
Ensin Jerin koko ruumis alkoi värähdellä, sitten se kovasti
ponnisteltuaan pääsi jaloilleen ja jäi seisomaan paikoilleen huojuen
vielä pökerryksissä. Ja niin näki raosta tirkistelevä Bashti elämän
virtaavan jälleen pennun jähmettyneissä suonissa ja antavan jaloille
voimaa jäykistyä suoriksi. Hän näki tietoisuuden, salaisuuksien
salaisuuden, tulvivan karvaiseen luiseen päähän, kipinöivän ja hehkuvan
avautuvissa silmissä ja pakottavan ikenet vetäytymään irviin ja kurkun
väristen jatkamaan murinaa, joka oli keskeytynyt kepin iskun
nukuttaessa Jerin pimeyteen.
Ja enemmänkin Bashti näki. Aluksi Jeri etsi vihollistaan muristen ja
niskakarvojaan pörhistellen. Sitten se näki vihollisensa sijasta
kapteeninsa pään, ryömi sen luo ja rakasti sitä suudellen kielellään
kovia poskia, suljettuja silmäluomia, joita sen rakkaus ei voinut
avata, ja liikkumattomia huulia, jotka eivät enää milloinkaan lausuisi
ennen niin lukuisia hyväilysanoja pienelle koiralle.
Sitten Jeri istuutui lohduttomana kapteenin pään eteen, nosti kuononsa
korkeaa katonharjaa kohti ja päästi pitkän, surullisen ulvonnan.
Vihdoin se kärsivänä ja masentuneena hiipi ulos ja palasi poppamiehen
majaan, missä se valvoi ja torkahteli runsaan vuorokauden nähden
vuosisatojen pituisia painajaisunia.
Sen jälkeen Jeri pelkäsi Bashtin ruohomajaa. Se ei pelännyt Bashtia.
Sen pelkoa ei voi kuvata ajatuksin ja sanoin. Siinä majassa oli se
ei-mikään, mikä kerran oli ollut kapteeni. Se oli elämän lopullisen
onnettomuuden tunnuskuva, onnettomuuden, minkä tietoisuus oli hämärästi
imeytynyt vuosisataisperintönä sen ruumiin jokaiseen soluun. Mutta
Somon kansa oli kuoleman-käsityksessään päässyt askelta kauemmaksi tätä
Jerin äärimmäistä askelta ja aavisteli kuolleiden henkien vielä elävän
näkymättömissä yliaistillisissa seuduissa.
Sen jälkeen Jeri vihasi katkerasti Bashtia, elämän herraa, jolla oli
kapteenin ei-mikään vallassaan.