KYMMENES LUKU

Päivänsarastus näki Arangin lähdön, sen purjeitten riippuvan raskaina

tyynessä ilmassa ja miehistön ponnistelevan valaanpyyntiveneen airoissa

hinatakseen laivan kapean salmen läpi.

Kun alus kerran harhailevan tuulenpuuskauksen voimasta painui lähelle

rantaa, vetäytyivät kannella olevat mustaihoiset säikähdyksestä liki

toisiaan kuin lampaat tarhassaan, kun ryöstöretkellä oleva julma susi

ulvoo ulkopuolella. Ja Van Hornin huudot valaanpyyntiveneeseen: »Washee

-- washee! Muuten helvetti perii teidät!» oli tarpeeton. Laivamiehet

nousivat koholle teljoilta ja kiskoivat koko painollaan jokaisen

aironvedon. He tiesivät, mikä hirveä kohtalo heillä olisi edessään, jos

Arangin köli tarttuisi koralliseen salakariin. Ja he tunsivat aivan

samaa pelkoa kuin kauhunvaltaama tyttö varastohuoneessa. Monen monet

Langa-Langan ja Somon pojat olivat joutuneet su'ulaisten

juhlapaisteiksi, aivan samoin kuin Su'un pojat olivat höystäneet

lukuisia juhlia Langa-Langassa ja Somossa.

»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun

jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu

isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren

kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he

kaikki.»

Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista

vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen

laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä

kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita

oli saarista villein.

Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden

merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä

aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin

korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla

huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli

Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»

Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla

merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon

tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.

Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka

oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta

tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä

pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa

keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen

kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää

silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä

syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä

vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset

laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden

vihmassa välkkyi sateenkaari.

Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi

oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko,

merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva

oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä

saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja,

paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein

yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri

haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja

osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan

voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se

hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa

jalkaa.

Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti

kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet

vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja

ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen

veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin

korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan

palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla

sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät

huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.

Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään

nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että

ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi

kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti

puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi

Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti,

ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti

silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella

varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan

estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin

kanootteihin.

Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia

kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun,

Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat

suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat

melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.

»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli

antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja

käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.

Koko ikänsä alastomuuteen tottuneena Nau-hau astui kannelle rohkeasti

ja häpeilemättä. Hänen ainoa vaatekappaleensa oli palanen matka-arkun

hihnaa, joka oli soljella kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Tämän hihnan

ja paljaan ihon väliin oli pistetty kymmentuumainen puukko terä

paljaana. Hänen ainoana koristuksenaan oli valkoinen posliinilautanen,

joka riippui kookoskuitunauhasta ja puolittain peitti voimakkaat

rintalihakset. Se oli äärettömän arvokas aarre. Hän ei ollut kuullut

ainoankaan toisen malaitalaisen omistavan ehyttä liemilautasta.

Mutta liemilautanen ei tehnyt häntä vähääkään naurettavaksi, kuten ei

hänen alastomuutensakaan. Hän oli kuninkaallinen. Hänen isänsä oli

ollut kuningas ennen häntä, ja hän oli osoittautunut isäänsä

suuremmaksi. Elämää ja kuolemaa hän kantoi käsissään ja päässään. Hän

oli usein jakanut niitä alamaisilleen kirskuen Langa-Langan kielellä:

»Tapa tämä» ja »Tapa tuo» -- »Sinun on kuoltava» ja »Sinä saat elää».

Hänen isänsä halusi vielä vuoden kuninkuudesta luopumisensa jälkeen

sekaantua poikansa hallitusasioihin. Siksi hän oli kutsunut kaksi

miestään ja käskenyt näiden sitoa kookoskuitunauhan isänsä kaulaan,

eikä vanhus sen jälkeen enää hengittänyt. Kun hänen lempivaimonsa,

hänen esikoisensa äiti, oli rakkaudenpuuskassaan uskaltanut loukata

yhtä hänen kuninkaallista tamboaan, hän oli surmauttanut tämän ja

syönyt sen jälkeen kokonaan antamatta muruakaan edes parhaimmille

ystävilleen.

Kuninkaallinen hän oli sekä syntyperältään että teoiltaan. Ja hän

käyttäytyi tietoisena tästä. Hän näytti kuninkaalliselta samoin kuin

komea ori näyttää kuninkaalliselta ja samoin kuin leijona erämaassa

näyttää kuninkaalliselta. Hän oli uljas peto.

