Pojan nimi, kuten Jeri sai sittemmin tietää, oli Lamai, ja Lamain
kotiin Jeri joutui. Se oli kurja ihmissyöjienkin ruohomajaksi. Vuosien
lian peittämällä multaisella lattialla elivät Lamain isä ja äiti sekä
neljä nuorempaa veljeä ja siskoa. Olkikatto, joka päästi lävitseen
jokaisen sadekuuron, oli lattiasta kohoavan horjuvan tangon varassa.
Seinät läpäisivät vieläkin paremmin sadetta. Lamain isän Lumain maja
oli todellakin kurjin hökkeli Somossa.
Lumai, »talon» isäntä ja perheen pää, oli päinvastoin kuin useimmat
malakalaiset lihava. Ja hänen lihavuudestaan kenties johtui hänen
hyvänahkaisuutensa ja siihen liittyvä laiskuus. Mutta hänen
iloluonteisen huolettomuutensa vellissä rapisteli kärpäsen tavoin hänen
vaimonsa Lenerengo, Somon kiukkuisin äkäpussi, joka oli yhtä laiha sekä
vyötäisiltään että muulta ruumiiltaan kuin miehensä oli pyöreä, yhtä
teräväkielinen kuin mies oli puheessaan lempeä, yhtä uupumattoman
tarmokas kuin mies oli saamaton nahjus, ja jolla oli jo syntyessään
ollut maailmasta suussaan yhtä hapan maku kuin miehellään oli ollut
makea.
Poika ainoastaan vilkaisi majaan kiertäessään sen taakse. Hän näki
isänsä ja äitinsä nukkuvan ilman peitettä eri nurkissa ja
keskilattialla neljä alastonta veljeään ja siskoaan toisiinsa
kietoutuneina. Majaa, joka tuskin oli eläinten luolaa parempi, ympäröi
maallinen paratiisi. Ilma oli täynnä hyvänhajuisten villikasvien ja
komeiden troopillisten kukkien suloisia tuoksuja. Kolme leipäpuuta
kietoi ylväitä oksiaan yhteen majan yläpuolella. Banaanipuut ja
pisangit nuokkuivat raskaitten, kypsien hedelmäkimppujen painosta. Ja
suunnattoman isoja kullanvärisiä papaia-meloneja riippui valmiina
syötäviksi suoraan puista, joiden ohut runko ei ollut kymmentäkään osaa
hedelmien ympärysmitasta. Mutta kaikkein ihastuttavin Jeristä oli pieni
loriseva puro, joka virtasi näkymättömissä sammaltuneessa kivikossa
hienojen, heleiden sananjalkojen alla. Ei ainoaakaan kuninkaallista
kasvitarhaa voida verrata tähän auringonsiunaaman kasvimaailman
uhkeuteen.
Vaikka veden ääni sai Jerin aivan suunniltaan, sen täytyi ensin kestää
pojan syleilyjä ja hyväilyjä, kun tämä kyykkysillään istuen huojutteli
ruumistaan ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää. Eikä Jeri voinut
mitenkään ilmaista pojalle janoaan.
Sitten Lamai sitoi kuituköyden lujasti sen kaulaan ja irrotti siteet,
jotka purivat sen jalkoja. Jeri oli aivan turtunut ja niin heikko veden
puutteesta, että se seisomaan noustessa horjahti ja kaatui. Ja Lamai
ymmärsi tai arvasi oikein. Hän otti bamburuo'on päähän kiinnitetyn
kookospähkinän kuoren, pisti sen vihreitten sananjalkojen keskelle ja
tarjosi Jerille kupillisen kallisarvoista vettä.
Jeri makasi juodessaan aluksi kyljellään, mutta kun elämä veden mukana
virtasi jälleen sen kuivuneisiin suoniin, se nousi heikkona ja
horjuvana ja jatkoi seisoen jalat harallaan pystyssä pysyäkseen,
kiihkeästi latkimistaan. Poika kikatti ja kirskutti näytelmään
ihastuneena, ja Jeri tunsi saaneensa tarpeekseen vettä ja lepoa
kyetäkseen puhumaan omalla tavallaan. Se nosti kuononsa vedestä ja
nuoli punaisen kielensä pehmeällä kärjellä Lamain kättä. Ja Lamai
ihastuneena siitä, että he nyt kykenivät keskustelemaan, työnsi
pähkinänkuoren jälleen Jerin kuonon eteen, ja Jeri joi uudelleen.
