Päivänsarastus näki Arangin lähdön, sen purjeitten riippuvan raskaina
tyynessä ilmassa ja miehistön ponnistelevan valaanpyyntiveneen airoissa
hinatakseen laivan kapean salmen läpi.
Kun alus kerran harhailevan tuulenpuuskauksen voimasta painui lähelle
rantaa, vetäytyivät kannella olevat mustaihoiset säikähdyksestä liki
toisiaan kuin lampaat tarhassaan, kun ryöstöretkellä oleva julma susi
ulvoo ulkopuolella. Ja Van Hornin huudot valaanpyyntiveneeseen: »Washee
-- washee! Muuten helvetti perii teidät!» oli tarpeeton. Laivamiehet
nousivat koholle teljoilta ja kiskoivat koko painollaan jokaisen
aironvedon. He tiesivät, mikä hirveä kohtalo heillä olisi edessään, jos
Arangin köli tarttuisi koralliseen salakariin. Ja he tunsivat aivan
samaa pelkoa kuin kauhunvaltaama tyttö varastohuoneessa. Monen monet
Langa-Langan ja Somon pojat olivat joutuneet su'ulaisten
juhlapaisteiksi, aivan samoin kuin Su'un pojat olivat höystäneet
lukuisia juhlia Langa-Langassa ja Somossa.
»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun
jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu
isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren
kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he
kaikki.»
Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista
vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen
laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä
kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita
oli saarista villein.
Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden
merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä
aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin
korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla
huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli
Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»
Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla
merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon
tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.
Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka
oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta
tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä
pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa
keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen
kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää
silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä
syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä
vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset
laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden
vihmassa välkkyi sateenkaari.
Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi
oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko,
merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva
oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä
saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja,
paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein
yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri
haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja
osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan
voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se
hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa
jalkaa.
Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti
kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet
vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja
ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen
veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin
korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan
palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla
sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät
huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.
Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään
nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että
ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi
kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti
puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi
Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti,
ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti
silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella
varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan
estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin
kanootteihin.
Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia
kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun,
Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat
suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat
melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.
»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli
antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja
käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.
Koko ikänsä alastomuuteen tottuneena Nau-hau astui kannelle rohkeasti
ja häpeilemättä. Hänen ainoa vaatekappaleensa oli palanen matka-arkun
hihnaa, joka oli soljella kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Tämän hihnan
ja paljaan ihon väliin oli pistetty kymmentuumainen puukko terä
paljaana. Hänen ainoana koristuksenaan oli valkoinen posliinilautanen,
joka riippui kookoskuitunauhasta ja puolittain peitti voimakkaat
rintalihakset. Se oli äärettömän arvokas aarre. Hän ei ollut kuullut
ainoankaan toisen malaitalaisen omistavan ehyttä liemilautasta.
Mutta liemilautanen ei tehnyt häntä vähääkään naurettavaksi, kuten ei
hänen alastomuutensakaan. Hän oli kuninkaallinen. Hänen isänsä oli
ollut kuningas ennen häntä, ja hän oli osoittautunut isäänsä
suuremmaksi. Elämää ja kuolemaa hän kantoi käsissään ja päässään. Hän
oli usein jakanut niitä alamaisilleen kirskuen Langa-Langan kielellä:
»Tapa tämä» ja »Tapa tuo» -- »Sinun on kuoltava» ja »Sinä saat elää».
Hänen isänsä halusi vielä vuoden kuninkuudesta luopumisensa jälkeen
sekaantua poikansa hallitusasioihin. Siksi hän oli kutsunut kaksi
miestään ja käskenyt näiden sitoa kookoskuitunauhan isänsä kaulaan,
eikä vanhus sen jälkeen enää hengittänyt. Kun hänen lempivaimonsa,
hänen esikoisensa äiti, oli rakkaudenpuuskassaan uskaltanut loukata
yhtä hänen kuninkaallista tamboaan, hän oli surmauttanut tämän ja
syönyt sen jälkeen kokonaan antamatta muruakaan edes parhaimmille
ystävilleen.
Kuninkaallinen hän oli sekä syntyperältään että teoiltaan. Ja hän
käyttäytyi tietoisena tästä. Hän näytti kuninkaalliselta samoin kuin
komea ori näyttää kuninkaalliselta ja samoin kuin leijona erämaassa
näyttää kuninkaalliselta. Hän oli uljas peto.
