Jeri oli monta päivää keppiin sidottuna Lamain vankina. Se aika ei
ollut onnellista, sillä Lamain maja oli ainaisen kinastelun ja riidan
paikka. Lamai kävi järjestelmällisesti sotaa veljiänsä ja sisariansa
vastaan, koska nämä kiusasivat Jeriä, ja tällaiset taistelut
saavuttivat poikkeuksetta huippukohtansa Lenerengon sekaantuessa niihin
ja puolueettomasti rangaistessa kaikkia jälkeläisiään.
Sen jälkeen hän ilman muuta ja yleisille periaatteilleen uskollisena
suuntasi suuttumuksensa nuolet Lumaihin, jonka lempeä ääni aina pyysi
hiljaisuutta ja rauhaa ja joka aina sanasodan jälkeen läksi pariksi
päiväksi poikamiesten kanoottivajaan. Silloin Lenerengo oli voimaton.
Poikamiesten kanoottivajaan ei ainoakaan nainen uskaltanut mennä.
Lenerengo ei ollut koskaan unohtanut viimeisen tabua rikkoneen naisen
kohtaloa. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten hänen ollessaan vielä
nuori tyttö, mutta hän muisti aivan selvästi, kuinka onneton oli
riippunut auringonpaahteessa toisesta kädestään koko päivän ja toisesta
kädestään koko seuraavan. Sen jälkeen kanoottimajan miehet olivat
valmistaneet hänestä juhla-aterian, ja pitkät ajat sen jälkeen kaikki
vaimot olivat puhuneet lempeästi miehilleen.
Jeri oli kiintynyt Lamaihin, mutta ei voimakkaalla eikä kiihkeällä
rakkaudella. Se johtui vain kiitollisuudesta, sillä Lamai yksin piti
huolta siitä, että se sai ruokaa ja vettä. Mutta tämä poika ei ollut
kapteeni eikä mister Haggin. Hän ei ollut edes Derby tai Bob. Hän oli
alhainen ihmisolento, mustaihoinen, ja Jeri oli täydellisesti oppinut
lyhyen elämänsä aikana lain, että valkoiset miehet olivat mahtavia
hallitsevia kaksijalkaisia jumalia.
Jeriltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mustaihoisten viisaus ja
voima. Se ei ajatellut sitä. Se vain havaitsi sen. Mustaihoisilla oli
valta käskeä toisia olentoja ja esineitä, he saattoivat heittää keppejä
ja kiviä ilman halki, saattoivatpa he senkin sitoa vangiksi keppiin,
mikä teki sen avuttomaksi. Vaikka he olivat alhaisempia kuin valkoiset
jumalat, olivat he kuitenkin jonkinlaisia jumalia.
Ensimmäisen kerran elämässään Jeri oli sidottuna, eikä se pitänyt
siitä. Turhaan se pureskeli kipeiksi hampaansa, joista muutamat olivat
irtautumassa alta nousevan uuden hampaan tieltä. Keppi oli vahvempi
kuin se. Vaikkei se unohtanutkaan kapteenia, lientyi sen katkera suru
ajan pitkään, kunnes lopulta sen voimakkaimpana tunteena oli halu olla
vapaa.
Mutta kun tuli päivä, jolloin se vapautettiin, se jätti käyttämättä
hyväkseen tilaisuuden livistää rannalle. Sattui niin, että Lenerengo
vapautti sen. Hän teki sen toivoen siten pääsevänsä koiranpennusta.
Mutta kun hän irroitti Jerin kahleen, jäi se kiittämään häntä häntäänsä
heiluttamalla ja hymyilemällä hänelle pähkinänruskeilla silmillään.
Lenerengo polki jalkaansa ja kiljaisi tylysti ja vihaisesti saadakseen
Jerin lähtemään. Sellaista ei Jeri ymmärtänyt, ja niin tottumaton se
oli pelkäämään, ettei sitä voitu säikyttää juoksemaan pakoon. Se
lakkasi heiluttamasta häntäänsä, ja vaikka se yhä katsoi Lenerengoon,
eivät sen silmät enää hymyilleet. Jeri ymmärsi naisen käyttäytymisen ja
äänen epäystävällisyyden ja kävi valppaaksi ja varovaksi valmiina
vastaanottamaan jokaisen vihamielisen teon, johon toinen saattoi
ryhtyä.
Lenerengo kiljaisi uudelleen ja polkaisi jalkaansa. Tämä vaikutti vain
sen, että Jeri alkoi pitää jalkaa silmällä. Lenerengon lyhyttä
kärsivällisyyttä koetteli liiaksi Jerin lähdön hitaus nyt, kun hän oli
sen vapauttanut. Hän potkaisi, mutta Jeri väisti jalan ja satutti
hampaillaan hänen nilkkaansa.
