Jeri ja kapteeni olivat yhdessä koko pitkän iltapäivävahdin ajan, ja
kapteeni puhkesi tuon tuostakin naurun hohotukseen ja huudahteli:
»Tuhannen tulimmaista, Jeri, usko minua, sinä olet suuri sankari ja
koirien koira!» Tai: »Sinä olet miesten mies, Jeri, oikea leijona. Lyön
vetoa, ettei ole leijonaa, joka pystyisi pehmittämään sinut.»
Ja siitä huolimatta, ettei Jeri omaa nimeään lukuunottamatta ymmärtänyt
ainoatakaan sanaa, Jeri tunsi, että kapteenin lausumat äänet uhkuivat
ylistystä ja lämmintä rakkautta. Ja kun kapteeni kumartui ja raapi sen
korvallista, otti vastaan ruusuisen suudelman ojennettuihin sormiinsa
tai nosti sen syliinsä, oli Jerin sydän pakahtua. Sillä saattaako
kenenkään osaksi tulla suurempaa onnea kuin se, että hän on jumalan
rakastama? Juuri sellainen onni tuli Jerin osaksi. Kapteenihan oli
jumala, joka eli ja oli lihaa ja verta, todellinen, kolmiulotteinen
jumala, joka kulki minne tahtoi ja hallitsi maailmaansa lannevaatteessa
ja paljasjalkaisena ja helli Jeriä puheillaan ja kahdella hyväilevällä
käsivarrellaan.
Neljän aikaan Van Horn katsahti iltapäiväaurinkoon, mittasi Arangin
vauhdin, koska lähestyttiin Su'ua, ja meni kajuuttaan herättämään
perämiestä. Jeri oli yksin kannella siihen asti, kunnes molemmat
tulivat takaisin. Elleivät valkoiset jumalat olisi olleet siellä
alhaalla ja ellei heidän varmasti tiedetty palaavan hetken perästä, ei
Jeri olisi montakaan minuuttia ollut kannen herrana, sillä jokainen
kuljettu maili palaavien villien ja Malaitan välillä nostatti näiden
mieliä, ja muistellen entistä vapauttaan Lerumie, kuten muutkin,
katseli Jeriä suurella ruokahalulla ja vesi suussa haluten syödä sen ja
kostaa sille, mitkä seikat merkitsivät samaa.
Navakassa tuulessa Arangi läheni nopeasti maata. Ilmaa nuuskien Jeri
tirkisteli piikkilankojen lomitse, samalla kuin kapteeni sen vierellä
seisten antoi määräyksiä perämiehelle ja ruorissa olevalle
mustaihoiselle. Tavaralaatikkopino oli nyt purettu ja villit alkoivat
availla ja sulkea laatikoitaan. Erikoista riemua herätti niissä tiuku,
jollainen oli jokaisessa laatikossa ja joka soi kantta liikutettaessa.
Ne iloitsivat leikkikalustaan kuin lapset, ja jokainen palasi uudelleen
ja uudelleen avaamaan laatikkoaan saadakseen tiu'un soimaan.
Viisitoista villiä oli jätettävä Su'uun, ja rajuin elein ja huudoin
nämä alkoivat osoitella aivan vähäpätöisiä yksityiskohtia siitä
ainoasta paikasta, jonka he olivat tunteneet, ennen kuin eräänä päivänä
kolme vuotta sitten heidän isänsä, setänsä ja päällikkönsä olivat
myyneet heidät orjuuteen.
Kapean tuskin sadan yardin levyisen salmen kautta päästiin pitkään
ja kapeaan lahteen. Rantaa saartoi mangrove-puitten ja tiheän
troopillisen kasvullisuuden muodostama muuri. Ei merkkiäkään näkynyt
ihmisasutuksesta, vaikka Van Horn tiheää viidakkoa katsellessaan tiesi
aivan varmasti, että kymmenet, kenties sadat silmäparit tähtäsivät
häneen.
»Vainua niitä, Jeri, vainua niitä», usutti hän.
Ja Jeri pörhisti korvansa ja haukkui mangrovemuuria, sillä sen tarkka
vainu sanoi todellakin sille, että siellä piileskeli villejä.
»Kunpa minullakin olisi noin hieno vainu», sanoi kapteeni perämiehelle,
»niin pääni ei olisi milloinkaan vaarassa.»
Mutta Borckman ei vastannut mitään, vaan meni äreänä työhönsä. Lahdessa
tuuli heikosti, ja Arangi liukui hiljaa eteenpäin ja laski ankkurin
kolmenkymmenen sylen syvyyteen. Sataman pohja vietti rannasta niin
jyrkästi, että Arangin perä keinui näin tavattoman syvyyden yllä vain
sadan jalan päässä mangrove-puista.
Van Horn heitti yhä huolestuneita silmäyksiä metsäiselle rannalle.
