Laivalle palattuaan Van Horn nostatti heti purjeet ja ankkurin ja lähti
purjehtimaan yli laguunin kymmenen mailin päässä tuulenpuolella
sijaitsevaan Somoon. Matkan varrella hän pysähtyi Binussa
tervehtiäkseen päällikkö Johnnyä ja laskeakseen maihin muutamia sinne
palaavia villejä. Sitten purjehdittiin edelleen Somoon, missä Arangin
ja monen siinä olleen retkeily päättyi ainaiseksi.
Somossa Van Horn sai osakseen aivan toisenlaista kohtelua kuin
Langa-Langassa. Kun palaavat miehet oli saatettu rannalle, ja se oli
suoritettu jo puoli neljän aikaan iltapäivällä, kutsui Van Horn
päällikkö Bashtin laivalle. Ja päällikkö Bashti tuli, hyvin reippaana
ja pirteänä iästään huolimatta ja hyvin ystävällisenä, niin
ystävällisenä, että hän pyytämällä pyysi saada tuoda mukanaan laivalle
kolme vanhinta vaimoaan. Tämä oli ennenkuulumatonta. Bashti ei ollut
milloinkaan ennen sallinut ainoankaan vaimonsa näyttäytyä valkoiselle
miehelle, ja Van Horn tunsi osakseen tulleen kunnian niin suureksi,
että hän lahjoitti kullekin vaimolle kirjavan savipiipun ja tusinan
tupakkatankoja.
Vaikka oli myöhäinen iltapäivä, puhalsi pasaatituuli vielä virkeästi,
ja Bashti, joka oli ottanut kohtuuttoman osan kahden kuolleen pojan
isille tulevista palkoista, osteli runsaasti tavaraa Arangin
varastosta. Kun Bashti lupasi paljon uusia työmiehiä, vaati Van Horn
tuntien villien nopeat mielenmuutokset saada merkitä ne heti kirjoihin.
Bashti vastusteli ja ehdotti seuraavaa päivää. Van Horn väitti, ettei
tullut toista niin sopivaa tilaisuutta, ja niin lujana hän pysyi, että
vanha päällikkö lähetti kanootin rannalle keräämään plantaaseille
määrättyjä miehiä.
»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät
olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa
veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»
Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille
naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.
»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon»,
hän sanoi.
»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties
heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on
kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka
milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja
suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana
kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa
tapaa.»
»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti
Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on
ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi
hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa,
että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden
palkat.»
Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin
päätänsä.
»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me
kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se,
ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»
Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään
tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan
hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun
hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä
elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä
olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä,
hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat
jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta
hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää
ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen
järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa
ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen
alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon.
Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan
viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat,
että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja
kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina
saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia
sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.
Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt
suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta
brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja
josta hän tiesi vielä vähemmän.
Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti
rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain
viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten
aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan
kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen
päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut
tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden
monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru
kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet
ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.
Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja
kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä
kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut
viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen.
Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan
sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja
varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui
viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät.
Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa
rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka
kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut
ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli
heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden
paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.
Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua
perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä
vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan
suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta
sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo
vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut
satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista
kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.
Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta
myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut
Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko
oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi
oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan
satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun
Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille
ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet
vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin,
että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä
maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin
niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin,
halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä
myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.
Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki
vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi
Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin.
Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet
kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla
kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi
häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus
tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna
nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta
siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin
saarilla.
Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään,
nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin
tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen
Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.
Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan
kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten
saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin
peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he
menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas
Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän
nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden
työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi
ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen
päämiehelle.
Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä
jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti
nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan
luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen
sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi
lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.
Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski
monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan
ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt
maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli
Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja
niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään
vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen
alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että
kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana
hetkenä.
Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi
tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja
tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja.
Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi,
oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti
täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän
meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti
esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden
vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen,
keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään
hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti
tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä
hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä
aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan
ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.
Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien
taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu
huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä
merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä
kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti
Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen
kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa
puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu
kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi
kuin partaveitsi.
Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen,
se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman
lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana.
Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen
pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka
eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.
Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin
taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät
katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt.
Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut
odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä
kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie
näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.
Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän
kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja
kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä
välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista,
tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on
elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin
on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut
tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin
ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut
eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä
lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä
jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli
ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut
kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta,
vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi
laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen
kanootin.
Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista
kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia
sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten
odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois
mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli
laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri,
joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä
tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen
ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun
raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen
jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin
keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan
piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan,
ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt
laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan
sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin
Borckman.
Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa
onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi
liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti
ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän
trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti -- kaikki tapahtui
samalla kertaa -- nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui
teurastamoksi.
Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä
vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä
niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen
raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi,
ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan
suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa,
mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten
Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin.
Ja nyt se kuuli kiväärien pauketta ja voitonriemun ja kauhun ulvontaa
ja huutoa.
Niinpä sekin riippuessaan avuttomana niskasta ilmassa parkui ja ulvoi,
nikotteli ja yski, kunnes mustaihoinen inhoten viskasi sen raa'asti
kanootin pohjalle. Se kiipesi jaloilleen ja teki kaksi hyppyä:
ensimmäisen kanootin reunalle, toisen -- epätoivoisen ja
itsesäilytysvaistoa halveksivan Arangin laitaa kohti.
Sen etujalat uupuivat laidasta yardin verran, ja se kiersi mereen. Se
kohosi pinnalle, ui raivoisasti, nieli suolavettä, oli vähällä läkähtyä
ja haukkui ja valitti ikäväänsä kapteenin luo.
Mutta eräässä toisessa kanootissa oleva kaksitoistavuotias poika, joka
oli nähnyt mustan miehen seikkailun Jerin kanssa, löi sitä muitta
mutkitta päähän ensin melan lappeella, sitten syrjällä, kun se vielä
jatkoi uintiaan. Ja tiedottomuuden pimeys nieli sen älykkäät, pienet,
rakkauden vuoksi kärsivät aivot, niin että villipoika veti kanoottiinsa
velton ja liikkumattoman koiranpennun.
Tällä välin -- Jeri ei ollut vielä pudonnut veteen Lerumien potkusta,
vaan pyöriskeli ilmassa -- Van Horn oli alhaalla Arangin kajuutassa
leimahtavana, huimaavana silmänräpäyksen murto-osana tuntenut
kuolemansa. Turhaan ei vanha Bashti ollut elänyt kauemmin kuin kukaan
muu heimonsa elossa olevista miehistä ja hallinnut viisaammin kuin
yksikään päällikköjen lukuisasta sarjasta Somon jälkeen. Jos aika ja
paikka olisivat häntä paremmin suosineet, hänestä olisi saattanut tulla
joku Aleksanteri, Napoleon tai mustaihoinen Kahehameha. Mutta näinkin
hän suoritti osansa hyvin, loistavan hyvin rajoitetussa, pienessä
kuningaskunnassaan Malaitan raa'an ihmissyöjäin saaren rannikolla.
Ja miten hän sen pani toimeen! Hyväntahtoisena ja rauhallisena,
päällikön oikeuksistaan tarkasti kiinnipitävänä hän oli hymyillyt Van
Hornille, antanut kuninkaallisen suostumuksensa nuorille miehilleen
kolmivuotisen plantaasiorjuuden allekirjoittamiseen ja vaatinut
jokaiselta osansa vuoden etumaksusta. Aora, jota voisi nimittää hänen
pääministerikseen ja rahavarainhoitajakseen, oli ottanut vastaan
kymmenykset, sitä mukaa kuin ne maksettiin, ja sullonut ne suuriin
kookoskuidusta kudottuihin kukkaroihin. Bashtin selän takana penkin
reunalla kyyköttävä solakka, hienohipiäinen, kolmetoistavuotias
tyttö oli karkottanut kärpäset hänen kuninkaallisesta päästään
kuninkaallisella kärpäshuiskalla. Hänen jaloissaan oli kyyröttänyt
hänen kolme vanhaa vaimoansa, joista vanhin, hampaaton ja osaksi
halvautunut, oli ojentanut aina hänen nyökätessään palmunlehdistä
punotun korin hänen kätensä ulottuville.
