Kun Jeri kuuli kapteenin äänen räpiköidessään karehtivissa
pikkulaineissa, joiksi kuohuva aallokko tuulenpuuskan vaimennuttua
vaihtui, päästi se kiihkeän, kaipaavan ulvonnan ja valoi kaiken uutta
isäntäänsä kohtaan tuntemansa rakkauden kurkkunsa ääniin. Mutta kaikki
äänet häipyivät pian, kun Arangi loittoni. Ja sitten yön
yksinäisyydessä, meren kuohuvalla pinnalla, jonka se tunsi uudeksi
ikuiseksi vihollisekseen, se alkoi uikuttaa ja huutaa valittaen kuin
eksynyt lapsi.
Sen himmeä, heikko vaisto sanoi sille, että oli liian heikko uhmaamaan
armotonta merta, jolla ei ollut lämmintä sydäntä ja joka uhkasi
jollakin salaperäisellä, hirveällä: kuolemalla. Se ei ymmärtänyt
kuolemaa. Yhtä vähän kuin sillä oli aavistusta ajasta, jolloin se ei
ollut vielä elossa, se saattoi kuvitella aikaa, jolloin se lakkaisi
olemasta elossa.
Kuitenkin sen jokaisessa solussa, hermovärähdyksessä ja aistimuksessa
eli tunne elämän äärimmäisestä lopusta, josta se ei tietänyt mitään,
mutta jonka se siitä huolimatta tunsi olevan suurin ratkaiseva
onnettomuus. Vaikkei se sitä käsittänyt, se pelkäsi sitä yhtä
voimakkaasti kuin ihmiset, jotka tietävät enemmän ja osaavat ajatella
syvällisemmin kuin nelijalkaiset koirat.
Niin kuin ihminen taistelee unissaan painajaista vastaan, niin Jeri
kamppaili julmaa, tukehduttavaa suolaista merta vastaan. Ja se valitti
ja nyyhkytti ... eksynyt koiranpentu, joka oli elänyt vain puoli vuotta
maailman ihmeiden, sen ilojen ja surujen keskellä. Ja se kaipasi
kapteenin luo. Sillä kapteeni oli jumala.
Isonpurjeen laskeminen oli helpottanut Arangin tilaa, ja tuulen raivo
talttui trooppisen sadekuuron alkaessa valua pilvistä. Van Horn ja
Borckman seisoivat vieretysten pimeässä laivan kannella.
»Kaksoisvihuri», sanoi Van Horn. »Löi meitä oikealle ja vasemmalle.»
»Se oli varmasti revennyt kahtia juuri ennen kuin tapasi meidät», yhtyi
perämies.
»Ja piti kaiken sateen toisella puoliskolla...»
Van Horn keskeytti lauseensa.
»Paholainenko sinua riivaa, poika?» hän huusi ruorissa seisovalle
mustaihoiselle.
Sillä alus oli juuri kireäksi vedetyn mesaanipurjeen avulla päässyt
tuuleen, joka täytti keulapurjeet, samalla kuin peräpurje tyhjentyi, ja
Arangi oli pyörähtänyt melkein äskeisille jäljilleen. Tämä merkitsi,
että se oli palaamassa meressä räpiköivää Jeriä kohti. Siten elämän
vaakakuppi kallistui Jerin eduksi mustan peränpitäjän erehdyksen takia.
Van Horn antoi Arangin purjehtia uuteen suuntaan ja pani Borckmanin
selvittelemään kannella olevia sotkeutuneita köysiä. Itse hän kyyristyi
sateessa punomaan yhteen katkaisemaansa taljaköyttä. Sateen heiketessä,
jolloin sen lotina kannella hiljeni, hänen huomionsa kiintyi mereltä
kuuluvaan ääneen. Hän jätti työn käsistään kuunnellakseen, ja kun hän
erotti Jerin vaikerruksen, hän hyppäsi pystyyn kiihkosta suunniltaan.
»Pentu on meressä!» huusi hän Borckmanille. »Viistopurjeen avulla
vastatuuleen!»
Hän juoksi perälle hajoittaen tiellään olevan ryhmän palaavia villejä.
»Hei te siellä! Mesaanipurjetta jalustamaan! Kiristäkää, kiristäkää!»
Hän heitti silmäyksen kompassiin ja määräsi nopeasti suunnan, josta
Jerin ääni kuului.
»Vilauksessa ruori tuulen alle!» komensi hän ruorimiestä, hyppäsi
sitten ruorin luo ja käänsi sen itse hokien herkeämättä ääneensä:
»Neljännes itäkoilliseen, neljännes itäkoilliseen!»