Sillä Su'un oli huonossa maineessa. Sen jälkeen kun alkuasukkaat
viisitoista vuotta sitten olivat vallanneet kuunari Fair Hathawayn,
joka värväsi työmiehiä Queenslandin plantaaseille, ja tappaneet sen
koko miehistön, ei yksikään laiva lukuunottamatta Arangia ollut
uskaltanut käydä Su'ussa. Ja useimmat valkoiset miehet moittivat Van
Hornia tyhmän rohkeudesta, kun hän sen teki.
Etäisillä vuorilla, joiden huiput kohosivat tuhansia jalkoja korkeina
pasaatituulipilviin, suitsusi merkkisavuja, jotka levittivät uutisia
laivan tulosta. Lähellä ja kaukana tiedettiin Arangin läsnäolo, mutta
läheisestä viidakosta kuului vain papukaijojen huutoja ja kakadujen
jaarittelua.
Valaanpyyntivene, jota souti kuusi laivamiestä, tuli Arangin
sivulle, ja viisitoista Su'un villiä lastattiin tavaralaatikkoineen
siihen. Soututeljoilla purjekangaskaistaleiden alla oli viisi
lee-enfield-kivääriä soutajien käden ulottuvilla. Kannella eräs
laivamies vartioi pyssy kädessä jäljelle jääneitä aseita. Borckman oli
noutanut hytistä oman pyssynsä kaiken varalta. Van Horn seisoi
veneen perässä, ja hänen pyssynsä oli perätuhdolla. Lähellä häntä
Tambi-niminen laivamies ohjasi venettä pitkällä melalla. Jeri päästi
haikean ulvonnan ja kurkotti laidan yli kapteenia kohti, joka myöntyi
ja otti sen mukaan.
Vaaran paikka oli veneessä, sillä oli hyvin vähän todennäköistä, että
Arangilla olevat palaavat villit olisivat nyt nousseet kapinaan. Kun he
olivat kotoisin Somosta, No-olasta, Langa-Langasta ja kaukaisesta
Malusta, oli heillä täysi syy pelätä, että su'ulaiset söisivät heidät,
jos he menettäisivät valkoisten herrojensa suojeluksen, aivan samoin
kuin su'ulaiset olisivat pelänneet somolaisten, langa-langalaisten ja
no-olalaisten tekevän, jos oli oltu näiden rannikolla.
Veneen vaarallisuutta lisäsi sekin, ettei ollut toista venettä
suojaamassa sitä. Suurten värväysalusten tapa oli lähettää aina kaksi
venettä maihin. Sillä aikaa kun toinen oli maissa, oli toinen vähän
matkan päässä turvaamassa rantaretkikunnan paluun, jos jotain sattuisi.
Kun Arangi oli niin pieni, ettei kannelle voitu sijoittaa yhtään
venettä eikä perässäkään voitu hinata kahta, ei Van Hornilla, joka oli
Salomonin saarten rohkein värvääjä, ollut tätä tärkeää varokeinoa.
Tambi ohjasi venettä pitkin rantaa Van Hornin matalalla äänellä
antamien määräysten mukaan. Mangrovemetsän laidassa oli korkea rinne,
jota myöten tallattu polku laskeutui vesirajaan asti. Van Horn viittasi
siinä soutajia lakkaamaan. Korkeat palmut ja mahtavat, rehevät puut
kohosivat sillä kohtaa muun viidakon yläpuolelle, ja polku oli kuin
kaivosaukko, joka johti trooppisen kasvillisuuden vihreään vuoreen.
Van Horn tutki rantaa nähdäkseen jonkin elonmerkin, sytytti sikarin ja
pisti toisen kätensä lannevaatteeseensa varmistuakseen siitä, että
kankaan ja ihon väliin pistetty dynamiittiputki oli todella tallella.
Hän sytytti sikarin voidakseen sillä tarpeen sattuessa panna tulen
dynamiittiputkeen. Ja putki, jonka pää oli halkaistu, jotta tulitikun
kärki siihen helposti sopisi, oli niin lyhyt, että palavalla sikarilla
koskettamisesta räjähdykseen kuluisi ainoastaan kolme sekuntia. Van
Hornin oli siis toimittava nopeasti ja kylmäverisesti hädän hetkellä.
Kolmessa sekunnissa hänen oli sytytettävä putki ja heitettävä sähisevä
»pommi» maaliin. Hän arveli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä
käyttää, ja piti sitä valmiina ainoastaan varovaisuussyistä.
Viisi minuuttia oli jo kulunut, ja edelleen oli rannalla
kuolemanhiljaista. Jeri nuuski kapteenin paljasta jalkaa ikään kuin
vakuuttaakseen isännälleen, että hän, Jeri, oli hänen vierellään,
uhkasipa maan vihamielisestä hiljaisuudesta mikä tahansa. Sitten se
nousi etukäpälin veneen reunaa vasten ja nuuski ilmaa innokkaasti ja
kuuluvasti, pörhisteli niskakarvojaan ja murahti matalalla äänellä.
