Seitsemän aikaan aamulla, kun kapteeni päästi Jerin peitteestä ja nousi
makuulta, Jeri aloitti uuden päivän ajamalla villikoiran koloonsa ja
houkuttelemalla kannella olevat mustaihoiset nauraa hihittämään, kun se
muristen ja hampaitaan näyttäen pakotti Lerumien väistymään kauas sen
tieltä kannella.
Se sai osansa kapteenin aamiaisesta, mutta kapteeni ei syönytkään, vaan
ainoastaan huuhtoi kahvikupillisella kurkkuunsa viisikymmentä
paperossipaperiin käärittyä kiniinijyvää ja valitti perämiehelle, että
hänen oli kietouduttava peitteeseen ja hikoiltava pois kuume, joka oli
tarttumassa häneen. Välittämättä väristyksestä, välittämättä siitäkään,
että hänen hampaansa jo alkoivat kalista, vaikka polttava aurinko
haihdutti kosteuden luikertelevina usvakiemuroina kansilaudoista, Van
Horn hyväili Jeriä sylissään ja nimitti sitä pikku prinssiksi,
kuninkaaksi ja kuninkaiden pojaksi.
Sillä Van Horn oli usein kuunnellut Tom Hagginin kertomuksia Jerin
sukuluettelosta whisky-lasin ääressä, kun tukahduttava kuumuus oli
estänyt heitä nukkumasta. Ja sukuluettelo oli niin kuninkaallinen kuin
mahdollista irlantilaiselle terrierille, jonka rodun ihminen oli
muinaisesta irlantilaisesta susikoirasta muovaillut ja kehittänyt
vajaan kahden miespolven aikana.
Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli,
Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan
kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu
kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää,
polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan
seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan
merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo
johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun
kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti?
Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös
välttämättä mainittava Doolenin Moi.
Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen
hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja
»kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä
kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa.
Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä
ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut
rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka
mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia
tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain
rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen
sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä
salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.
Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan
hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut
Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen
luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka
himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä
heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi,
että kapteenin laita oli hullusti.
Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin
houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja
Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti
ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni
päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta
kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän
hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi
kaatunut.
Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen
ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä,
tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus
siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut
sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta
se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman
alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.
Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja
neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun
kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni
päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta
se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää
ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa
tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin
sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka
lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla,
saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.
Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa
kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se
sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa.
Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän
tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun
hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei
voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle
kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin
samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi
hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika.
Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet
ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka
ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia
koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä
määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.
Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi,
että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja
pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee
nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.
Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen,
valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä
portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi
onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta,
jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa,
että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön
kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä
kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka
oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.
Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti
rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun
Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun
päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin
esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt
niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka
siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan,
liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle
painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin
silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.
Mutta Borckman näki edessään ainoastaan nelijalkaisen eläimen,
järjettömän maailman edustajan, jota hän häikäilemättömässä
raakuudessaan piti itseään eläimellisempänä. Hän ei kyennyt iloitsemaan
kauniista näystä: sievästä koiranpennusta, joka palaa halusta saada
huomiota ja on pakahtua hartaihin pyyntöihinsä. Hän näki ainoastaan
nelijalkaisen eläimen, joka oli potkaistava syrjään, jotta hän itse
saattoi jatkaa ylhäistä, kaksijalkaista kulkuaan kohti pulloa, joka
täytti hänen aivonsa ihmeellisillä mielikuvilla ja sai hänet
uneksimaan, että hän oli prinssi eikä talonpoika, aineen herra eikä sen
orja.
