Jeri ei saanut milloinkaan tietää, mitä Arangilla oli tapahtunut. Se
tiesi ainoastaan, että se oli hävitetty maailma, sillä se näki sen
hävitettynä. Poika, joka oli lyönyt sitä melalla päähän, sitoi lujasti
sen jalat ja heitti sen rannalle, ennen kuin unohti sen Arangin
ryöstämisen kiihkossa.
Kovasti laulaen ja hoilaten hinattiin kaunis tiikpuinen huvipursi
pitkien kanoottien avulla rantaan, lähelle sitä paikkaa, missä Jeri
makasi korallikivimuurin juurella. Rannalla paloi tulia, laivalle oli
sytytetty lyhtyjä, ja juhlariemun vallitessa Arangi ryöstettiin
putipuhtaaksi. Kaikki, mikä voitiin saada irti, raahattiin maihin
pohjalastina olleista rautaharkoista purjeisiin ja köysiin asti. Ei
ainoakaan somolainen nukkunut sinä yönä. Kaikkein pienimmätkin lapset
pyllerehtivät juhlanuotioiden ympärillä ja sätkyttelivät ylensyöneinä
hietikossa. Kahden aikaan aamulla sytytettiin laivan runko Bashtin
käskystä palamaan. Ja janoinen, jaloistaan sidottu Jeri, joka oli
nyyhkyttänyt ja itkenyt itsensä uuvuksiin näki maaten avuttomana
kyljellään uivan uuden maailmansa kohoavan ilmaan liekkeinä ja savuna.
Ja Arangin palon valossa vanha Bashti jakoi ryöstösaaliin. Ei ainoakaan
heimon jäsen ollut niin halpa, että olisi jäänyt osattomaksi. Yksinpä
kurjat viidakkolaisorjatkin, jotka koko vankeutensa ajan olivat
vapisseet syötäviksi joutumisen pelosta, saivat kukin savipiipun ja
joitakuita tupakkatankoja. Pääosan kauppatavarasta, jota ei jaettu,
Bashti kannatti omaan isoon ruohomajaansa. Mainiot laivatarpeet pantiin
säilöön kanoottivajoihin. Samaan aikaan poppamiehet savustivat
taikamajoissaan saaliiksi saatuja lukuisia päitä, sillä paitsi
miehistöä laivalla oli ollut runsas tusina No-olaan ja useita Maluun
palaavia villejä, joita Van Horn ei ollut ennättänyt saattaa perille.
Näitä ei kuitenkaan oltu kaikkia surmattu. Bashti oli ankarasti
kieltänyt panemasta toimeen joukkoteurastusta. Mutta sitä hän ei ollut
tehnyt sydämen hyvyydestä, vaan sen tähden, että hänen päänsä oli
älykäs. Aikaa myöten vangit kyllä tapettaisiin. Bashti ei ollut koskaan
nähnyt jäätä, ei tietänyt sitä olevan olemassakaan eikä siis tuntenut
syväjäädytystä. Ainoa lihansäilytystapa, minkä hän tunsi, oli sen
elävänä pitäminen. Ja vangit suljettiin suurimpaan kanoottivajaan,
poikamiesten seurataloon, johon naisilta oli kidutuksen ja kuoleman
uhalla pääsy kielletty.
Sidottuina kuin kanat tai siat joko erikseen tai useita yhteen
sysättiin heidät kovaksi tallatulle multalattialle, jonka alla oli
matalaan haudattuina entisten päällikköjen jäännöksiä, ja katossa
riippui ruohomattoihin käärittyinä kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle
Bashtin lähimmistä edeltäjistä, niiden joukossa hänen isänsä.
Ruumiitten annettiin riippua siten kahden sukupolven aika. Sinne oli
myöskin heitetty Arangin sairashuoneessa ollut laiha pikkutyttö, joka
oli määrätty syötäväksi ja jota tabu ei koskenut, koska hän joutuisi
keittopataan. Nyt hän oli sidottuna samojen mustaihoisten kanssa, jotka
olivat kiusalla ja pilkalla sanoneet Van Hornin lihottavan häntä hänet
syödäkseen.
Ja sinne kanoottivajaan, lattialle toisten joukkoon, nakattiin Jerikin.
Agno, ylitaikuri, oli kompastunut siihen rannalla ja huolimatta Jeriä
omaksi saaliikseen vaativan pojan vastalauseista määrännyt sen
kanoottivajaan. Kun sitä kannettiin juhlatulien ohi, sen herkät
sieraimet kertoivat, mitä kemuissa syötiin. Ja niin uusi kuin tämä
kokemus oli sille ollutkin, se oli pörhistellyt, murissut ja taistellut
päästäkseen siteistään vapaaksi. Samaten se kanoottivajaan jouduttuaan
oli aluksi pörhistellyt ja murissut vankitovereilleen, sillä se ei
käsittänyt näiden avutonta asemaa, ja koska sitä aina oli opetettu
pitämään mustaihoisia vihollisinaan, se piti näitä syyllisinä Arangin
ja kapteeninsa onnettomuuteen.
Sillä Jeri oli vain pieni koira, jolla oli koiran rajoitukset, ja se
oli aivan aloitteleva tässä maailmassa. Mutta kauan se ei murissut
mustaihoisille vangeille raivoaan. Se alkoi hämärästi aavistaa,
etteivät hekään olleet onnellisia. Muutamat, jotka olivat saaneet
pahoja haavoja, voivottelivat ja huokailivat. Käsittämättä sitä
selvästi Jerillä oli kuitenkin jonkinlainen tunne siitä, että heidän
tilansa oli yhtä tukala kuin sen oma. Ja sen oma tila oli todellakin
tuskallinen. Se makasi kyljellään, ja nuorat, joilla sen jalat oli
sidottu, olivat niin tiukalla, että ne upposivat lihaan ja estivät
verenkiertoa. Se oli nääntymäisillään janoon ja läähätti vajan
tukahduttavassa kuumuudessa kieli ja suu kuivana.