»Olet oikeassa, siellä ne ovat», vakuutti kapteeni ja Jeri
katsahdettuaan rakkautta loistavin silmin kapteeniin, heilautettuaan
häntäänsä ja luimistettuaan korviaan käänsi kuononsa jälleen rantaa
kohti ja alkoi uudelleen lukea viidakon uutisia, joita tukahduttava,
melkein seisova ilma kertoi sille.
»Hei!» huudahti Van Horn äkkiä. »Hei, pistähän vain pääsi päivänvaloon,
poikaseni!»
Aivan kuin näyttämönmuutoksessa heräsi näennäisesti kuollut viidakko
eloon. Silmänräpäyksessä ilmestyi satakunta voimakasta villiä
näkösälle. Niitä tunkeutui esiin kaikkialta kasvillisuusmuurista. Joka
ainoa oli aseistettu, muutamat snider-kivääreillä ja vanhoilla
ratsupistooleilla, muut jousilla ja nuolilla, pitkillä heittokeihäillä,
sotanuijilla ja pitkävartisilla kirveillä. Yhtäkkiä hypähti eräs
auringonpaisteeseen aukiolle, polun ja veden rajaan. Koristeitta mies
olisi ollut yhtä alaston kuin Aatami ennen syntiinlankeemusta. Yksi
ainoa valkoinen höyhen törrötti hänen kiharaisesta kiiltävän mustasta
tukastaan. Valkeasta simpukankuorikivettymästä hiottu teräväpäinen
piikki, joka oli pistetty miehen sieraimien väliseinämään, ulottui
viiden tuuman päähän hänen poskistaan. Hänen kaulassaan riippui
kookospähkinänkuiduista punotussa nauhassa ketju norsunluunvalkeita
villisianhampaita. Valkoisista simpukankuorista koottu »sukkanauha»
ympäröi toista säärtä aivan polven alapuolella. Liekehtivän
tulipunainen kukka oli keimailevasti pistetty toisen korvan taakse, ja
toisen korvan reikään oli pujotettu vielä vertavuotava sianhäntä.
Auringonpaisteeseen loikatessaan tämä melaneesialainen keikari asetti
snider-kiväärinsä lonkkaansa vasten ja ojensi sen avaran suun suoraan
Van Hornia kohti. Mutta Van Horn ei ollut hitaampi. Yhtä nopeasti hän
oli siepannut pyssynsä ja suunnannut sen keikaria kohti. Niin he
seisoivat ja katsoivat toisiaan kuolema sormenpäissään, neljäkymmentä
askelta välillään. Raakalaisuus ja sivistys, joita miljoonan vuoden
välimatka erotti toisistaan, uhkasivat toinen toistaan tämän kapean,
nelikymmenaskelisen syvänteen poikki. Vaikeinta nykyaikaiselle,
kehittyneelle ihmiselle on unohtaa alkukantainen olemuksensa. On hyvin
helppoa unohtaa nykyisyys ja luisua kautta aikojen takaisin villiin
ikäkauteen. Huulten valhe, isku kasvoihin, mustasukkaisuuden
pisto sydämeen saattaa silmänräpäyksen murto-osassa muuttaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan filosofin apinankaltaiseksi puun
asukkaaksi, joka raastaa rintaansa, kiristelee hampaitaan ja huohottaa
punaisena.
Niin Van Hornkin. Mutta oli pieni ero. Hän oli vain toisella jalallaan
astunut raakalaisuuden aikakauteen. Samalla kertaa hän oli sekä täysin
nykyaikainen että aivan raakalaisasteella oleva ihminen, joka oli
valmis taistelemaan verisin kynsin ja hampain, mutta halusi pysyä
nykyaikaisena niin kauan kun saattoi tahdollaan hallita vastassaan
seisovaa ebenpuunmustan ihon ja häikäisevän valkoisten koristusten
yhdistelmää.
Hiljaisuutta kesti kymmenen pitkää sekuntia. Tietämättä miksi Jerikin
vaiensi kurkkunsa murinan. Sata pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjää
viidakon liepeellä, viisitoista palaavaa villiä veneessä, seitsemän
mustaa venemiestä ja yksinäinen valkoinen mies sikari suussaan, kivääri
lanteillaan ja karvojaan pörhistelevä irlantilainen terrieri vierellään
-- kaikki he olivat kuin sopimuksesta vaiti kymmenen juhlallista
sekuntia, eikä ainoakaan aavistanut, mitä seuraava hetki toisi
tullessaan.
Eräs palaava villi, joka seisoi valaanpyyntiveneen keulassa, teki
rauhanmerkin kohottamalla aseetonta kättään ja alkoi kirskuttaa oudolla
Su'un murteella. Van Horn piti kivääriään yhä ojennettuna ja odotti.
Keikari laski alas sniderinsä, ja kaikki kuvaan kuuluvat hengähtivät
helpotuksesta.
»Minu olla hyvä mies», piipitti keikari puolittain linnun, puolittain
kääpiön äänellä.
»Sinä olet maailman suurin hupsu», vastasi Van Horn tuikeasti, asetti
pyssyn perätuhdolle samalla viitaten soutajia ja peränpitäjiä
kääntämään veneen ja puhalteli savuja sikaristaan niin huolettoman
levollisena, kuin ei hetki sitten olisikaan ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta.