Ja Bashti höristen valppaita vanhoja korviaan kuullakseen ensimmäisen
kohtalokkaan äänen kannelta, oli tavan takaa nyökäyttänyt päätään ja
upottanut kätensä tarjottuun koriin ottamaan milloin betelpähkinän,
rasian ja vihreän lehden kääriäkseen siihen mällin, milloin tupakkaa
täyttääkseen lyhyen savipiippunsa, milloin taas tulitikkuja
sytyttääkseen piippunsa, joka näytti olevan huonovetoinen ja sammui
tämän tästä.
Lopuksi kori oli siirtynyt aivan hänen kätensä viereen, ja hän pisti
kätensä siihen viimeisen kerran. Se tapahtui samalla hetkellä, jolloin
mustan naisen kirves oli iskenyt Borckmanin kannelle ja Tambi ampunut
ensimmäisen laukauksen lee-enfieldiläisellä. Ja Bashtin kuihtunut vanha
käsi, jonka selkä oli yhtenä suurien korkeiden suonien muodostamana
verkkona ja josta ikä oli jäytänyt lihan, veti esille suunnattoman ison
pistoolin, joka oli niin vanhaa mallia, että sitä kenties oli aikoinaan
käyttänyt joku Cromwellin keropää tai sen tuonut Salomonin saarille
Quiros tai La Perouse. Se oli piilukkoinen, miehen kyynärvarren
pituinen, ja sen oli ladannut samana iltapäivänä ei sen vähäisempi
henkilö kuin Bashti itse.
Vaikka Bashti oli ollut nopea, oli Van Horn melkein yhtä nopea, mutta
se ei riittänyt. Samassa kun hänen kätensä tarttui hänen polvillaan
olevaan kotelosta vedettyyn uudenaikaiseen automaattipistooliin,
laukesi vuosisatoja vanha pistooli. Kun se oli ladattu kahdella
metallimöhkäleellä ja pyöreällä kuulalla, oli sen teho yhtä suuri kuin
poikkisahatun haulikon. Ja Van Horn tunsi kuoleman valon ja pimeyden,
juuri kun »Jumalan kiitos!» kuoli lausumattomana hänen huulilleen, ja
hänen sormensa herposivat jo kohotetusta pistoolista, joka putosi
lattialle.
Liian voimakkaasti ladattu vanha ase sai muutakin aikaan. Se räjähti
Bashtin kädessä. Sillä välin kuin Aora ties mistä siepattu puukko
kädessään ryhtyi leikkaamaan valkoisen herran päätä, Bashti katseli
ivallisesti oikean kätensä etusormea, joka riippui vain nahkasäikeen
varassa. Hän tarttui siihen vasemmalla kädellään, kiskaisi sen irti
nopealla nykäisyllä ja nakkasi pilkallisesti irvistellen kuin
leikkikalun palmunlehtikoriin, jota hänen vaimonsa yhä piti hänen
edessään toisella kädellään. Samalla hän painoi toisella kädellään
vertavuotavaa otsaansa, jota sinkoava pistoolinsirpale oli
haavoittanut.
Samaan aikaan oli kolme uutta nostokasta isineen ja setineen kaatanut
ja surmannut ainoan alhaalla olevan laivamiehen. Bashti, joka oli
elänyt niin kauan, että hän filosofin tavoin välitti vähät kivusta ja
vielä vähemmän sormen menetyksestä, nauraa kikatti ja kirskui
tyytyväisenä ja ylpeänä sankaritekonsa onnistumisesta, samalla kuin
hänen kolme vanhaa vaimoansa, jotka elivät ainoastaan hänen päänsä
nyökkäyksistä, mateli hänen jalkojensa juuressa lattialla kuin orjat
esittäen onnittelujaan ja jumaloimistaan. Kauan he olivat eläneet,
mutta he olivat eläneet kauan ainoastaan hänen kuninkaallisesta
armostaan. He kieriskelivät soperrellen hänen jaloissaan, sillä hän oli
elämän ja kuoleman herra ja usein osoittautunut yhtä viisaaksi kuin
nytkin.
Ja laiha, kauhun valtaama tyttö katseli kontallaan sairashuoneen ovelta
kuin säikähtynyt kaniini pesänsä suulta ja tiesi nyt joutuneensa
keittopataan ja viimeisen hetkensä lyöneen.