Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.
»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna
minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen
päähän.»
Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka
tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska
oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja
silmissään. Ja hän tiesi -- kukaan muu ei sitä tietänyt -- sen, minkä
tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin
kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi
skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.
Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen.
Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena
naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.
Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen
päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään
painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister
Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn
havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele
sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!...»
Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki
tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin
valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle
pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän
pentuun koskea!...»
»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet
tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei
ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta
vauhdista.»
»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee»,
virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat
hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.
Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut
kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja
alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella.
Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se
kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin
paljaalle jalalle.
Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian
uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa
peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin
toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli
pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni
kulkisi koko ajan sen lähellä.
Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.
»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui
epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta
laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne
eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»
Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta
tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena
niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin
poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.
Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli
Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys,
joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut
seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi
naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.
»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan
kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van
Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti
jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla
kiinnitysnappulan väännöllä.
Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin
ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen
maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa
vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan
lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli
himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui
ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.
Ja se ui, ei henkeään pelastaakseen eikä kuoleman pelosta. Sen mielessä
oli vain yksi ajatus: Missä oli kapteeni? Ei se ajatellut kapteenin
pelastamista eikä voivansa olla hänelle avuksi. Sitä vain johdatti
rakkaus, joka aina vetää sydäntä rakkaan olennon luo. Samoin kuin äiti
vaaran hetkellä koettaa päästä lapsensa luo, samoin kuin kreikkalainen
kuollessaan muisti suloista Argosta, samoin kuin sotilaat
taistelukentällä vetävät viimeisen henkäyksensä vaimonsa nimi
huulillaan, niin Jeri tässä maailmanlopussa kaipasi kapteenia.
Tuulispää lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Nytkähtäen Arangi
saavutti pystysuoran kölin, ja Jeri jäi räpiköimään ylähangan
valureikään. Se paapersi tasaisen kannen poikki kapteenin luo, joka
seisoi hajasäärin jalusnuoran silmukka yhä kädessään ja lausui:
»Jumalan kiitos! Vihuri meni ohi! Sadetta ei tule!»
Hän tunsi Jerin viileän kuonon paljaalla pohkeellaan, kuuli sen iloisen
niiskauksen ja kumartui sitä hyväilemään. Pimeässä hän ei saattanut
sitä nähdä, mutta hänen sydämensä lämpeni varmuudesta, että Jerin häntä
heilui.
Kannelle oli kokoontunut useita säikähtyneitä palaavia villejä, ja
näiden valittavat, kimeät äänet muistuttivat lintujen unista
piipitystä. Borckman tuli aivan Van Hornin viereen, ja molemmat miehet
koettivat jännityksestä väristen lävistää katseillaan ympäröivän
pimeyden ja kuuntelivat meren ja ilman alkuaineitten ääniä.
»Missä on sade?» virkkoi Borckman äreästi. »Aina ensin on tuuli ja
sitten sade, joka tappaa tuulen. Nyt ei sada!»
Van Horn tähysti ja kuunteli eikä vastannut. Jeri tunsi kumpaisenkin
miehen levottomuuden, ja sekin oli jännittynyt. Se painoi viileällä
kuonollaan kapteenin säärtä, ja lipaistessaan sitä ruusunpunaisella
kielellään se sai suuhunsa meriveden suolaista makua.
Kapteeni kumartui äkkiä, kääräisi Jerin nopeasti peitteeseen ja asetti
sen kahden kannelle mesaanimaston taakse sidotun jamssisäkin väliin.
Varmuuden vuoksi hän vielä kietaisi köyden peitteen ympäri solmuun,
niin että Jeri oli kuin kapalossa.
Tuskin se oli tehty, kun mesaanipurje läiskähti Jerin ylitse, tuuli
täytti jyristen keulapurjeet ja isopurje häilähti Van Hornin
löysentäessä jalusnuoraa kannen poikki sellaisella tempauksella, että
laiva vapisi ja kallistui rajusti tuulen alle. Tämä uusi hyökkäys tuli
vastakkaiselta suunnalta ja oli edellistä voimakkaampi.