»Tuhat tulimmaista», jatkoi hän vihaisesti ja mahtavasti. »Minkä vuoksi
sinä ojennat pyssyn minua kohti? Minä en kai-kai sinua. Jos minä
kai-kain sinut, saan vatsanväänteitä. Jos sinä kai-kait minut, kuolet
sinä vatsanväänteisiin. Etkä sinä tahdo kai-kaida Su'un poikia! Su'un
pojathan ovat veljiäsi. Kauan aikaa, kolme monsuunituulta sitten,
puhuin sinulle totta. Sanoin, että kolmen monsuunituulen puhallettua
pojat tulevat takaisin. Tuhat tulimmaista, kolme monsuunituulta on nyt
puhaltanut, ja pojat palaavat.»
Tällävälin veneen perä oli pyörtänyt maata kohden, ja Van Horn teki
täyskäännöksen nähdäkseen sniderillä varustetun keikarin silmästä
silmään. Saatuaan toisen merkin Van Hornilta soutajat huopasivat veneen
perä edellä polun kohdalle rantaan. Ja jokainen soutaja pitäen airoaan
pystyssä hyökkäyksen varalta tunnusteli salaa kangaskaistaletta
varmistuakseen lee-enfieldinsä paikasta. »Lasketaanko teidän poikanne
maihin?» kysyi Van Horn keikarilta, joka ilmaisi myöntymyksensä
Salomonsaarilla vallitsevan tavan mukaan sulkemalla puoliksi
silmänsä ja nakkaamalla niskojaan, tietenkin keikarin tavoin. »Onko
kai-kai-Su'u-miehiä joukossanne?»
»Pelko tyhjä», vastasi keikari. »Kaikki Su'u-mies hyvä mies. Ei yksi
Su'u-mies nosta meteli. Ishikola, tämän paikan suuri musta päällikkö,
sanoa minulle minu puhua teidän kanssa. Hän sanoa, että suuri valkea
herra ei nousta maihin. Hän sanoa, että oikein hyvä, suuri valkea herra
jääpi laivalle.»
Van Horn nyökkäsi huolettomasti, ikään kuin tiedonanto olisi ollut
tuiki mitätön, vaikka hän siitä tiesi, ettei hän tällä kertaa saisi
Su'usta uusia nostokkaita. Hän komensi villeistä yhden kerrallaan
perään ja rannalle, samalla muiden oli pysyttävä paikoillaan. Sellainen
tapa oli välttämätöntä Salomonin saarilla. Ryhmittyminen oli
vaarallista. Villejä ei koskaan saanut päästää ryhmittymään joukoiksi.
Ja Van Horn, joka poltteli sikariaan ylhäisen huolettomasti, piti
näennäisen välinpitämättömästi, mutta valppaasti silmällä jokaista
villiä, joka kömpi laatikko olallaan veneen perään ja astui maihin.
Yksitellen ne katosivat polkutunneliin, ja kun viimeinen oli maissa,
hän käski soutaa takaisin laivalle.
»Tällä matkalla emme kostu täältä mitään», kertoi hän perämiehelle.
»Aamulla nostamme ankkurin ja lähdemme.»
Tropiikin lyhyt hämärä sulatti nopeasti päivänvalon ja pimeyden
toisiinsa. Ylhäällä loistivat kirkkaat tähdet. Ei tuulenhenkäyskään
värähdyttänyt vedenpintaa, ja kostea kuumuus sai kummankin valkoisen
miehen kasvot ja ruumiin tulvimaan hikeä. He söivät kannelle katetun
illallisensa hitaasti ja pyyhkivät vähän väliä kirvelevää hikeä
silmistään.
»Minkä vuoksi ihmisen on tultava Salomonin saarille, helvettiin!»
vaikeroi perämies.
»Ja jäätävä sinne», lisäsi kapteeni.
»Minä olen läpikotaisin kuumeen myrkyttämä», murahteli perämies. »Minä
kuolisin, jos lähtisin täältä pois. Muistattehan, että yritin sitä
kaksi vuotta sitten. Kylmä ilma saa kuumeen puhkeamaan esiin. Saavuin
Sydneyhin vuoteen omana. Minut täytyi viedä sairasvaunuilla sairaalaan.
Huononin huononemistani. Lääkärit selittivät minulle, että ainoa
pelastuskeino oli lähteä takaisin sinne, mistä olin kuumeen saanut.
Niin tekemällä saattaisin elää vielä kauan. Jos jäisin Sydneyhin,
tulisi loppu hyvin pian. Minut lähetettiin sairasvaunuilla takaisin
laivalle. Ja siinä on kaikki, mitä näin Australiasta lomallani. En
tahdo jäädä Salomonin saarille. Ne ovat oikea helvetti. Mutta minun
täytyy täällä pysyä tai räjähtää.»
Hän kääri kolmisenkymmentä kiniinijyvää paperossipaperiin, katseli
lääkettä äreänä hetken aikaa ja ahmaisi sen sitten yhdellä nielaisulla.