Rohkeudessakin hän oli tällä hetkellä kuninkaallinen, vaikka hän

Arangin kannella tiesi seisovansa dynamiitilla. Hän oli kauan sitten

katkerasti oppinut tietämään, että jokainen valkoinen mies oli

samanlaista dynamiittia kuin se salaperäinen, kuolemaa tuottava

heittoase, jota hän toisinaan käytti. Nuorena poikana hän oli ottanut

osaa kanoottihyökkäykseen santelipuu-kutteria vastaan, joka oli vielä

pienempi kuin Arangi. Hän oli nähnyt kolmesta valkoisesta miehestä

kaksi lyötävän kuoliaaksi ja heidän päänsä vierivän kannelle. Kolmas,

joka taisteli yhä, oli vain hetkistä aikaisemmin vetäytynyt kannen

alle. Sitten oli kutteri kaikkine vannerauta-, tupakka-, puukko- ja

karttuunirikkauksineen lentänyt ilmaan ja putoillut takaisin mereen

pieninä, hajallisina sirpaleina. Se oli ollut dynamiittia. Ja hän,

jonka ihmeellinen onni oli loukkaantumattomana lingonnut läpi ilman,

oli silloin saanut tietää, että valkoiset miehet itsekin olivat

dynamiittia, samasta salaperäisestä aineesta kokoonpantuja, jolla he

ampuivat nopeita sähkökalan piikkejä tai äärimmäisessä hädässä

puhalsivat ilmaan itsensä ja laivansa, joilla matkasivat yli

merenulapoiden jostakin hyvin kaukaa. Ja kuitenkin hän uhmasi sitä

epävakaista ja kuolemaa aiheuttavaa ainetta, jota hän varmasti tiesi

Van Horninkin olevan, koko uljaalla olemuksellaan ja ikäänkuin härnäsi

sitä häikäilemättömyydellään, räjähtämisvaaran uhallakin.

»Tuhat tulimaine», alkoi hän, »mistä syy sinu pitää minun pojat liian

iso aika?» -- Se oli oikeutettu ja aiheellinen syytös, sillä Van Hornin

äsken palauttamat miehet olivat kolmen vuoden asemasta viipyneet kolme

ja puoli vuotta.

»Minä suutun tuollaisesta puheesta», tuimistui Van Horn puolestaan ja

lisäsi sitten diplomaattisesti samalla kun hän työnsi kätensä avattuun,

puolillaan olevaan tupakkalaatikkoon ja tarjosi kourallisen

tankotupakkaa: »On paljon parempi, että polttelet ja puhelet

ystävällisesti.»

Mutta Nau-hau työnsi suurenmoisesti syrjään lahjan, jota hänen teki

kovasti mielensä.

»Minulla olla paljo tupakkaa kotona», valehteli hän. »Mitä merkitä,

että yksi poika mennä, mutta ei tulla takaisin?»

Van Horn veti pitkän, ohuen tilikirjan lannevaatteensa laskoksesta, ja

hänen sitä lehteillessä Nau-hau varmistui uskossaan valkoisen miehen

mahtaviin dynamiittivoimiin, joiden avulla tämä saattoi sijoittaa

muistettavat asiansa kirjan töherreltyihin paperilehtiin sen sijasta,

että olisi painanut ne päähänsä.

»Sati», luki Van Horn ja osoitti sormellaan paikkaa samalla kertaa

katsoen sekä kirjaan että mustaan päällikköön, joka laski, oliko

mahdollista päästä kapteenin taakse ja yhdellä ainoalla puukoniskulla,

joita hän oli mestari antamaan, katkaista häneltä selkäydin niskan

kohdalta.

»Sati», luki Van Horn. »Viimeisen monsuunituulen alkaessa tuli Satin

vatsa hyvin kipeäksi, ja vähitellen Sati loppui kokonaan», selitti hän

etelämerenenglanninkielellä muistiinmerkinnän: »Kuoli punatautiin

neljäntenä heinäkuuta 1901».

»Sati tehdä paljo työ ja pitkä aika», ahdisteli Nau-hau yhä edelleen.

»Kuinka paljon hänestä tulla rahaa?»

Van Horn laski päässään kirjaanpanojen mukaan.

»Hänestä piti tulla kaikkiaan kuusikymmentä puntaa ja kaksi puntaa

kultarahaa», tulkitsi hän kuudenkymmenenkahden punnan palkan. »Maksoin

etukäteen hänen isälleen kymmenen puntaa ja viisi puntaa. Jäljellä on

kaikkiaan neljäkymmentä puntaa ja seitsemän puntaa.»

»Mistä syy ei olla enempi kuin neljäkymmenen puntaa ja seitsemän

puntaa?» kysyi Nau-hau kyeten mahduttamaan niin tavattoman suuren

summan vain kielelleen, mutta ei aivoihinsa.

