Kun Van Horn puolen tunnin kuluttua alkoi tavattoman ankarasti
hikoilla, oli se merkkinä malariakuumeen pikaisesta hellittämisestä.
Hän tunsi suurta ruumiillista helpotusta, ja viimeisetkin kuumehoureet
haihtuivat hänen aivoistaan. Mutta hän oli yhä väsynyt ja heikko, ja
viskattuaan peitteet päältään ja tunnettuaan jälleen Jerin hän vaipui
virkistävään, luonnolliseen uneen.
Hän heräsi vasta kahden tunnin kuluttua ja nousi ylös mennäkseen
kannelle. Portaitten puolitiestä hän nosti Jerin kannelle ja palasi
hyttiin noutamaan unohtamaansa kiniinipulloa. Mutta hän ei heti
palannut Jerin luo. Borckmanin makuulavitsan alla oleva pitkä laatikko
antoi hänelle tehtävää. Sitä kiinnipitävä puulinkku oli irroittunut, ja
laatikko oli luisunut pitkälti esille riippuen yhden nurkkansa varassa,
joka kannatti sitä ja esti putoamasta lattialle. Asia oli vakava.
Hän oli varma siitä, että jos laatikko olisi viimeöisen tuulen
aikana pudonnut lattialle, olisi Arangi ja jok'ainoa laivan
kahdeksastakymmenestä hengestä mennyt mereen. Sillä laatikko oli täpö
täynnä dynamiittiputkia, nallikoteloita, sytytyslankakeriä,
lyijypainoja, rautaisia työkaluja ja kiväärin- ja pistoolinpatruunoita.
Hän lajitteli ja järjesteli eri tavarat ja kiinnitti linkun jälleen
paikoilleen taltalla ja pitkällä ruuvilla.
Sillä aikaa Jeri oli joutunut uuteen, epämiellyttävään seikkailuun.
Odottaessaan kapteenia Jeri sattui näkemään villikoiran häpeämättömästi
makaavan kannella kahdentoista jalan päässä laatikoiden välisestä
piilopaikastaan. Tuokiossa Jeri kyyristyi ja alkoi hiipiä sitä kohti.
Onnistumista saattoi pitää varmana, sillä villikoira makasi silmät
ummessa ja näytti nukkuvan.
Juuri samalla hetkellä perämies ponnisteli ylämäkeen keulasta kannen
poikki jamssisäkkien välissä olevaa pullon säilytyspaikkaa kohti ja
huusi Jeriä käheällä äänellä. Jeri luimisti kolmikulmaisia korviaan ja
heilutti häntätöpykkäänsä osoittaakseen kuulleensa, mutta antoi
ymmärtää aikovansa jatkaa vihollisensa jahtaamista. Mutta perämiehen
äänen kuullessaan villakoira avasi silmänsä, havaitsi Jerin ja
syöksähti koloonsa, mistä se pisti päänsä näkyviin hampaat irvissä ja
murisi voitonvarmana ja uhmaavasti.
Kun perämiehen ajattelemattomuus oli tehnyt tyhjäksi Jerin
saaliintoiveet, palasi Jeri käytävän suulle odottamaan kapteenia. Mutta
Borckman, jonka päässä lukuisat naukut kihisivät, tarrasi juopuneen
miehen tavoin kiinni tarkoituksettomaan ajatukseen. Hän kutsui Jeriä
vielä kaksi kertaa luokseen, ja kaksi kertaa Jeri ilmaisi
haluttomuutensa korvat sävyisästi luimussa ja häntäänsä heiluttaen.
Sitten se kurkottautui porrasaukkoon nähdäkseen, eikö kapteeni jo tule.
Borckman muisti ensimmäisen ajatuksensa ja jatkoi kulkuaan pullon luo,
ja kumosi sen uljaasti taivasta kohti. Mutta toinenkin ajatus, niin
tarkoitukseton kuin se olikin, palasi itsepintaisesti, ja jonkun aikaa
kallisteltuaan pulloa ja supistuaan itsekseen muka tutkien virkeää,
raitista tuulta, joka täytti Arangin purjeet ja kallisti sen kantta, ja
typerästi kehuttuaan ruorimiehelle humalan sumentamien silmiensä
näkevän kotkaa tarkemmin hän hoiperteli pitkin keskilaivaa Jeriä kohti.
Ensimmäisenä merkkinä Borckmanin saapumisesta Jeri tunsi kyljissään ja
nivuksissaan raa'an ja tuskallisen puristuksen, mikä pakotti sen
ulvomaan tuskasta ja kiemurtelemaan. Sitten, niin kuin perämies oli
nähnyt kapteenin tekevän leikillä, siepattiin Jerin posket hampaita
natisuttavaan puserrukseen, joka kumminkin oli aivan erilainen kuin
kapteenin raju rakkaudenosoitus. Sen päätä ja ruumista pudisteltiin,
niin että sen hampaihin koski, ja miehen täydellä voimalla se
lingottiin pitkin liukasta, viettävää kantta.