Se latki latkimistaan. Se joi niin kauan, että sen kuivuuden
laihduttamat kupeet pullottivat kuin ilmapallo. Välillä se piti tauon
ja ilmaisi kiitollisuuttaan kielellään Lamain mustalle kädelle. Ja
kaikki olisi käynyt oikein hyvin, ellei Lamain äiti Lenerengo olisi
pahaksi onneksi herännyt, harpannut mustien jälkeläistensä muodostaman
kasan yli ja ruvennut kiihkeästi torumaan esikoistaan, joka oli tuonut
taloon yhden suun lisää.
Seuranneesta kiihkeästä riidasta Jeri ei tuntenut yhtään sanaa, mutta
sen merkityksen se tajusi. Lamain äiti oli sitä vastaan, mutta Lamai
puolusti sitä. Vaimo esitti kiukkuisesti, että hänen poikansa ei ollut
vain pöllöpää vaan sitäkin pahempi, koska hullukin kunnioittaa
vanhempiansa ja säälii työn kuihduttamaa äitiään. Hän vetosi nukkuvaan
Lumaihin, joka saatiin suurella vaivalla hereille ja joka mutisi
rauhallisesti Somon murteella, että maailma oli hyvin ihana ja että
koiranpennut ja esikoispojat olivat oikein ihastuttavia onnenlahjoja ja
ettei hän ollut vielä koskaan kuollut nälkään ja että rauha ja uni
olivat suloisinta, mikä saattoi tulla kuolevaisen ihmisen osaksi, ja
todistaakseen sen hän matkasi jälleen unen rauhanmaille, nenä tyynynä
olevaa koukistettua käsivartta vasten painettuna, ja alkoi kovasti
kuorsata.
Mutta silmät itsepintaisen synkkinä ja uhmaten jalkaansa polkien Lamai
puolusti voimakkaasti koiranpentuansa varmistauduttuaan siitä, että
pääsy metsän turviin oli avoinna, jos äiti koettaisi karata kimppuun.
Tämä meni kuitenkin takaisin nukkumaan sitä ennen juhlallisesti
julistettuaan, että Lamain isä oli suuri heittiö.
Ajatukset herättivät ajatuksia. Lamai oli nähnyt, kuinka hämmästyttävän
janoinen Jeri oli ollut. Siitä johtui hänen mieleensä, että Jeri
saattoi olla nälkäinenkin. Sen tähden hän asetteli kuivia puunoksia
kyteville hiilille, jotka hän kaivoi esiin keittotulen tuhkasta, ja
laati ison valkean. Sen sytyttyä poika pani siihen lähellä olevasta
röykkiöstä kiviä, jotka oli polttanut mustiksi, sillä niitä oli usein
käytetty samalla tavoin. Sitten hän otti purosta sinne piilotetun
palmikoidun pussin, jossa oli hänen edellisenä päivänä pyydystämänsä
lihava metsäkyyhkynen. Hän kääri kyyhkysen vihreihin lehtiin, ympäröi
sen tulesta ottamillaan kuumilla kivillä ja peitti linnun ja kivet
mullalla.
Kun hän jonkun ajan kuluttua veti kyyhkysen esiin ja nyppi pois
kärventyneet käärinlehdet, lähti siitä niin makea tuoksu, että Jeri
heristi korviaan sieraimet väristen. Kun poika oli leikannut höyryävän
linnun halki ja jäähdyttänyt sen, alkoi Jerin ateria, eikä se loppunut,
ennen kuin viimeinenkin liha oli kaluttu ja nuoltu luista sekä luutkin
ratusteltu murusiksi ja nielty. Ja koko aterian ajan Lamai hyväili
Jeriä pientä lauluaan hyräillen, taputellen ja silitellen sitä.