Sota puhkesi silmänräpäyksessä, ja on hyvin luultavaa, että Lenerengo
olisi tappanut Jerin, ellei Lamai olisi ilmestynyt näyttämölle. Jerin
niskasta irti päästetty keppi kertoi äidin salahankkeet, ja suuttunut
Lamai juoksi väliin ja esti kivisellä survimella tähdätyn iskun, joka
olisi murskannut Jerin aivot.
Lamai joutui nyt uhriksi, ja hänen äitinsä oli juuri lyönyt hänet
maahan voimakkaalla korvapuustilla, kun poloinen Lumai, joka heräsi
meteliin, uskalsi tulla hieromaan rauhaa. Ja se suuri nautinto, mitä
Lenerengo tunsi saadessaan valaa vihansa ryöpyn kunnon puolisonsa
niskaan, sai hänet kuten tavallisesti unohtamaan kaiken muun.
Selkkaus selveni sangen harmittomasti. Lapset herkesivät itkemästä,
Lamai sitoi Jerin uudelleen keppiin, Lenerengo pauhasi itsensä
hengästyksiin, ja Lumai lähti loukkaantuneena kanoottivajaan, missä
miehet saattoivat nukkua rauhassa ja missä naiset eivät torailleet.
Samana iltana Lumai kertoi tovereilleen koettelemuksistaan ja sanoi,
että niiden syynä oli -- Arangin mukana saapunut koiranpentu. Agno,
poppamies, sattui kuulemaan kertomuksen ja muisti lähettäneensä Jerin
kanoottivajaan vankien joukkoon. Puoli tuntia myöhemmin hän selvitti
asian Lamaille. Poika oli epäilemättä rikkonut tabun, ja kahden kesken
hän sanoi sen Lamaille, joka alkoi vapista ja itkeä ja mateli kauhean
pelon vallassa hänen jaloissaan, sillä rangaistus oli kuolema.
Agnosta oli tilaisuus saada poika valtaansa liian houkutteleva, jotta
hän olisi jättänyt sen käyttämättä. Kuollut poika ei ollut hänelle
minkään arvoinen, mutta elävä poika, jonka elämä olisi hänen kädessään,
olisi hänelle hyödyksi. Kun kukaan muu ei tietänyt tabun rikkomisesta,
hän saattoi pitää sen salassa. Sen tähden hän määräsi, että Lamain oli
heti muutettava nuorukaisten kanoottivajaan aloittaakseen siellä
kokelasaikansa, jonka kuluessa oli suoritettava sarja tehtäviä ja
taidonnäytteitä ja perehdyttävä erikoisiin menoihin. Sen jälkeen hän
saisi oikeuden elää poikamiesten kanoottivajassa.
Totellen poppamiehen käskyä Lenerengo sitoi aamulla Jerin jalat yhteen,
ei tosin ilman taistelua, missä Jeri sai monta korvapuustia ja
Lenerengo käsiinsä lukuisia naarmuja. Sitten Lenerengo lähti kantamaan
sitä kylän läpi Agnon majalle. Matkan varrella, kylän keskustassa
olevalla aukiolla, missä totemipaalut seisoivat, hän laski koiran
maahan ottaakseen osaa kansan iloon.
Bashti oli myös verraton eikä vain ankara lainsäätäjä. Hän oli valinnut
tämän päivän samalla kertaa rangaistakseen kahta riitaista naista
opiksi kaikille toisille naisille ja saattaakseen kaikki alamaisensa
vielä kerran iloitsemaan siitä, että hän oli heidän johtajansa. Tiha ja
Wiwau, rangaistavat naiset, olivat lyhyitä, lihavia ja nuoria, ja he
olivat kauan olleet pahennuksena lakkaamattoman riitelemisensä tähden.
Bashti oli määrännyt heidät juoksemaan kilpaa. Mutta millainen
kilpajuoksu! Se oli pakahduttavan naurettava. Miehet, vaimot ja lapset
ulvoivat ihastuksesta katsellessaan sitä. Myöskin vanhat naiset ja
harmaapartaiset ukot, joiden toinen jalka jo oli haudassa, kirkuivat ja
ulvoivat iloissaan näytelmästä.
Puolen mailin pituinen juoksurata kulki kylän halki alkaen rannalta
siltä kohtaa, missä Arangi oli poltettu, ja päättyen rantavallin
toiseen päähän. Tihan ja Wiwaun oli juostava se kerran edestakaisin,
jolloin toisen heistä piti antaa vauhtia toiselle ja toisen juosta
mahdollisimman nopeasti.