Van Horn kiiruhti kompassia katsomaan ja kuunteli turhaan Jerin toista
valitusta voidakseen varmistaa ensimmäisen kiireessä määrätyn suunnan.
Mutta kauan hän ei odottanut. Vaikka hän oli pannut Arangin
vastatuuleen, hän tiesi, että tuuli ja merenkäynti kuljettaisi sen pian
pois uivan pennun luota. Hän huusi Borckmanin perälle hinaamaan
valaanpyyntivenettä, samalla kun hän itse kiiruhti alas noutamaan
sähkölyhtyään ja venekompassiaan.
Alus oli niin pieni, että sen täytyi hinata ainoaa
valaanpyyntivenettään pitkillä kaksinkertaisilla kiinnitysköysillä.
Tuskin perämies oli ennättänyt saada veneen laivan perään, kun Van Horn
jo palasi. Hän ei säikkynyt piikkilanka-aitausta, vaan nosti
laivamiehen toisensa jälkeen sen yli ja pudotti veneeseen, minkä
jälkeen hän itse ponnahti sinne huutaen viimeiset määräyksensä, kun
kiinnitysköydet irrotettiin.
»Lyhty kannelle, Borckman! Pidä laiva vastatuuleen! Älä nosta
isoapurjetta! Anna puhdistaa kansi ja selvitellä köydet.»
Hän tarttui peräsintankoon ja komensi soutajia: »Washee -- washee --
washee -- washee!» -- mikä etelämeren englanninkielellä merkitsee:
»Soutakaa, soutakaa.»
Ohjatessaan hän valaisi kompassia sähkölampullaan, niin että hän
saattoi pitää suunnan neljänneksen itäkoilliseen. Sitten hän muisti,
että venekompassi poikkesi kaksi kokonaista astetta Arangin
kompassista, ja hän muutti sen mukaan suuntaa.
Välillä hän käski miesten lakata soutamasta, kuunteli ja huuteli Jeriä.
Hän soudatti kierroksia, soudatti edestakaisin, vastatuuleen ja
myötätuuleen sillä merenpinnan alalla, jolla arvioi pennun olevan.
»Höristä korviasi nyt, poika», sanoi hän lähinnäolevalle. »Sille, joka
kuulee pikkukoiran äänen, annan viisi syltä karttuunia ja kaksikymmentä
tupakkatankoa.»
Puolen tunnin kuluttua palkinto oli kaksikymmentä syltä karttuunia ja
sata tupakkatankoa pojalle, joka ensimmäiseksi kuulee pikkukoiran
äänen.
Jeri oli kurjassa tilassa. Tottumattomana uimarina, tukehtumaisillaan
suolaiseen veteen, joka huuhteli sen avointa kurkkua, se oli jo
kangistumaisillaan, kun ensimmäisen kerran sattui huomaamaan kapteenin
lampun tuikkeen. Sitä se ei kuitenkaan yhdistänyt kapteeniin eikä niin
ollen pitänyt siitä sen suurempaa lukua kuin tähdistä, joita alkoi
syttyä taivaalle. Sen mieleenkään ei juolahtanut, että se oli tähti tai
että se ei ollut tähti. Se vain jatkoi uikutustaan ja suolaisen veden
syljeskelyään. Mutta kun se vihdoin kuuli kapteenin äänen, se virkistyi
silmänräpäyksessä. Se koetti nousta pystyyn ja haparoi etukäpälillään
kapteenin ääntä kohti, samoin kuin olisi haparoinut kapteenin jalkaa,
jos se olisi ollut lähellä. Tulos oli tuhoisa. Jouduttuaan pois
vaakasuorasta asennostaan se painui veden alle ja sai päästessään
pinnalle uuden suonenvetomaisen tukehtumiskohtauksen.
Tämän kestäessä se ei kyennyt vastaamaan kapteenin huuteluun, jonka se
edelleen kuuli. Mutta kun se sai jälleen vedetyksi henkeä, se puhkesi
iloiseen haukuntaan. Kapteeni oli tulossa nostamaan sitä pistävästä,
purevasta merestä, joka sokaisi sen silmät ja esti sen hengittämästä!
Kapteeni oli varmasti jumala, sen jumala, jolla oli jumalallinen
pelastusvoima.
Pian se kuuli airojen tahdikkaan natinan hankaimissa, ja sen haukunnan
riemun kohotti kaksinkertaiseksi riemu, joka soi kapteenin äänestä, kun
hän herkeämättä rohkaisi Jeriä ja antoi määräyksiä soutajille.
