Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä,
vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren,
suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti
epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa
»keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei
näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.
Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja
kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti
Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman
päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni
katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi
ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä!
Pöllytä sitä kuin riepua!»
Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa
haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen
ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka
haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja
muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.
Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka
pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi
sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut,
vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla
kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin
paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki
samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui
seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.
Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin,
Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän
sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen.
Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten
käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei
milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille
siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko
pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.
Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen
lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle.
Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut,
ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät
moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.
Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä
ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja
tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät
ihastuksesta, kun se tunsi äskenpoistuneen kapteenin hajun. Ja se sama
voima, mikä sai sen nuuskimaan ja sen sieraimet värisemään, pani
myöskin sen häntätöpykän heilumaan.
Mutta missä oli kapteeni? Se ajatus oli sen aivoissa yhtä selvänä ja
määrättynä kuin samanlainen ajatus olisi ollut ihmisaivoissa. Ja samoin
sitä seurasi toiminta. Ovi oli pantu haalla raolleen, ja Jeri meni
kajuuttaan, missä puolisensataa mustaihoista voivotteli, huokaili ja
kuorsasi unissaan. Ne täyttivät tiheänä rykelmänä sekä lattian että
pitkät kaarevat penkit, niin että Jerin täytyi ryömiä niiden paljaiden
jalkojen yli. Eikä siellä ollut valkoista, suojelevaa jumalaa. Se tiesi
sen, mutta ei pelännyt.
Varmistuttuaan kumminkin siitä, ettei kapteeni ollut kajuutassa, Jeri
valmistautui juuri vaaralliseen kiipeämiseen ylös jyrkkiä, tikapuiden
kaltaisia portaita, kun se muisti sairashuoneen. Se meni sinne ja
nuuski nukkuvaa pumpulipaitaan puettua tyttöä, joka uskoi Van Hornin
syövän hänet, jos onnistui lihottamisyrityksissään.
Sitten se palasi portaiden juurelle, katseli ylös ja odotti toivoen
kapteenin ilmestyvän ylhäältä sitä noutamaan. Jeri tiesi kahdestakin
seikasta, että kapteeni oli kulkenut tätä tietä. Se oli ainoa tie, jota
hän oli voinut kulkea, ja Jerin nenä kertoi, että hän oli siitä
kulkenut. Jerin ensimmäinen kiipeämisyritys alkoi lupaavasti. Mutta
kolmannelta askelmalta se luiskahti Arangin keikahtaessa aallokossa ja
putosi. Pari kolme villiä heräsi ja alkoi katsella sitä ryhtyen
pureskelemaan kostutetulla kalkilla siveltyihin lehtiin käärittyjä
betelpähkinöitä.
Kaksi kertaa Jeri näin jo aivan alussa luisui portailta, ja useita
villejä nousi tovereittensa herättäminä istumaan ja ilkkumaan sen
ponnistuksille. Neljännellä kerralla sen onnistui nousta puoliväliin
ennen kuin luiskahti ja putosi raskaasti kyljelleen. Tapausta
tervehdittiin hiljaisella naurulla ja kuikuttavilla kirskumisilla,
jotka olisivat hyvin saattaneet lähteä isojen lintujen kurkuista. Se
pääsi jaloilleen, pörhisti niskaansa ja murisi syvää halveksumistaan
ympärillään oleville kaksijalkaisille alhaisille olennoille, jotka
tulivat ja menivät suurten, valkoisten kaksijalkaisten jumalien,
kapteenin ja mister Hagginin tahdon mukaan ja tottelivat heidän
käskyjään.
Lannistumatta putoamisestaan lähti Jeri uudelleen kapuamaan portaita.
Arangin hetkeksi hiljentynyt heiluminen auttoi sitä, niin että sen
etukäpälät olivat portaiden yläreunalla, kun seuraava hyökylaine tuli.
Se piteli kaikin voimin kiinni koukistetuilla etukäpälillään ja
ponnistautui sitten kannelle.
Keskikannella kajuutanikkunan vierellä se näki kyykkysillään useita
laivamiehiä ja Lerumien. Se tunnusteli niitä epäluuloisesti ja pysähtyi
äkkiä jäykin jaloin, kun Lerumie sihahti hiljaisen uhkauksen. Eräs
laivamies oli pitämässä perää, ja perämies seisoi lähellä ruoria
vahdissa. Juuri kun perämies puhutteli ja kumartui silittämään Jeriä,
tämä vainusi kapteenin olevan läheisyydessä. Heilautettuaan
anteeksipyytäen häntätöpykkäänsä Jeri kipaisi vastatuuleen ja löysi
kapteenin makaamasta raskaassa unessa kannella peitteeseen
kääriytyneenä, niin että pää vain oli näkyvissä.
Aivan ensiksi Jerin oli välttämättä iloisesti nuuskittava kapteenia ja
heilutettava häntäänsä. Mutta kapteeni ei herännyt, ja hieno sumun
tapainen sadesuihku sai Jerin kiertymään kokoon ja painautumaan
kapteenin pään ja olan väliin. Silloin kapteeni heräsi ja sanoi:
»Jeri!» matalalla, kuiskaavalla äänellä, ja Jeri vastasi koskettamalla
viileällä, kostealla kuonollaan hänen poskeaan. Sitten kapteeni nukahti
uudelleen. Mutta Jeri ei. Se nosti kuonollaan peitteen reunaa ja ryömi
yli olkapään kokonaan peitteen sisälle. Kapteeni havahtui jälleen ja
auttoi puolivalveilla sitä vierelleen.
Jeri ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes
pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten.
Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.
Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria
tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka
kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi
puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui
entistä lujemmin häneen.
Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa,
eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin
pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai
kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma
pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän
muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan
pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan
toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden
mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen
saada niitä pois mielestään.
Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt
hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa
Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen
onnellinen koti.
Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin
kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti
entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli
työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin
hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään
apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin
raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä
raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan
illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.
»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon
päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään
hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain
pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin
päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin
ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»
»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse
vastannut.
»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.
»Joitakuita ajettu yli -- eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän,
kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.
Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta
edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja -tikkaiden
kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat
kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden
tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan
niihin mennä.
Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä
pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori
konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea
tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen
koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»
Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies.
Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen,
viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä
tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä
saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.
Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta
puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin
hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.
»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.
Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa
tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.