Jeri taas virkistyttyään vedestä ja lihasta ei vastannut yhtä
sydämellisesti lähentelyyn. Se oli kohtelias ja otti hyväilyn vastaan
lempein silmin, häntäänsä heiluttaen ja tavanmukaisesti kiemurrellen,
mutta se oli levoton, kuunteli jokaista etäistä ääntä ja ikävöi pois.
Tämä ei jäänyt huomaamatta pojalta, ja ennen kuin hän kyyristyi maahan
nukkumaan, hän sitoi Jerin kaulan ympärillä olevan köyden toisen pään
lujasti puuhun.
Ponnisteltuaan jonkin aikaa köyttä vastaan Jeri kääriytyi kokoon ja
nukahti. Mutta ei pitkäksi aikaa. Kapteeni oli joka hetki sen mielessä.
Se tunsi, vaikkakaan ei tietänyt, että kapteenille oli tapahtunut
auttamaton, lopullinen onnettomuus. Hetken hiljaa vaikeroituaan ja
nyyhkytettyään se tarttui terävillä etuhampaillaan kuituköyteen ja
pureskeli sitä, kunnes se katkesi.
Päästyään vapaaksi se lähti sokeasti suoraa päätä kohti rantaa ja
suolaista vettä, jossa Arangi oli uinut kapteenin johdolla. Somo oli
hiljainen, sillä sen asukkaat nukkuivat. Niinpä kukaan ei häirinnyt
sitä, kun se juoksi majojen välillä kiemurtelevia kujia sivuuttaen
lukemattomia totemipaaluja, joissa oli puisia ihmishahmoja puisten
haikalojen ammottavissa kidoissa. Sillä kantaisänsä Somon ajoista
lähtien somolaiset olivat palvelleet haijumalaa ja suolaisen veden
jumalia samoin kuin viidakko-, suo- ja vuorijumalia.
Jeri juoksi vallin viertä oikealle, kunnes se loppui, ja hyökkäsi
rannalle. Arangia ei näkynyt laguunin tyynellä pinnalla. Kaikkialla sen
ympärillä oli juhlan jäännöksiä, ja se tunsi kytevien tulien ja
palaneen lihan käryä. Monet juhlijoista eivät olleet vaivautuneet
palaamaan koteihinsa, vaan nukkuivat hietikolla aamuauringon
paisteessa, miehet, naiset ja lapset ja kokonaiset perheet siinä, mihin
olivat sattuneet nukahtamaan.
Jeri istuutui niin lähelle vesirajaa, että sen etukäpälät olivat
vedessä, ja sen sydän oli pakahtumaisillaan kapteenin ikävöimisestä, ja
se valitti tuskaansa niin kuin koirat ovat aina valittaneet siitä asti
kun ne villeistä metsistä joutuivat ihmisten tulille.
Täältä Lamai sen löysi, tyynnytteli sen surua painamalla sitä rintaansa
vasten hyväilevin käsivarsin ja kantoi sen takaisin puron luona
olevalle ruohomajalle. Hän tarjosi vettä, mutta Jeriä ei enää
janottanut. Hän tarjosi rakkautta, mutta Jeri ei voinut lakata
tuskallisesti kaipaamasta kapteeniaan. Lopuksi Lamai kyllästyi niin
vastahakoiseen koiranpentuun, unohti poikamaisessa katkeruudessaan
rakkautensa, antoi Jerille läimäyksen kummallekin korvalle ja pani sen
kahleeseen, jollaista harva valkoisen miehen koira on kantanut. Sillä
Lamai oli tavallaan älykäs. Hän ei ollut koskaan nähnyt koiraa siten
sidottavan, mutta kuitenkin hän hetken mielijohteesta keksi kahlehtia
Jerin bamburuokoisella neljän jalan pituisella kepillä. Sen toisen pään
hän sitoi lyhyellä köydellä Jerin niskaan ja toisen pään aivan yhtä
lyhyesti puuhun. Jerin hampaat ulottuivat vain keppiin, ja kuivettunut
bambu voi uhmata jokaisen koiran hampaita.