»Ei mitään hätää, Jeri-poikaseni. Ei mitään hätää, Jeri. Ei mitään
hätää. -- Washee -- washee, pojat! -- Minä tulen, Jeri, minä tulen. Älä
hellitä, poikaseni. Kestä vielä hetkinen. -- Washee -- washee, sen
vietävät! -- Kas tässä me nyt olemme, Jeri. Kestä vielä hetkinen. Älä
hellitä, poikaseni, apu on lähellä. -- Varovasti, varovasti, washee --
washee.»
Sitten Jeri näki valaanpyyntiveneen epäselvän hahmon yhtäkkiä
sukeltavan esiin pimeydestä, se huikaistui silmiinsä sattuvan
valokimpun pistoksesta, ja kesken ilonhaukuntaansa se tunsi kapteenin
käden tarttuvan sen niskanahkaan ja kohoavansa ilmaan.
Se painautui likomärkänä kapteenin sateesta kastunutta rintaa vasten,
sen häntätöpykkä räpsi vimmatusti kapteenin käsivartta, joka piteli
sitä, sen ruumis kiemurteli ja sen kieli nuoli nuolemistaan kapteenin
leukaa ja suuta, poskia ja nenää. Eikä kapteeni tietänyt, että hän itse
oli likomärkä ja että hänellä oli ensimmäinen aste ajoittaista
malariaa, joka oli äkkiä puhjennut kosteuden ja jännityksen
vaikutuksesta. Hän tunsi vain, että hänen vasta eilisaamuna saamansa
koiranpentu oli jälleen turvassa hänen sylissään.
Miesten soutaessa hän ohjasi venettä peräsintanko kainalossa voidakseen
pidellä Jeriä toisella kädellään.
»Voi sinua pikku riepua», leperteli hän itsekseen. »Voi sinua pikku
riepua.»
Ja Jeri vastasi kielensä lipaisuilla, nyyhkyttäen ja itkien, niin kuin
eksyneet lapset tekevät, kun heidät on löydetty. Se vapisi ja värisi,
mutta ei kylmästä, vaan äärimmäisestä kiihoituksesta.
Laivalle palattuaan Van Horn lausui perämiehelle arvelunsa
tapahtumasta.
»Pentu ei ole itsestään pudonnut laivasta, eivätkä laineetkaan ole
huuhtoneet sitä laidan yli. Sidoin sen peitteeseen köydellä.»
Hän meni kannen poikki mesaanimaston luona koolla olevien laivamiesten
ja kuudenkymmenen palaavan villin joukkoon ja valaisi lyhdyllään
peitettä, joka yhä oli jamssisäkkien päällä.
»Tuo sen todistaa. Köysi on katkaistu. Solmu on siinä vielä. Kuka
heittiö on syyllinen?»
Hän tutki mustien kasvojen muodostamaa kehää suunnaten siihen lyhtynsä
valosuihkun, ja sellainen syyttävä suuttumus leimusi hänen katseestaan,
että kaikkien silmät painuivat alas tai kääntyivät poispäin.
»Kunpa pentu osaisi puhua», pahoitteli hän. »Se sanoisi, kuka teki
ilkityön.»
Kapteeni kumartui äkkiä Jerin puoleen, joka seisoi aivan hänen
jalkojensa juuressa, niin lähellä, että sen märät etukäpälät olivat
hänen paljaalla jalallaan.
»Tunnethan sinä sen, Jeri, tunnethan sinä sen vintiön», puheli hän
usuttaen, ja hänen kätensä osoitti merkitsevästi mustaihoisten piiriä.
Jeri vilkastui silmänräpäyksessä, hyppeli sinne tänne ja päästeli
lyhyitä, innostuneita haukahduksia.
»Luulen, että koira voi osoittaa minulle syyllisen», arveli Van Horn
perämiehelle. »Tule, Jeri, etsi se, pure sitä, kaada kannelle. Kuka se
on, Jeri? Etsi se. Etsi se.»
Jeri ymmärsi vain sen, että kapteeni tahtoi jotakin. Sen täytyi löytää
jotakin, jota kapteeni kaipasi, ja se paloi palvelushalusta. Se hyppeli
kotvan puoleen ja toiseen tietämättä minne lähteä, ja kapteenin
usuttavat huudahdukset lisäsivät sen kiihkoa. Sitten sen mieleen johtui
eräs ajatus. Sitä kapteeni tietysti tarkoitti! Mustaihoisten kehä
murtui päästääkseen sen läpi, kun se pinkaisi pitkin laivan oikeata
sivua tiheään sullotun tavaralaatikkopinon luo. Se työnsi kuononsa
aukkoon, missä villikoira piileskeli, ja nuuski. Niin, villikoira oli
siellä sisällä. Jeri ei ainoastaan tuntenut sen hajua, vaan kuuli myös
sen uhkaavan murinan.