Silloin Van Hornkin muisti kurkottaa käteensä kiniinipullon ja ottaa
samanlaisen annoksen.
»On parasta asettaa suojaverho», huomautti hän.
Borckman määräsi joukon laivamiehiä ripustamaan ohutta öljykangasta
varjostimeksi Arangin rannanpuoleiselle sivulle. Tämä oli
varovaisuustoimenpide vain sadan jalan päässä olevan mangrovemetsän
tiheiköstä mahdollisesti tulevien kuulien tähden.
Van Horn lähetti Tambin noutamaan kannen alta pientä fonografia ja
antoi soittaa kaikki kymmenkunta raapiintunutta ja kirkuvaa levyä,
jotka olivat olleet neulan alla jo tuhansia kertoja. Fonografin
soidessa Van Horn muisti tytön ja haetti tämän pimeästä sairashuoneesta
kuuntelemaan musiikkia. Tyttö tuli peloissaan, varmana, että hänen
hetkensä oli nyt lyönyt. Hän tuijotti kauhun levittämillä silmillään
suureen valkoiseen herraan, ja hän vapisi vielä kauan aikaa senkin
jälkeen kun hänet oli pantu kannelle makuulle. Fonografista hän ei
välittänyt vähääkään. Hän tunsi vain pelkoa, pelkoa tuota hirmuista
valkoista herraa kohtaan, joka varmasti söisi hänet.
Jeri jätti hetkeksi kapteenin hyväilevän käden mennäkseen nuuskimaan
tyttöä. Se oli sen velvollisuus. Se tunsi tytön. Tapahtuipa mitä
tahansa, kuluipa kuukausia tai vuosia, se tunsi tytön aina. Jeri palasi
kapteenin vapaan käden hyväiltäväksi. Toinen käsi piteli sikaria, jota
Van Horn poltteli.
Kostea, tukahduttava kuumuus kävi yhä rasittavammaksi. Ilman teki
ellottavaksi mangrove-suosta kohoava mädänlemuinen höyry. Kirkuva
musiikki kiihotti Borckmania muistelemaan vanhan maailman satamia ja
muita paikkoja, ja hän makasi kasvoillaan kuumalla laudoituksella,
rummutti tahtia paljailla varpaillaan ja mutisi loppumatonta
kirousyksinpuheluaan. Mutta Van Horn jatkoi läähättävää Jeriä
silitellen polttamistaan filosofin tyyneydellä ja sytytti uuden
sikarin, kohta kun edellinen loppui.
Hän säpsähti äkkiä hiljaista melanloisketta, jonka hän ensimmäisenä
laivalla kuuli. Jerin matala murina ja niskakarvojen pörhistys oli
herättänyt hänen huomionsa. Vetäen dynamiittiputken lannevaatteensa
poimuista ja vilkaisten sikariinsa varmistuakseen sen palamisesta hän
nousi pystyyn nopeasti, mutta levollisesti ja meni laidalle.
»Kuka siellä?» huusi hän pimeyteen.
»Minu Ishikola», tuli vastaukseksi visertävällä ukonfalsetilla.
Ennen kuin puhui enempää Van Horn irroitti automaattipistoolinsa
puoleksi kotelosta ja kiersi kotelon kupeeltaan eteensä, niin että
pistooli oli helposti saatavissa.
»Montako miestä sinulla on mukanasi?» kysyi hän.
»Kaiken kaikki kymmenen poikaa», vastasi ukonääni, »ja yksi vielä».
»Laskekaa sitten laivan kupeelle.» Kääntämättä päätään, oikea käsi
vaistomaisesti pistoolin perällä, Van Horn komensi: »Tambi! Hae lyhty.
Mutta älä tuo sitä tänne. Laske se perälle mesaanimaston kohdalle ja
pidä silmäsi auki.»
Tambi totteli ja asetti lyhdyn kahdenkymmenen jalan päähän kapteenista.
Tämän toimenpiteen kautta Van Horn oli edullisemmassa asemassa kuin
lähestyvät kanoottimiehet, sillä piikkilanka-aidan alapuolella riippuen
lyhty valaisi selvästi kanootissa olijat, samalla kun hän jäi
puolipimeään varjoon.
»Washee -- washee!» kiiruhti hän käskevästi, kun näkymättömässä
kanootissa olijat yhä viivyttelivät.
Kuului melan loisketta, ja sitten lyhdyn valokehään sukelsi
sotakanootin korkea, musta kokka, joka oli kaareva kuin gondolin kaula
ja hopeanhohtavilla raakunkuorilla koristettu, pitkä kapea kanootti,
jossa ei ollut hankaimia. Venheen pohjalla meloi polvillaan rotevia,
kiilusilmäisiä, kiiltävänmustia villejä. Ishikola, vanha päällikkö,
kyyrötti keskellä venhettä ilman melaa, sytyttämätön tyhjäkoppainen,
lyhytvarsinen savipiippu ylösalaisin hampaattomissa ikenissä, ja
perämiehenä keikari, yhdistelmä mustaa alastomuutta ja valkeita koruja,
lukuunottamatta sianhäntää toisessa ja tulipunaista, yhä helottavaa
kukkaa toisessa korvassa.