Hirveä paikka tämä kanoottivaja, jonka täyttivät voivotukset ja
huokaukset, lattian alla olevat ruumiit ja lattialle ladotut, pian
ruumiiksi muuttuvat olennot, katossa riippuvat ruumiit ja pitkät mustat
kanootit, jotka korkeine keuloineen olivat kuin esihistorian
pitkänokkaisia hirviöitä. Kaikki tämä häämötti himmeästi savustustulen
valossa, jonka ääressä istui eräs Somo-heimon vanhus viidakkolaismiehen
päätä savustamassa. Hän oli kuihtunut, sokea ja ikäloppu, hän soperteli
ja liikahteli kuin iso apina käännellessään ja pyöritellessään päätä
kitkerässä savussa tai lisätessään kourallisen kourallisen jälkeen
lahonnutta puuta savuavaan tuleen.
Väliin himmeä tuli valaisi varjostavien poikkiparrujen lomitse
kuusikymmentä jalkaa korkeaa tankoa, jota peitti kookoskuiduista
palmikoitu, kömpelöitä, mustia ja valkeita kuvioita täyteen maalattu,
mutta aikojen kuluessa savujen melkein yksivärisen likaisenruskeaksi
muuttama verho. Korkealla olevista poikkiparruista riippui pitkissä
kuitunuorissa entisaikoina viidakkotaisteluissa ja merirosvoretkillä
saatuja vihollisten päitä. Koko paikka huokui mädäntymisen ja kalman
hajua, ja tylsä tutiseva ukko, joka käänteli savussa kuoleman
tunnuskuvaa, horjui hänkin ahnaana ammottavan haudan partaalla.
Päivän koittaessa parikymmentä Somo-miestä toi kovasti hoilaten ja
huutaen ison sotakanootin vajaan. He raivasivat tietä jaloin ja käsin,
potkien ja tyrkkien, raahaten ja kieritellen sidottuja vankeja
molemmille puolille kanootin paikkaa. He käsittelivät kaikkea muuta
kuin hellästi sitä elävää lihaa, jonka onnellinen sattuma ja Bashtin
oveluus oli heille hankkinut.
Jonkin aikaa he istuskelivat, tupruttelivat savipiippujaan,
naureskelivat ja puhuivat kirskuttaen omituisilla ohuilla
falsettiäänillä edellisen illan ja yön tapahtumista. Yksi toisensa
jälkeen ojentautui ja nukahti ilman peitettä, sillä eläessään aivan
auringon alla he olivat nukkuneet siten alastomina syntymästään asti.
Kun päivän sarastus alkoi hälventää pimeyttä, olivat valveilla vain
pahoin haavoittuneet, liian tiukkaan sidotut vangit ja tylsä vanhus,
joka ei ollut niin vanha kuin Bashti. Kun poika, joka oli iskenyt Jerin
tainnoksiin melanlavalla ja tahtoi sitä omakseen, hiipi kanoottivajaan,
ei vanhus kuullut sitä, eikä nähnytkään, sillä hänhän oli sokea. Yhä
soperrellen ja mielettömästi nauraa hihittäen hän käänteli
viidakkolaismiehen päätä ja syötti tulta laihoilla puilla. Tämä ei
olisi sopinut yötyöksi kenellekään, saati hänelle, joka oli unohtanut
kaiken muunkin tekemisen. Mutta Arangin valtauksen herättämä hurmio oli
vallannut hänen hämärät aivonsa, ja riemuitsevan elinvoiman viimeisillä
himmeillä välähdyksillä hän otti mielipuolen tavallaan osaa somolaisten
voitonjuhlaan kuivaamalla päätä -- voitonmerkkiä.
Mutta kaksitoistavuotias poika, joka hiipi sisään ja harppaili
varovaisesti nukkujien yli ja tunkeutui eteenpäin vankien välitse, teki
sen kaiken sydän kurkussa. Hän tiesi, mitä tabua hän sillä rikkoi.
Olematta kylliksi vanha jättämään isänsä ruohomajaa ja nukkumaan
nuorukaisten kanoottivajassa, vielä vähemmin naimattomien miesten
kanssa heidän kanoottivajassaan, hän tiesi panevansa elämänsä alttiiksi
tunkeutuessaan täysikasvuisten miesten pyhälle alueelle.
Mutta hän tahtoi saada Jerin ja saikin sen. Ainoastaan laiha,
keittämistä varten sidottu pieni tyttö näki suurilla pelokkailla
silmillään, kuinka poika tarttui Jerin sidottuihin jalkoihin ja kantoi
sen ulos vähentäen lihasaalista, jonka osa hän itse oli. Jeri olisi
murissut ja vastustanut sellaista kohtelua, ellei se olisi ollut liian
uupunut ja elleivät sen suu ja kurkku olisi olleet liian kuivat
voidakseen päästää ääntäkään. Se oli niin kurjassa kunnossa ja niin
avuton, että se tunsi vain epäselvästi, että sitä kuljetettiin pää
alaspäin pois kuolemalta löyhkäävästä kanoottivajasta läpi kylän ja
ylös polkua korkeiden tuuheiden puiden alle, jotka alkoivat hiljaa
huojua aamutuulen ensimmäisistä henkäyksistä.