Van Horn piti kättään koholla.

»Sinä hätiköit liikaa, Nau-hau. Sati osti plantaasilla vaatelaatikon

kahdellakymmenellä punnalla ja yhdellä punnalla. Satille jää kaikkiaan

kaksikymmentä puntaa ja kuusi puntaa.»

»Mistä syy jää kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa?» jatkoi Nau-hau

taipumattomana.

»Koska niin paljon jää», vastasi kapteeni lyhyesti.

»Sinu antaa minulle kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa.»

»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli

näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta

valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen

sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi

tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.

»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn

osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin

isä?»

»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.

Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin

vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa

kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan

kääntyi vanhuksen puoleen.

»Mikä on nimesi?»

»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»

Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen

salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van

Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.

Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat.

Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle

takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt

velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön

alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.

Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin

tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau

oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van

Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli

hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta

laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan

laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.

»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti

saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään

pikkutapahtumasta.

»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.

»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen

painokkaasti.

»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä

härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»

Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan

tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa

pörhistäessään.

»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»

Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen

ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.

»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan,

kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli,

ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan.

Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on

lorusi lopussa.»

Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen

terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta

kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen

dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen

läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä

vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta.

Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan

käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä

se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he

olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi

häntä pelänneet.

Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään

laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta

uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka

hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina

tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä

katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä

purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään

Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet,

sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet

Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin

tutkimattomatkin.

Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai

vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu

henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä

jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia

henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai

päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he

kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan

suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät

kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat,

verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa

ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.

Sellaiset pakolaiset ryöstivät vaimoja mantereelta, lisääntyivät ja

moninkertaistuivat lukumäärältään. Jättiläismäisellä työllä polttavan

auringon paahteessa he lannistivat meren. He vallittivat

koralliriuttojensa ja hiekkasärkkiensä partaat mantereelta pimeinä öinä

salakuljettamillaan korallilohkareilla. He rakensivat ilman savea ja

talttaa lujia muureja meren rynnäkköjä vastaan. Ja samoin kuin rotat

ihmisten nukkuessa näpistelevät ihmisasunnoista, he varastivat

mantereelta kanoottikuormia, miljoonia kanoottikuormia voimakasta,

hedelmällistä multaa.

Sukupolvet ja vuosisadat seurasivat toisiaan, ja vihdoin alastomien,

puoleksi vedenpeittämien hiekkasärkkien sijalla oli vallitettuja

linnoituksia, joissa oli kulkuaukkoja pitkille kanooteille ja joita

manteretta vastaan suojelivat laguunit, heidän pienet sisämerensä.

Kookospähkinäpalmut, banaanipuut ja mahtavat leipäpuut antoivat

ravintoa ja varjoa. Heidän puutarhansa kukoistivat. Heidän pitkät,

kapeat sotakanoottinsa hävittivät rannikkoja ja kostivat esi-isiensä

puolesta niiden jälkeläisille, jotka heitä olivat vainonneet.

Niiden pakolaisten ja luopioiden lailla, jotka asettuivat Adrianmeren

suolavesiperäisille soille ja rakensivat syvään upotetuille paaluille

Venetsian mahtavat palatsit, kartuttivat nämä kurjat, vainotut

mustaihoiset valtaansa siksi, kunnes pääsivät mantereen herroiksi,

jotka vallitsivat liikennettä ja kulkuteitä pakottaen viidakon asukkaat

ainaiseksi jäämään viidakkoon, niin etteivät nämä milloinkaan

uskaltaneet yrittää suolaisen veden rannalle.

Ja täällä rannikkokansan menestyksen ylpeällä näyttämöllä Van Horn

kulki nyt kuolemaa uhmaten ajattelematta vaaraa: hän oli muokkaamassa

maaperää voidakseen vastedes edullisesti pestata työväkeä kaukaisilla

saarilla oleville plantaaseille, toisille seikkaileville valkoisille

miehille, joiden uhkarohkeus ei ollut niin huimapäistä kuin hänen.

Ja tunnin kuluttua asettaessaan Jerin jälleen perätuhdolle ja

noustessaan itse veneeseen Van Horn jätti rannalle hämmästyneen ja

ihmettelevän mustan päällikön, ja tämä kunnioitti enemmän kuin koskaan

ennen dynamiitista luotuja valkoisia miehiä, jotka toivat hänelle

tankotupakkaa, karttuunia, puukkoja ja kirveitä ja aina hyötyivät

kaupoissa.

Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä · 第 17 / 32 题