Rohkeudessakin hän oli tällä hetkellä kuninkaallinen, vaikka hän
Arangin kannella tiesi seisovansa dynamiitilla. Hän oli kauan sitten
katkerasti oppinut tietämään, että jokainen valkoinen mies oli
samanlaista dynamiittia kuin se salaperäinen, kuolemaa tuottava
heittoase, jota hän toisinaan käytti. Nuorena poikana hän oli ottanut
osaa kanoottihyökkäykseen santelipuu-kutteria vastaan, joka oli vielä
pienempi kuin Arangi. Hän oli nähnyt kolmesta valkoisesta miehestä
kaksi lyötävän kuoliaaksi ja heidän päänsä vierivän kannelle. Kolmas,
joka taisteli yhä, oli vain hetkistä aikaisemmin vetäytynyt kannen
alle. Sitten oli kutteri kaikkine vannerauta-, tupakka-, puukko- ja
karttuunirikkauksineen lentänyt ilmaan ja putoillut takaisin mereen
pieninä, hajallisina sirpaleina. Se oli ollut dynamiittia. Ja hän,
jonka ihmeellinen onni oli loukkaantumattomana lingonnut läpi ilman,
oli silloin saanut tietää, että valkoiset miehet itsekin olivat
dynamiittia, samasta salaperäisestä aineesta kokoonpantuja, jolla he
ampuivat nopeita sähkökalan piikkejä tai äärimmäisessä hädässä
puhalsivat ilmaan itsensä ja laivansa, joilla matkasivat yli
merenulapoiden jostakin hyvin kaukaa. Ja kuitenkin hän uhmasi sitä
epävakaista ja kuolemaa aiheuttavaa ainetta, jota hän varmasti tiesi
Van Horninkin olevan, koko uljaalla olemuksellaan ja ikäänkuin härnäsi
sitä häikäilemättömyydellään, räjähtämisvaaran uhallakin.
»Tuhat tulimaine», alkoi hän, »mistä syy sinu pitää minun pojat liian
iso aika?» -- Se oli oikeutettu ja aiheellinen syytös, sillä Van Hornin
äsken palauttamat miehet olivat kolmen vuoden asemasta viipyneet kolme
ja puoli vuotta.
»Minä suutun tuollaisesta puheesta», tuimistui Van Horn puolestaan ja
lisäsi sitten diplomaattisesti samalla kun hän työnsi kätensä avattuun,
puolillaan olevaan tupakkalaatikkoon ja tarjosi kourallisen
tankotupakkaa: »On paljon parempi, että polttelet ja puhelet
ystävällisesti.»
Mutta Nau-hau työnsi suurenmoisesti syrjään lahjan, jota hänen teki
kovasti mielensä.
»Minulla olla paljo tupakkaa kotona», valehteli hän. »Mitä merkitä,
että yksi poika mennä, mutta ei tulla takaisin?»
Van Horn veti pitkän, ohuen tilikirjan lannevaatteensa laskoksesta, ja
hänen sitä lehteillessä Nau-hau varmistui uskossaan valkoisen miehen
mahtaviin dynamiittivoimiin, joiden avulla tämä saattoi sijoittaa
muistettavat asiansa kirjan töherreltyihin paperilehtiin sen sijasta,
että olisi painanut ne päähänsä.
»Sati», luki Van Horn ja osoitti sormellaan paikkaa samalla kertaa
katsoen sekä kirjaan että mustaan päällikköön, joka laski, oliko
mahdollista päästä kapteenin taakse ja yhdellä ainoalla puukoniskulla,
joita hän oli mestari antamaan, katkaista häneltä selkäydin niskan
kohdalta.
»Sati», luki Van Horn. »Viimeisen monsuunituulen alkaessa tuli Satin
vatsa hyvin kipeäksi, ja vähitellen Sati loppui kokonaan», selitti hän
etelämerenenglanninkielellä muistiinmerkinnän: »Kuoli punatautiin
neljäntenä heinäkuuta 1901».
»Sati tehdä paljo työ ja pitkä aika», ahdisteli Nau-hau yhä edelleen.
»Kuinka paljon hänestä tulla rahaa?»
Van Horn laski päässään kirjaanpanojen mukaan.
»Hänestä piti tulla kaikkiaan kuusikymmentä puntaa ja kaksi puntaa
kultarahaa», tulkitsi hän kuudenkymmenenkahden punnan palkan. »Maksoin
etukäteen hänen isälleen kymmenen puntaa ja viisi puntaa. Jäljellä on
kaikkiaan neljäkymmentä puntaa ja seitsemän puntaa.»
»Mistä syy ei olla enempi kuin neljäkymmenen puntaa ja seitsemän
puntaa?» kysyi Nau-hau kyeten mahduttamaan niin tavattoman suuren
summan vain kielelleen, mutta ei aivoihinsa.