Ja Jeri potkaistiin syrjään paljaalla jalalla yhtä tylysti ja
tunteettomasti kuin eloton tyrsky lyö tunteettomaan rantakallioon. Jeri
kompasteli liukkaalla kannella, pääsi taas tasapainoon ja jäi hiljaa
seisomaan katsellen valkoista jumalaa, joka oli kohdellut sitä niin
häikäilemättömästi. Mutta tämä halpamielinen vääryys ei saanut Jeriä
murisemaan uhkaavaa kostoa, niin kuin se olisi tehnyt Lerumielle tai
jollekin toiselle mustaihoiselle. Sen aivoissa ei ollut edes koston
ajatustakaan. Tämä ei ollut Lerumie. Tämä oli mahtava jumala,
kaksijalkainen ja valkoihoinen niin kuin kapteeni ja mister Haggin ja
ne molemmat muut mahtavat jumalat, jotka se oli tuntenut. Mutta se
tunsi katkeruutta kuin lapsi, jota kovasydäminen äiti aiheetta
kurittaa.
Ja tähän tunteeseen sekoittui vastenmielisyyttä. Se vaistosi, että oli
olemassa kahdenlaista rajuutta. Oli rakkauden ystävällistä rajuutta,
sellaista kuin kapteenin, kun tämä puristi sitä kuonosta ja pudisti
niin, että sen hampaat ratisivat, ja tuuppasi sen pois samalla,
selvästi kutsuen uudelleen pudisteltavaksi. Sellainen rajuus oli
Jeristä ihanaa. Se oli rakastetun jumalan puolelta ystävän kosketus,
jolla jumala tahtoi ilmaista keskinäistä rakkautta.
Mutta Borckmanin rajuus oli toisenlaista. Se oli rajuutta, jossa ei
ollut lämmintä kiintymystä eikä rakkauden tunnetta. Jeri ei oikein
ymmärtänyt, mutta se tunsi näiden rajuuden osoitusten eron ja paheksui
jälkimmäisen väärämielisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ilmaisematta
sitä sentään teossa. Niin se seisoi paikoillaan päästyään taas
tasapainoon koettaen turhaan ymmärtää ja katseli vakavasti perämiestä,
jonka huulilla oli pullon suu, niin että sen pohja tähtäsi taivasta, ja
jonka kurkku kävi ja kulisi. Ja vakavasti se yhä katseli perämiestä,
kun tämä meni perälle vannoen laulattavansa »Korkean veisun» ja koko
Vanhan Testamentin mustaihoisella ruorimiehellä, jonka hampaiden hymy
oli yhtä nöyrän altis ja lepyttelevä kuin Jerin hetkeä aikaisemmin.
Jättäen tämän jumalan, jota ei saattanut rakastaa eikä ymmärtää, Jeri
meni surullisena takaisin kajuutankäytävän suulle ja kurkotti siihen
suuntaan, mihin oli nähnyt kapteenin katoavan. Se kaipasi kapteenin
luo, joka ei ollut entisellään ja varmasti oli hädässä. Se tahtoi
kapteenin luo. Se halusi olla tämän luona ensiksi -- ja selvästi sen
tuntien -- siksi, että rakasti tätä, toiseksi -- hämärästi tuntien --
siksi, että luuli voivansa auttaa tätä. Ja kaivatessaan kapteenia se
avuttomana ja maailman menoon tottumattomana nyyhkytti ja itki
sydämensä haikeutta käytävän suulla, ja sen suru oli liian lapsellinen
ja todellinen, jotta se olisi voinut sen kestäessä osoittaa
suuttumustaan kannella ja kajuutassa oleville mustaihoisille, jotka
nauraa kikattivat ja pilkkasivat sitä.
Käytävän kynnykseltä kajuutan lattialle oli seitsemän jalkaa. Jeri oli
vasta muutama tunti sitten kiivennyt ylös samoja jyrkkiä portaita,
mutta se tiesi, että oli mahdotonta laskeutua niitä alas. Ja kuitenkin
se lopulta uskalsi yrittää. Sen sydämen halu päästä kapteenin luo millä
hinnalla hyvänsä oli niin voimakas. Mutta niin selvästi se käsitti
mahdottomaksi pää alaspäin kiipeämisen ja kiinnipitelemisen säärillään,
käpälillään ja lihaksillaan samalla tavalla kuin ylösnoustessa, ettei
se koettanutkaan niin tehdä. Se hyppäsi alas suurenmoisesti ja
sankarillisesti. Se tiesi siten loukkaavansa elämän tabua, aivan
samalla tavalla kuin se olisi loukannut tabua, jos se olisi hypännyt
Meringen laguuniin, missä ui hirvittäviä krokotiileja. Suuri rakkaus
kykenee aina uhraukseen. Ja vain rakkaudesta, ei mistään vähemmästä
syystä, Jeri uskalsi hypätä.