Mutta Jeri oli ritari. Sekä vertaisilleen että ylemmilleen se oli
ritarillinen koko sielultaan. Eikä se alempiaankaan, kuten villikoiraa,
vartavasten tahtonut voittaa ylivallallaan, ja milloinkaan se ei mennyt
äärimmäisyyksiin. Ahdistaessaan villikoiraa se halusi pikemminkin
toimia ja »elää» kuin sortaa. Mutta korkeamman olennon, Borckmanin
tapaisen kaksijalkaisen valkoisen jumalan edessä oli hillittävä
intohimojensa purkauksia. Se ei halunnut leikkiä perämiehen kanssa
samaa leikkiä, jota se kapteenin kanssa oli riemuissaan leikkinyt,
sillä se ei tuntenut samanlaista mieltymystä perämiestä kohtaan, niin
kaksijalkainen, valkoinen jumala kuin tämä olikin.
Ja silti Jeri oli täynnä kohteliaisuutta. Se tuli takaisin laimeasti
jäljitellen sitä innostunutta hyökkäystä, jonka se aina teki kapteenia
vastaan. Se todellakin näytteli, koetti tehdä sellaista, mihin se ei
tuntenut vähintäkään halua. Se oli leikkivinään ja päästi
teeskenneltyjä murahduksia, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet
todellisilta.
Se heilutti häntäänsä hyväntahtoisen ystävällisesti ja murisi
leikillisen raivoisasti, mutta perämies ei ollut niin juovuksissa,
ettei kyennyt käsittämään eroa, ja tunsi hämärästi olevansa
teeskentelyn ja petoksen kohteena. Jeri petti häntä, säälistä. Borckman
suhtautui petokseen juopuneen tavoin, osaamatta laskea sitä hyvän
sydämen ansioksi. Yhtäkkiä hän raivostui Jeriin. Unohtaen olevansa itse
melkein elukka hän otaksui, ettei toinen ollut mitään muuta kuin eläin,
jonka kanssa hänellä oli yhtä hyvä oikeus leikkiä kuin kapteenilla.
Sota oli välttämätön -- ei Jerille, vaan Borckmanille. Borckmanissa
heräsi eläimen alhainen vietti näyttää olevansa tuon nelijalkaisen
eläimen herra. Jeri tunsi poskiansa ja kuonoansa puristettavan entistä
raaemmin ja kovemmin, ja entistä väkivaltaisemmin se lingottiin pitkin
kantta, joka tuulen kiihtyessä oli muuttunut jyrkäksi ja liukkaaksi
mäeksi.
Se palasi ponnistellen ankarasti ylös kaltevaa kantta, jolla sen oli
vaikea saada käpälänsijaa. Se tuli takaisin, mutta ei enää
taitamattomasti raivoa jäljitellen, vaan todellisen, puhkeamassa olevan
raivon ajamana. Se ei tietänyt sitä. Jos se ollenkaan ajatteli, niin
sillä oli tunne, että se leikki samaan tapaan kuin kapteenin kanssa oli
leikkinyt. Se alkoi innostua leikkiin, vaikkakin innostus oli perin
pohjin erilaista kuin se, mitä se oli tuntenut kapteenin kanssa
leikkiessään.
Tällä kertaa sen hampaat välähtivät sen kuonoon tarraavaa kättä kohti
nopeammin ja tahallisemmin kuin edellisillä kerroilla, ja kun se
epäonnistui, se heitettiin pitkin liukasta kantta voimakkaammin ja
raaemmin ja kauemmas kuin ennen. Takaisin noustessaan se alkoi suuttua,
vaikkei tiedostanut sitä. Mutta ihmisenä, joka on ihminen
juopuneenakin, perämies tunsi eron Jerin hyökkäämistavassa, ennen kuin
Jeri itse aavistikaan, että se oli muuttunut. Eikä Borckman ainoastaan
tuntenut sitä, vaan se kiihotti häntä yhä alkeellisempaan
eläimellisyyteen, kiihotti häntä taistelulla alistamaan pennun, samoin
kuin alkuaikojen mies olisi samantapaisista vaikuttimista taistellut
ensimmäisen louhikkoluolasta ryöstämänsä sudenpennun kanssa.
Jerikin saattoi palata yhtä kaukaiseen muinaisuuteen. Sen vanhimmat
esi-isät olivat olleet irlantilaisia susikoiria, ja kauan sitä ennen
olivat susikoirien esi-isät olleet susia. Jerin murinan sävy muuttui.
Sen hampaat välähtelivät ilmaisten raivoisaa halua painua niin syvälle
miehen käteen kuin suinkin. Sillä tällä hetkellä Jeri oli pelkkää
intohimoa. Melkein yhtä nopeasti kuin Borckman se oli siirtynyt
takaisin muinaisen maailman synkkään, villiin raakuuteen. Ja tällä
kertaa sen hampaat jättivät jälkiä repien sekä ihoa että lihaa
Borckmanin oikeasta kämmenestä. Jerin hampaat olivat neulanterävät, ja
päästyään irti Jerin leukojen puserruksesta Borckman nakkasi sen
menemään sellaisella vimmalla, että se muksahti Arangin matalaan
laitaan, ennen kuin sen vastaanharaavat käpälät pysähdyttivät sen.