Oli sattunut tapauksia, jolloin vähemmän kuin kymmenen mustaihoista on
vallannut värväyslaivaan, jossa oli kaksi valkoihoista, ja Van Hornin
käsi piteli automaattipistoolin perää, mutta hän ei vetänyt sitä
kokonaan ulos kotelosta, vaan vei vasemmalla kädellä sikarin suuhunsa
ja imaisi siihen voimakkaan tulen.
»Halloo, Ishikola, iänikuinen kirottu pahanilmanlintu», tervehti Van
Horn vanhaa päällikköä, kun keikari painamalla melan syvään veteen
käänsi kanootin Arangin viereen, niin että laiva ja kanootti olivat
kyljitysten.
Ishikola tähysi hymyillen ylös lyhdyn valossa. Hän hymyili oikealla
silmällään, sillä vasemman oli nuoli sokaissut jossakin
nuoruudenaikaisessa viidakkokahakassa.
»Tuhat tulimaine!» vastasi hän tervehdykseen. »Siitä iso aika, kun me
näki.»
Van Horn laski helppotajuista leikkiä hänen viimeksi hankkimistaan
vaimoista ja hinnasta, minkä hän oli niistä sioista maksanut.
»Tuhat tulimmaista», lopetti hän, »sinä olet aivan liian rikas.»
»Minu tahtoa tulla laivalle -- kuulla sinun pilapuhe», sutkaisi
Ishikola.
»Nyt on yö», epäsi kapteeni, mutta myöntyi sitten vastoin tunnettua
sääntöä, ettei vieraiden sallita nousta laivaan yön tultua: »Sinä
nouset laivaan, mutta pojat jäävät venheeseen.»
Van Horn auttoi kohteliaasti vanhaa miestä kiipeämään laidalle ja
nousemaan piikkilanka-aidan yli kannelle. Ishikola oli likainen vanha
villi. Eräs hänen tamboistaan (tambo merkitsee melaneesian ja
etelämeren englanninkielellä tabu) oli, ettei vesi saanut milloinkaan
koskettaa hänen ihoaan. Hän, joka eli meren rannalla trooppisten
sadekuurojen maassa, pelkäsi hurskaalla kauhulla veden kosketusta. Hän
ei milloinkaan uinut eikä kahlannut vedessä ja pakeni aina suojaan
sadekuuroa. Muut heimon jäsenet eivät tehneet niin. Poppamiehet olivat
määränneet hänelle tämän erikoisen tambon. Kullekin heimon miehelle
poppamiehet määräsivät oman tabun: kenen oli syötävä haikalanlihaa,
kenen pidettävä merikilpikonnia, kenen kosketettava krokotiileja tai
niiden kivettyneitä jäännöksiä, kenen vältettävä naisen saastaista
kosketusta tai naisen varjoakin.
Niinpä Ishikola, jonka tambo oli vesi, oli vuosia vanhan likakerroksen
peitossa. Hän oli hilseinen kuin spitaalitautinen, laihakasvoinen, iän
kutistama ja ontui kauheasti vanhan reiteen saamansa keihäänhaavan
takia, joka pakotti hänet kulkemaan kovasti etukumarassa. Mutta hänen
ainoa silmänsä vilkkui kirkkaasti ja ilkeästi, ja Van Horn tiesi, että
se huomasi yhtä paljon kuin hänen kaksi silmäänsä.
Van Horn pudisti ukon kättä -- kunnianosoitus, minkä hän soi vain
päälliköille -- ja viittasi häntä kyykistymään kannelle lähelle
pelästynyttä tyttöä, joka alkoi uudelleen vapista muistaessaan
Ishikolan kerran tarjonneen sata mehukasta kookospähkinää saadakseen
syödä hänet päivällisekseen.
Jerin täytyi välttämättä nuuskia vastaista tunnistamista varten
epämiellyttävää ontuvaa, alastonta, yksisilmäistä vanhaa miestä. Ja kun
Jeri oli nuuskinut ja painanut mieleensä miehen erikoisen hajun, täytyi
sen murista pelottavasti, jolloin se sai kapteenilta nopean hyväksyvän
silmäyksen.
»Tuhat tulimaine, hyvä koira kai-kai», sanoi Ishikola. »Minu antaa
siitä koirasta puoli syltä helmiäisrahaa.»
Tämä oli runsas tarjous pelkästä koiranpennusta, sillä puoli syltä
kookoskuitunauhaan pujotettua helmiäisrahaa vastasi puolta Englannin
puntaa, kahta ja puolta Amerikan dollaria tai melkoisen ison lihavan
sian puoliskoa.