Se paiskautui kyljelleen ja päälleen. Ensimmäinen sysäys salpasi siltä
hengityksen, toinen huumasi sen. Tajuttomana kyljellään maatessaan ja
valittaessaan se teki nopeita, suonenvedontapaisia liikkeitä
jaloillaan, ikään kuin olisi juossut kapteenin luo. Mustaihoiset
katselivat ja nauroivat, ja vielä sittenkin, kun se ei enää sätkinyt
jaloillaan eikä valittanut, ne nauroivat. Kun ne olivat syntyneet
villiin ja raakaan elämään eivätkä olleet oppineet mitään muuta, oli
niiden huumorintajukin sen mukainen. Niistä tajuttoman, mahdollisesti
kuolleen koiranpennun näkeminen oli pakahduttavan hupainen tapaus.
Vasta kolmen minuutin kuluttua Jeri palasi tajuihinsa, niin että se
kykeni nousemaan hajasäärin jaloilleen ja huimauksesta huolimatta
mukautumaan Arangin kiikuntaan. Jo ensimmäisten pilkahdusten aikana
siinä eli voimakkaana ajatus, että sen täytyi päästä kapteenin luo.
Entä mustaihoiset? Sen tuskan, huolen ja rakkauden rinnalla ne eivät
merkinneet sille mitään. Se ei ollut tietävinäänkään kikattavista ja
irvistelevistä villeistä, jotka tunkeilivat sen ympärillä ja jotka,
ellei se olisi ollut pelottavan valkoisen herran mahtavassa
suojeluksessa, olisivat riemumielin tappaneet ja syöneet pennun.
Kääntämättä päätään ja vilkaisemattakaan mustaihoisiin ja siten
itsetietoisesti osoittaen, että nämä olivat sille pelkkää ilmaa, se
riensi kajuutan permannon poikki hyttiin, missä kapteeni lepäsi
houraillen vuoteessaan.
Jeri, joka ei koskaan ollut sairastanut malariaa, ei sitä ymmärtänyt.
Mutta sydämessään se tunsi suurta ahdistusta sen tähden, että kapteenin
laita oli huonosti. Kapteeni ei tuntenut sitä, vaikka se hyppäsi
vuoteeseen, kulki yli hänen huohottavan rintansa ja nuoli kuumeen
kitkerää hikeä hänen kasvoiltaan. Päinvastoin kapteenin rajusti
liikahtelevat käsivarret huitaisivat sen pois ja paiskasivat ankarasti
vuoteen reunaa vasten.
Tämä rajuus ei ollut rakkauden aiheuttamaa. Ei se myöskään ollut
samanlaista kuin Borckmanin potkaiseminen. Se oli osa kapteenin tilaa.
Jeri ei tehnyt tätä johtopäätelmää. Mutta se toimi aivan kuin olisi
tehnyt sen. Kielen ilmaisukeinojen puutteellisuuden takia voi vain
sanoa, että Jeri vaistosi tämän rajuudenilmauksen erikoisuuden.
Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan
käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla
jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta -- sen Jeri tiesi
-- rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki
kapteenin vaivat.
»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä,
emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia... Ota kolmen numeron
väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat:
»Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun
kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut
sen näinä seitsemänä vuotena -- paremmin kuin äitisi, lemmikkini,
paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin
suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. -- Nyt joudutaan pois
suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja
keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!... Nähkääs nyt,
miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! -- Nostan heti paikalla ...
se on varma -- rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin
minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»
Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla
herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä
huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri
ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä
kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä
vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun
pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien,
keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.
»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän
sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli,
mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia
hiuspalmikoitaan!»
Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän
pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin
kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman
lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan
ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä
suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin
sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran
pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä
vilkaiseekaan tähän pentuun!...»