Lopetettuaan perämiehen vuoteen alla olevan räjähdysainelaatikon
järjestämisen ja korjaamisen Van Horn kiipesi portaita, näki taistelun
ja jäi rauhallisena katselemaan. Jerin ja perämiehen välinen taistelu
oli susikoiran ja villi-ihmisen taistelua. Ei kumpikaan nähnyt Van
Hornia, joka seisoi portailla, silmät käytävän kynnyksen tasalla.
Jerille Borckman oli nyt yhtä vähän jumala kuin se itselleen oli
sileäkarvainen irlantilainen terrieri. Molemmat olivat unohtaneet sen
miljoonan vuoden jakson, joka oli jättänyt heille kestämättömämmän ja
pinnallisemman perinnön kuin niiden edellinen aika. Jeri ei tuntenut
juopumusta, mutta se tunsi vääryyden, ja se yllytti sen raivoon.
Borckman vastasi epävarmasti Jerin uuteen hyökkäykseen, epäonnistui, ja
hänen molemmat kätensä olivat verillä, ennen kuin hänen onnistui
lingota pentu pitkin kantta.
Ja Jeri palasi jälleen. Kuin karjuva viidakon peto se ulvoi raivoaan.
Mutta se ei vaikeroinut. Ei se myöskään pakoillut eikä väistänyt
iskuja. Se kävi suoraan vihollisensa kimppuun koettaen ottaa lyönnin
hampaillaan vastaan. Niin väkivaltaisesti paiskattiin sitä viimeisen
kerran menemään, että sen kylki kimmahti kovasti laitaa vasten, ja Van
Horn huudahti:
»Lopeta jo tuo, Borckman! Jätä pentu rauhaan!»
Perämies käännähti hämmästyneenä siitä, että joku näki kamppailun.
Borckmanin vihan vääristämille kasvoille levisi kömpelö anteeksipyynnön
virnistys, ja hän mutisi: »Mehän vain leikimme», kun Jeri palasi,
hypähti ja upotti hampaansa vihollisensa käteen.
Silmänräpäyksessä, kaiken unohtaen Borckman palasi miljoonien vuosien
takaiseen aikaan. Yrittäessään potkaista hän sai nilkkansa täyteen
verisiä merkkejä. Hän karjahti, kumartui ja antoi Jerille hirvittävän
iskun päähän ja niskaan. Jeri oli juuri hypännyt iskun saadessaan ja
pyöri ilmassa sen vaikutuksesta ja paiskautui sitten selälleen
kannelle. Niin nopeasti kuin saattoi, se kömpi jaloilleen ja lähti
liikkeelle uudelleen hyökätäkseen, mutta kapteenin sanat pysähdyttivät
sen:
»Jeri! Lopeta! Tule tänne!»
Se totteli, mutta totteleminen kysyi tavattomia ponnistuksia, ja
niskaansa pörhistellen ja ikeniään irvistellen se sivuutti perämiehen.
Sen kurkusta pääsi nyt ensimmäinen nyyhkytys, mutta se ei johtunut
pelosta eikä kivusta, vaan vihasta ja taistelun jatkamisen halusta,
mikä sen täytyi hillitä kapteenin käskystä.
Kapteeni nousi kannelle, sieppasi Jerin syliinsä ja taputteli ja
hyväili sitä, samalla kun ilmaisi ajatuksensa perämiehelle:
»Borckman, sinun sietää hävetä. Pitäisi ampua sinut tai katkaista
kaulasi. Tällainen pentu, pieni pentu, joka on tuskin vieraantunut
äidistään. Sormiani syyhyy tehdä sinulle mitä tahansa. Ajattelehan
toki! Pieni pentu, äsken vieroitettu pieni pentu! Ole iloinen, että
kätesi ovat verillä. Ansaitsit sen. Toivon, että saat niihin
verenmyrkytyksen. Kaiken kukkuraksi olet juovuksissa. Mene alas ja
paneudu maata ja varo nousemasta kannelle, ennen kuin olet selvä.
Kuuletko?»
Ja Jeri, joka juuri oli tehnyt mittaamattoman matkan läpi elämän, läpi
koko maailman elämän, Jeri ponnisteli pois esihistoriallisen ajan
kuiluista rakkauden avulla, joka oli vähitellen kehittynyt ja tullut
sen perusolemukseksi pitkien ajanjaksojen kuluessa, vaikka sen
alkuluonteen raivo humisi vielä häipyvän ukkosen tavoin heikosti sen
kurkussa. Jeri tajusi suurella, hehkuvalla tunteellaan kapteenin
ylevyyden ja oikeamielisyyden. Kapteeni oli todellakin jumala: hän ei
tehnyt vääryyttä, hän oli vilpitön, hän suojeli, ja hän komensi
mahtisanallaan tuota toista alhaisempaa jumalaa, joka luikki hänen
vihaansa pakoon.