Vain Bashtin äly oli saattanut keksiä sellaisen näytelmän. Ensiksikin
Tihan kainaloihin pantiin kaksi pyöreää korallikiveä, jotka kumpikin
painoivat runsaasti neljäkymmentä naulaa. Hänen oli puristettava niitä
lujasti kupeitansa vasten, etteivät ne pudonneet maahan. Hänen taakseen
Bashti määräsi Wiwaun, joka oli aseistettu kevyeen pitkään
bambuseipääseen sidotulla bambusälökimpulla. Sälöt olivat teräviä kuin
neulat -- niitä käytettiinkin tatuoimisneuloina -- ja tarkoituksena oli
pistellä niillä Tihaa selkään aivan samoin kuin ajomiehet hoputtavat
härkiä piikeillään. Ne koskivat kipeästi, mutta eivät pahasti
vahingoittaneet, ja sitä juuri Bashti oli tarkoittanut.
Wiwau pisteli piikeillään, ja Tiha kompasteli ja horjui koettaessaan
päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Radan toisessa päässä osat
vaihtuisivat: Wiwau saisi kivet kannettavakseen ja Tiha pistelisi, ja
tietäen, että Tiha koettaisi silloin kostaa kärsimyksensä, Wiwau pani
nyt parastaan. Hiki virtasi kummankin kasvoilla. Kummallakin oli
katselijajoukossa omat kannattajansa, joista toiset yllyttivät
kivenkantajaa ja toiset ilkkuivat häntä joka pistolla.
Vaikka tämä kaikki olikin naurettavaa, oli sen takana rautainen,
armoton laki. Kiviä täytyi kantaa koko matka. Toisen naisen täytyi
pistellä kovaa ja vilpittömästi, eikä pisteltävänä oleva saanut
menettää malttiaan ja ryhtyä vastustamaan kiduttajaansa. Niin kuin
Bashti oli heitä edeltäpäin asianmukaisesti varoittanut, rangaistaisiin
hänen määräämiensä sääntöjen rikkojaa sitomalla tämä pakoveden aikana
paaluun riutalle haikalojen syötäväksi.
Tullessaan sen paikan kohdalle, missä Bashti ja hänen »pääministerinsä»
Aora seisoivat, kilpailijat lisäsivät ponnistuksiaan: Wiwau pisteli
innokkaasti ja Tiha hypähti joka pistolla, niin että kivet olivat
pudota. Heidän kintereillään parveilivat kylän lapset ja kaikki koirat
kiihkeästi kiljuen ja haukkuen.
»Sinä Tiha et pitkään aikaan istu kanootissa», huusi Aora uhrille ja
sai Bashtin entistä kovemmin hohottamaan.
Erään voimakkaan piston vaikutuksesta Tiha pudotti toisen kiven ja sai
silloin vaipuessaan polvilleen piston toisensa jälkeen, veti yhdellä
kädellä kiven kainaloonsa, nousi jälleen jaloilleen ja vaappui
edelleen.
Kerran saattoi kova tuska hänet kapinaan, hän pysähtyi uhallakin ja
kääntyi kiduttajaansa päin.
»Minu sinulle kovasti vihainen», sanoi hän Wiwaulle. »Minu --»
Mutta uhkaus katkesi kesken. Uusi voimakas pisto teki lopun hänen
kylmäverisyydestään ja ajoi hänet horjuen eteenpäin.
Meluavan joukon huuto heikkeni sitä mukaa kuin kilpajuoksijat lähenivät
rantaa. Mutta muutamien minuuttien kuluttua se taas alkoi, tällä kertaa
Wiwaun läähättäessä korallikivien painosta ja Tihan koettaessa maksaa
runsain koroin kärsimänsä tuska.
Bashtin kohdalla toinen kivi putosi Wiwaulta, ja hänen koettaessaan
saada sitä ylös putosi toinenkin ja vieri kymmenkunnan jalan päähän
edellisestä. Tiha muuttui koston rajumyrskyksi. Ja koko Somo joutui
pois suunniltaan. Bashti piteli laihoja sivujaan riemusta, samalla kun
ilon kyyneleet juoksivat pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.
Ja kun leikki oli loppunut, kuulutti Bashti kansalleen: »Näin on
kaikkien naisten tapeltava, kun he eivät jaksa tappeluhaluaan hillitä.»
Mutta hän ei sanonut sitä näillä sanoilla. Eikä hän sanonut sitä Somon
kielellä. Hän mongersi sen etelämeren englanniksi.
»Joka Mary, kun tahtoo tapella, joka Somon Mary tapella näin tavoin.»