Van Horn piti kättään koholla.
»Sinä hätiköit liikaa, Nau-hau. Sati osti plantaasilla vaatelaatikon
kahdellakymmenellä punnalla ja yhdellä punnalla. Satille jää kaikkiaan
kaksikymmentä puntaa ja kuusi puntaa.»
»Mistä syy jää kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa?» jatkoi Nau-hau
taipumattomana.
»Koska niin paljon jää», vastasi kapteeni lyhyesti.
»Sinu antaa minulle kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa.»
»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli
näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta
valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen
sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi
tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.
»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn
osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin
isä?»
»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.
Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin
vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa
kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan
kääntyi vanhuksen puoleen.
»Mikä on nimesi?»
»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»
Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen
salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van
Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.
Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat.
Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle
takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt
velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön
alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.
Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin
tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau
oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van
Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli
hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta
laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan
laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.
»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti
saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään
pikkutapahtumasta.
»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.
»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen
painokkaasti.
»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä
härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»
Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan
tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa
pörhistäessään.
»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»
Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen
ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.
»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan,
kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli,
ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan.
Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on
lorusi lopussa.»
Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen
terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta
kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen
dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen
läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä
vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta.
Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan
käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä
se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he
olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi
häntä pelänneet.
Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään
laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta
uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka
hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina
tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä
katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä
purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään
Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet,
sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet
Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin
tutkimattomatkin.
Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai
vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu
henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä
jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia
henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai
päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he
kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan
suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät
kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat,
verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa
ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.
Sellaiset pakolaiset ryöstivät vaimoja mantereelta, lisääntyivät ja
moninkertaistuivat lukumäärältään. Jättiläismäisellä työllä polttavan
auringon paahteessa he lannistivat meren. He vallittivat
koralliriuttojensa ja hiekkasärkkiensä partaat mantereelta pimeinä öinä
salakuljettamillaan korallilohkareilla. He rakensivat ilman savea ja
talttaa lujia muureja meren rynnäkköjä vastaan. Ja samoin kuin rotat
ihmisten nukkuessa näpistelevät ihmisasunnoista, he varastivat
mantereelta kanoottikuormia, miljoonia kanoottikuormia voimakasta,
hedelmällistä multaa.
Sukupolvet ja vuosisadat seurasivat toisiaan, ja vihdoin alastomien,
puoleksi vedenpeittämien hiekkasärkkien sijalla oli vallitettuja
linnoituksia, joissa oli kulkuaukkoja pitkille kanooteille ja joita
manteretta vastaan suojelivat laguunit, heidän pienet sisämerensä.
Kookospähkinäpalmut, banaanipuut ja mahtavat leipäpuut antoivat
ravintoa ja varjoa. Heidän puutarhansa kukoistivat. Heidän pitkät,
kapeat sotakanoottinsa hävittivät rannikkoja ja kostivat esi-isiensä
puolesta niiden jälkeläisille, jotka heitä olivat vainonneet.
Niiden pakolaisten ja luopioiden lailla, jotka asettuivat Adrianmeren
suolavesiperäisille soille ja rakensivat syvään upotetuille paaluille
Venetsian mahtavat palatsit, kartuttivat nämä kurjat, vainotut
mustaihoiset valtaansa siksi, kunnes pääsivät mantereen herroiksi,
jotka vallitsivat liikennettä ja kulkuteitä pakottaen viidakon asukkaat
ainaiseksi jäämään viidakkoon, niin etteivät nämä milloinkaan
uskaltaneet yrittää suolaisen veden rannalle.
Ja täällä rannikkokansan menestyksen ylpeällä näyttämöllä Van Horn
kulki nyt kuolemaa uhmaten ajattelematta vaaraa: hän oli muokkaamassa
maaperää voidakseen vastedes edullisesti pestata työväkeä kaukaisilla
saarilla oleville plantaaseille, toisille seikkaileville valkoisille
miehille, joiden uhkarohkeus ei ollut niin huimapäistä kuin hänen.
Ja tunnin kuluttua asettaessaan Jerin jälleen perätuhdolle ja
noustessaan itse veneeseen Van Horn jätti rannalle hämmästyneen ja
ihmettelevän mustan päällikön, ja tämä kunnioitti enemmän kuin koskaan
ennen dynamiitista luotuja valkoisia miehiä, jotka toivat hänelle
tankotupakkaa, karttuunia, puukkoja ja kirveitä ja aina hyötyivät
kaupoissa.