Jeri kuuli kapteenin huutavan -- ensin perämiehelle: »Pidä huolta
isonpurjeen jalusnuorista! Sotkut selviksi! Minä hoidan taljat!» -- ja
sitten laivamiehille: »Batto! Höllennä mesaanitaljaa! -- Ranga! Laske
mesaanijalusta! Joutuin, joutuin!»
Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia
villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi
ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli
joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä
veden alle.
Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se
huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli
hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi
raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli
tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä
se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.
Se lakkasi haukkumasta kuunnellakseen uutta ääntä, ukkosentapaista
purjeenläjähtelyä, jota huudot ja kirkuminen säestivät. Se ymmärsi,
mutta ymmärsi väärin sen ennustavan pahaa, sillä se ei tietänyt, että
se oli laskeutuva isopurje, jonka puomiköyden kapteeni oli katkaissut
puukollaan.
Helvetillisen metelin yltyessä Jeri lisäsi sitä haukunnallaan, kunnes
tunsi käden hapuilevan peitettä. Se rauhoittui ja nuuski. Mutta käsi ei
ollutkaan kapteenin. Se nuuski uudelleen ja tunsi henkilön. Se oli
Lerumie, mustaihoinen, jota se vasta eilisaamuna oli nähnyt Timin
kierittelevän rannalla, joka oli potkaissut sitä hännännipukkaan ja
jonka se viikko sitten oli nähnyt heittävän Panua kivellä.
Köydenpätkä oli poissa, ja Lerumien sormet etsivät Jeriä
peitteen sisästä. Jeri päästi kiukkuisimman murinansa. Tämä oli
pyhyydenloukkaus. Se oli valkoisen jumalan koira ja sentähden tabu
jokaiselle mustaihoiselle. Se oli varhain oppinut lain, ettei
mustaihoinen saanut koskea valkoisen jumalan koiraan. Kuitenkin
Lerumie, joka oli itse pahuus, julkeni koskea siihen, vieläpä maailman
tehdessä loppuaan.
Ja kun sormet koskettivat sitä, se tarrautui hampain niihin. Mutta
sitten mustaihoisen toinen käsi löi sitä niin kovasti, että sen hampaat
heltisivät sormista.
Raivoten kuin pikku piru Jeri tunsi, kuinka sitä napattiin niskasta,
niin että se oli tukehtua, ja kuinka se lingottiin läpi ilman. Ja
lentäessään se jatkoi raivonsa purkamista. Se putosi mereen ja vajosi
suolaiseen veteen, jota tunkeutui suuntäysi sen keuhkoihin, kohosi
pinnalle, oli läkähtyä, mutta ui. Uiminen oli itsestään selvää, sitä
sen ei tarvinnut ajatella. Se ei ollut milloinkaan opetellut uimaan sen
enempää kuin hengittämäänkään. Sen oli ollut pakko opetella kävelemään,
mutta se ui luonnostaan.
Tuuli ulvoi sen ympärillä. Ryöppyävä vaahto, jota tuuli kuohutti,
täytti sen suun ja sieraimet ja löi sitä silmiin pistävänä ja
sokaisevana. Ponnistellessaan ilmaa saadakseen se tuntematta veden
ominaisuuksia kurkotti kuonoaan mahdollisimman korkealle päästäkseen
tukahduttavasta vedestä. Seurauksena oli, että se, kadotettuaan
vaakasuoran asentonsa ja räpisteleväin jalkojen lakattua kannattamasta,
vajosi kohtisuorasti veden alle. Mutta se kohosi pinnalle
läkähtymäisillään henkitorveensa tunkeutuneesta vedestä. Tällä kertaa
se vaistomaisesti pyrki sinne päin, minne oli helpointa päästä,
ojentautui vaakasuoraksi ja jatkoi uimistaan. Tuulenpuuskan vaimetessa
se kuuli pimeyden läpi puoleksilasketun isonpurjeen läjähtelyn,
laivamiesten kimeät huudot, Borckmanin kiroukset ja kapteenin
voimakkaan äänen, joka huusi:
»Tarttukaa helmanuoraan, pojat! Lappakaa ravakasti! Kiskokaa, kiskokaa!
Jalustakaa, kaksi väkipyörää! Pitäkää kiirettä, kirotut!»