»Koko syli helmiäisrahaa tästä koirasta», oikaisi Van Horn, vaikka
ajatteli, ettei hän möisi Jeriä sadastakaan sylestä eikä mistään
hinnasta mustaihoiselle, mutta hän määräsi varta vasten niin pienen
summan, etteivät mustaihoiset aavistaisi, kuinka kalliiksi hän
todellisuudessa arvioi Timin ja Panun kultakarvaisen pojan.
Sitten Ishikola vakuutti, että tyttö oli paljon laihtunut ja että hän,
liha-asioiden erikoistuntijana, ei tällä hetkellä saattanut tarjota
tytöstä enempää kuin kuusikymmentä mehukasta kookospähkinää.
Tämän herttaisen ajatustenvaihdon jälkeen valkoinen herra ja
mustaihoinen keskustelivat monista asioista, edellinen loistaen
valkoisen miehen järjen ja tietojen etevämmyydellä, jälkimmäinen, niin
alkeellinen valtiomies kuin olikin, koetellen tunnustella ja arvailla,
monetko viholliset olivat iskeneet silmänsä hänen kymmenen neliömailin
laajuiseen Su'un alueeseensa, jonka rajoina olivat meri ja maanpuolella
alituiset, Su'un vanhimpia muinaistarujakin vanhemmat heimosodat.
Kautta aikojen oli päitä lyöty poikki ja ruumiita syöty, lyöjät ja
syöjät vain vaihtelivat sen mukaan, mitkä heimot kulloinkin olivat
voitolla. Rajat olivat pysyneet samoina. Ishikola koetti etelämeren
englantia mongertaen saada selon Salomonin saarten yleisestä suhteesta
Su'uun, eikä Van Horn mielestään voinut olla pelaamatta epärehellistä
diplomaattipeliä, jota niin kunniattomasti pelataan maailmanvaltojen
kaikissa virastoissa.
»Totta totisesti», lopetti Van Horn, »täällä on liian paljon pahoja
miehiä. Te katkotte liian paljon päitä ja kai-kaitte liian paljon
long-pigiä.» -- (Long-pig merkitsee kypsäksi paistettua ihmislihaa.)
»Mitä ihme, Su'u-mies ei olla pitkä aika katkoa päitä ja syödä
long-pig», teeskenteli Ishikola.
»Tuhat tulimmaista», vastasi Van Horn, »liian paljon tällä seudulla.
Suuri sotalaiva risteilee lähellä Su'ua, aivan lähellä, ja se tulee
rankaisemaan Su'ua ankarasti.»
»Mikä olla suuren sotalaivan nimi, joka risteillä lähellä Su'ua?» kysyi
Ishikola.
»Cambrian on laivan nimi», valehteli Van Horn hyvin tietäen, ettei
ainoatakaan brittiläistä risteilijää ollut käynyt Salomonin saarilla
kahteen vuoteen.
Keskustelu oli muuttumassa melkein hassunkuriseksi tutkielmaksi
suhteista, joiden tulisi vallita valtioitten välillä suuruudesta
riippumatta, kun sen katkaisi Tambin huuto, sillä hän oli tehnyt erään
havainnon ojennettuaan toisen lyhdyn yli laidan.
»Kapteeni, pyssy olla kanootissa!» huudahti hän.
Van Horn hypähti laidan ääreen ja tähysteli kanoottiin
piikkilanka-aidan yli. Raajarikkoisesta ruumiistaan huolimatta Ishikola
jäi vain muutaman sekunnin hänen jälkeensä.
»Mitä varten nuo pyssyt ovat veneen pohjalla?» kysyi Van Horn
tuikeasti.
Katsahtaen huolettomasti ylöspäin koetti perässä oleva keikari
jalallaan sysien peittää vihreillä lehdillä kiväärien esiinpistäviä
periä, mutta pahensi vain asiaa paljastamalla niitä entistä enemmän.
Hän kumartui levittelemään lehtiä kädellään, mutta ojentautui nopeasti
pystyyn, kun Van Horn ärjäisi hänelle:
»Pysy pystyssä! Pidä kätesi kaukana pyssyistä!»
Van Horn kääntyi Ishikolan puoleen ja teeskenteli vihaa, jota hän ei
tuntenut vanhasta, aina uudistuvasta kepposesta.
»Mitä varten sinä tulet laivalle, kun sinulla on pyssyjä kanootissa?»
kysyi hän.
Vanha päällikkö pyöritti ainoaa silmäänsä koettaen näyttää tyhmältä ja
viattomalta.
»Tuhat tulimmaista, olen sinulle vihainen», jatkoi Van Horn. »Ishikola,
sinä olet hirveän huono ihminen. Pääset helvettiin yli laidan.»
Vanha veijari linkutti paljon nopeammin kuin laivaan tullessaan,
harppasi ilman apua piikkilanka-aidan yli ja hyppäsi samoin ilman apua
kanoottiin ottaen ruumiinsa painon taitavasti vastaan terveellä
jalallaan. Hän heitti ylös anteeksipyytävän ja viattomuutta vakuuttavan
silmäyksen. Van Horn käänsi päänsä sivulle salatakseen hymyään, mutta
nauroi sitten peittelemättä, kun vanha veijari näyttäen tyhjää
piippuaan pyysi makeilevasti:
»Sinu ehkä anta minu viisi rulla tupakka?»