Jeri katsoi kysyvästi kapteeniin. Halusiko kapteeni, että se meni
villikoiraa löylyttämään? Mutta kapteeni nauroi ja pudisti kättään
osoittaakseen, että hän tahtoi Jerin etsivän muualta ja jotakin muuta.
Jeri jatkoi touhuamistaan ja nuuski sellaisia paikkoja, joissa
kokemuksestaan tiesi olevan russakoita ja rottia. Kuitenkin sille pian
selveni, ettei kapteeni halunnut niitä. Sen sydän oli pakahtua
palvelusinnosta, ja sen tähden se ilman selvää tarkoitusta alkoi
nuuskia mustaihoisten jalkoja.
Tämä yllytti kapteenia usuttamaan ja kehoittamaan, ja Jeri joutui
miltei suunniltaan. Tätä se oli. Sen oli tunnettava laivan miehistö ja
palaavat mustaihoiset heidän jaloistaan. Se piti kiirettä siirtyen
nopeasti villistä toiseen, kunnes tuli Lerumien kohdalle.
Silloin se unohti, että kapteeni oli antanut sille jonkin tehtävän.
Se muisti vain, että Lerumie oli loukannut sen pyhää persoonaa
koskettamalla sitä käsillään ja että juuri Lerumie oli heittänyt sen
yli laidan.
Raivosta ulvahtaen, hampaat irvissä ja lyhyet niskakarvat pörrössä se
hyökkäsi mustaihoisen kimppuun. Lerumie pakeni pitkin kantta Jeri
kintereillä, ja muut mustaihoiset olivat pakahtua nauruun. Heidän
kierrellessään kannella Jerin onnistui useita kertoja raapia
hampaillaan pakenevia pohkeita. Sitten Lerumie kiipesi isonmaston
puomille, ja Jeri jäi voimattomana raivoamaan kannelle.
Mustaihoiset ryhmittyivät puoliympyrään kunnioittavan välimatkan päähän
Van Hornista, joka seisoi Jerin vieressä. Van Horn suuntasi
sähkölyhtynsä valon puomilla istuvaan mustaihoiseen ja näki pitkiä,
yhdensuuntaisia naarmuja Jerin peitteen avanneissa sormissa. Hän
osoitti niitä merkitsevästi Borckmanille, joka seisoi piirin
ulkopuolella, jottei ainoatakaan mustaihoista olisi hänen selkänsä
takana. Kapteeni nosti Jerin syliinsä ja lauhdutti sen vihaa puhellen:
»Sinä olet kelpo poika, Jeri. Sinä merkitsit ja leimasit hänet.
Sellainen koira! Sinä olet iso mies!»
Hän kääntyi jälleen valaisemaan puomilla ratsastavaa Lerumieta, ja
hänen äänensä oli ankara ja tyly, kun hän puhutteli mustaihoista.
»Mikä sinun nimesi on, lurjus?» hän kysyi.
»Minu olla Lerumie», kuului kirskuva, vapiseva vastaus.
»Sinä tulet Penduffryltä?»
»Minu Meringeltä.»
Kapteeni Van Horn mietti hetkisen ja hyväili käsivarrellaan olevaa
pentua. Se oli ollut sittenkin palaava villi. Päivän tai korkeintaan
kahden päästä hän laskisi miehen maihin ja pääsisi siitä eroon.
»Tuhat tulimmaista», jyrisi hän, »olen sinulle vihainen. Olen sinulle
hyvin vihainen. Minkä tähden sinä viskasit minun pikkukoirani mereen?»
Lerumie ei kyennyt vastaamaan. Hän pyöritteli avuttomana silmiään,
valmistuen hirmuiseen selkäsaunaan, jollaisia hän katkerasta
kokemuksesta tiesi valkoisten herrojen tavallisesti antavan.
Kapteeni Van Horn toisti kysymyksen, ja mustaihoinen pyöritteli jälleen
avuttomana silmiään.
»Tupakan sijasta saat rangaistuksen», ärjyi kapteeni. »Saat ankaran
rangaistuksen. Jos katsahdatkaan vielä minun pieneen koiraani, saat
selkäsaunan ja seisoa vahdissa koko yön ylähangan puolella. Kuuletko?»
»Minu kuulla», vastasi Lerumie surkealla äänellä, ja välikohtaus
päättyi siihen.
Palaavat villit menivät kajuuttaan nukkumaan. Borckman ja laivamiehistö
nostivat isonpurjeen ja ohjasivat Arangin oikeaan suuntaan. Ja kapteeni
nouti hytistä kuivan peitteen ja paneutui nukkumaan puristaen
kainaloonsa Jeriä, joka nojasi päätään hänen olkaansa.