Sillä aikaa kuin Borckman meni tupakkaa kannen alta noutamaan, puhui
Van Horn Ishikolalle totuudesta ja lupausten velvoituksesta. Sitten hän
kumartui piikkilanka-aidan yli ja ojensi alas viisi tupakkatankoa.
»Tuhat tulimmaista», uhkasi hän. »Jonakin päivänä teen lopun sinusta.
Sinä et ole hyvä ystävä suolaisen veden rannalla. Ja olet suuri hupsu
viidakossa.»
Kun Ishikola koetti tenätä vastaan, keskeytti Van Horn hänet
tiuskaisten: »Tuhat tulimmaista! Olet jo puhunut kylliksi tuhmuuksia!»
Kanootti pysyi paikoillaan. Keikarin varvas tunnusteli salaa sniderien
periä lehtien alta, eikä Ishikola pitänyt kiirettä.
»Washee -- washee!» huudahti Van Horn yhtäkkiä käskevästi.
Melojat tottelivat vaistomaisesti odottamatta päällikkönsä tai keikarin
käskyä, ja kanootti sukelsi syvien, voimakkaitten vetojen viemänä
ympäröivään pimeyteen. Aivan yhtä nopeasti Van Horn siirtyi kannella
kymmenkunta yardia sivulle välttääkseen mahdollista umpimähkäistä
kuulaa. Hän istuutui ja kuunteli melanloiskinan häipymistä etäisyyteen.
»Hyvin tehty, Tambi», sanoi hän rauhallisesti. »Annahan musiikin soida
jälleen.»
Ja sillä aikaa kuin fonografi kirkui »Punaisen siiven» halpahintaista,
sievää säveltä, Van Horn nojasi kyynärpäillään kanteen, poltti
sikariaan ja puristi Jeriä hyväillen puoleensa.
Polttaessaan hän näki tähtien äkkiä sumenevan: sadekuuro kulki
vastatuuleen eli suuntaan, mistä saattoi arvioida tuntumattoman tuulen
tulevan. Päätellessään, kuinka kauan suunnilleen kuluisi, ennen kuin
hänen täytyisi käskeä Tambi viemään fonografi ja levyt kannelta, Van
Horn huomasi viidakkotytön katsovan häneen mykällä kauhulla. Hän
nyökkäsi suostumuksensa silmät puoleksi ummessa, katse ylöspäin
suunnattuna ja vahvisti sen viittaamalla kajuutankäytävää kohti. Tyttö
totteli kuin piesty koira olisi totellut, nousi vaivalloisesti
jaloilleen, alkoi jälleen vapista ja vilkuili joka hetki taakseen
täynnä ainaista pelkoa suurta, valkoista herraa kohtaan, joka hänen
vakaumuksensa mukaan jonakin päivänä söisi hänet. Van Horn suri jälleen
sitä, ettei kyennyt ilmaisemaan tytölle hyvää tahtoaan heitä erottavan
aikakausien kuilun yli. Tyttö hiipi kajuutan aukolle ja ryömi siitä
alas jalat edellä muistuttaen isopäistä jättiläistoukkaa.
Lähetettyään Tambin tytön jälkeen kallisarvoista fonografia viemään Van
Horn jatkoi sikarinpoltteluaan neulanhienon sadesuihkun vilvoittaen
valellessa hänen kuumaa ruumistaan.
Satoi vain viitisen minuuttia. Sitten tähdet taas ilmestyivät näkyviin
taivaalla. Kannelta ja mangrove-suosta nousi ellottavia höyryjä, ja
tukahduttava kuumuus uhosi kaikkialla.
Van Horn ei ollut milloinkaan sairastanut muuta kuin kuumetta, ja hän
luotti luontaiseen terveyteensä. Sen tähden hän ei vaivautunut hakemaan
peitettä suojakseen.
»Ensimmäinen vahtivuoro on sinun», sanoi hän Borckmanille. »Sitten en
herätä sinua ennen kuin aamulla varhain lähtiessämme.»
Hän laski päänsä oikealle käsivarrelleen, puristi vasemmalla Jeriä
rintaansa vasten ja vaipui uneen.
Siten valkoiset miehet ja mustat alkuasukkaat elivät päivästä päivään
Salomonin saarilla kiistellen ja käyden kauppaa, valkoiset koettaen
säilyttää päänsä harteillaan ja mustaihoiset yhtä hartaasti koettaen
pudottaa valkoisten pään heidän harteiltaan, mutta samalla säilyttää
oma henkensä.
Ja Jeri, joka tunsi ainoastaan Meringen laguunimaailman, alkoi
aavistella, että nämä uudet Arangilaivan ja Malakan saaren maailmat
olivat suunnilleen samanlaisia kuin se, ja katseli valkoisten ja
mustaihoisten ikuista taistelua tietyllä ymmärtämyksellä.