Isoon kajuuttaan vei jyrkät portaat, ja niitä myöten kapteeni kantoi
aterian jälkeen Jerin kannen alle. Kajuutta oli pitkä huone, joka
täytti Arangin koko leveyden perällä olevasta sairashuoneesta pieneen
keulahyttiin asti. Hytin etupuolella, siitä vankalla väliseinällä
erotettuna, oli skanssi, missä miehistö asui. Pienen keulahytin
jakoivat keskenään Van Horn ja Borckman, ja palaavat villit, joita oli
seitsemättäkymmentä, asustivat isossa kajuutassa. Ne istuivat kyyryssä,
tai makasivat lattialla ja pitkillä, matalilla penkeillä, jotka
kiersivät kajuutan molempia seinämiä.
Nurkkaan pienen hytin lattialle kapteeni heitti huovan, ja oli helppo
saada Jeri ymmärtämään, että se oli sen vuode. Ja helppo oli Jerin
kylläisenä ja monien mielenliikutusten uuvuttamana vaipua kohta uneen.
Tuntia myöhemmin se heräsi siihen, että Borckman astui sisään. Kun se
heilutti häntätöpykkäänsä ja hymyili ystävällisesti silmillään, rypisti
perämies sille silmäkulmiaan ja murisi jotakin vihaisesti. Jeri ei
silloin jatkanut ystävyydenhierontaa, vaan makasi hiljaa vahtien.
Perämies oli tullut ottamaan ryyppyä. Hän aikoi varastaa ryypyn Van
Hornin varastosta. Sitä ei Jeri tietänyt. Hän oli plantaasilla nähnyt
valkoisten miesten useinkin ottavan ryyppyjä. Mutta siinä tavassa,
millä Borckman otti ryypyn, oli sittenkin jotakin outoa. Jeri huomasi,
että siinä oli jotakin salakähmäistä. Se ei tosin tietänyt, mikä siinä
oli kieroa, mutta se vaistosi vääryyden ja vartioi epäluuloisesti.
Perämiehen mentyä Jeri olisi nukkunut uudelleen, ellei huolimattomasti
kiinnisysätty ovi olisi paukahtaen lentänyt auki. Se avasi silmänsä
valmistuneena tuntemattomasta tulevaa hyökkäystä vastaan ja alkoi
tarkata isoa russakkaa, joka ryömi seinää alaspäin. Kun Jeri nousi
jaloilleen ja hiipi varovaisesti russakkaa kohti, kiisi tämä pakoon ja
katosi hiljaa rasahtaen seinän rakoon. Jeri oli tuntenut russakat koko
elämänsä ajan, mutta se sai vielä oppia niistä uusia asioita sen
erikoislajin perusteella, joka asui Arangilla.
Nopeasti tutkittuaan hytin se meni kajuuttaan. Mustaihoiset olivat
levittäytyneet kaikkialle, mutta käsittäen sen velvollisuudekseen
kapteeniaan kohtaan se tunnusteli jokaista tunteakseen ne. Ne
mulkoilivat sille vihaisesti ja mutisivat uhkauksiaan, kun se nuuski
niitä. Yksi uskalsi kohottaa kätensäkin lyödäkseen sitä, mutta Jeri,
sen sijaan että olisi pujahtanut pakoon, näytti hampaitaan ja
valmistautui hyökkäykseen. Villi laski nopeasti pahennusta herättäneen
kätensä koiran kupeelle ja äänteli lepyttäen ja katuvasti toisten
nauraa kihittäessä. Ja Jeri jatkoi matkaansa. Se ei ollut mitään uutta.
Saattoi aina odottaa mustaihoiselta iskua, kun valkoisia jumalia ei
ollut lähettyvillä. Sekä kapteeni että perämies olivat kannella, ja
Jeri, vaikkei pelännytkään, jatkoi tutkistelujaan varovaisemmin.
Mutta perällä olevan sairashuoneen ovettoman sisäänkäytävän luona se
viis veisasi varovaisuudesta ja riensi sisään uuden sieraimiinsa
tunkeutuvan hajun houkuttelemana. Matalassa, pimeässä huoneessa oli
tuntematon olento, jota se ei ollut milloinkaan nuuskinut. Vain paitaan
puettuna makasi siellä nuori mustaihoinen tyttö karkealla ruohomatolla,
joka oli levitetty tupakkalaatikoista ja viidenkymmenen naulan
peltisistä jauhorasioista muodostetulle pinolle.
Jeri oli heti havaitsevinaan, että tytössä oli jotakin petollista ja
väijyvää, ja se tiesi vanhastaan, että asiat eivät olleet oikealla
tolalla silloin, kun joku mustaihoinen väijyi ja piileskeli. Tyttö
kirkaisi pelosta, kun Jeri haukahti hälyytyksen ja iski häneen kiinni.
Vaikkakin Jerin hampaat raapivat tytön paljasta käsivartta, ei tämä
lyönyt. Eikä se enää huutanutkaan. Se kyyristyi vavisten kokoon
panematta lainkaan vastaan. Pitäen hampaillaan kiinni tytön ohkaisesta
paidasta Jeri pudisteli tyttöä, murisi tälle koko ajan ja haukahteli
täyttä kurkkua saadakseen kapteenin tai perämiehen paikalle.
Mellakan kestäessä olivat laatikot siirtyneet paikoiltaan, ja koko pino
luhistui vihdoin. Siitä Jeri yltyi haukkumaan entistä vimmatumman
hälyytyksen, samalla kuin kajuutasta katselevat mustaihoiset miehet
nauroivat tytölle vahingoniloisesti.
Kapteenin saavuttua Jeri heilutti häntätöpykkäänsä ja kiskoi korvat
luimussa entistä rajummin tytön ohkaisesta pumpulipaidasta. Se odotti
kiitosta teostaan, mutta kun kapteeni vain käski sen päästää irti
tytön, se totteli samalla todeten, että tämä väijyvä arka olento oli
jollakin tavoin erilainen kuin muut, joten sitä oli kohdeltavakin
toisin kuin muita.
Harvat ihmiset saattavat olla henkeään menettämättä siihen määrin
säikähtäneitä kuin tyttö. Van Horn nimitti tyttöä kiusallisimmaksi
rahtitavarakseen, josta hän olisi mielellään vapautunut tahtomatta
kuitenkaan sen tuhoa. Sillä hän oli pelastanut tytön tuhosta lihavan
sian hinnalla.
Tyttö oli arvottomana ja sairaana kotikylänsä nuorten miesten
halveksima, ja sen takia hänen tyytymättömät vanhempansa olivat
määränneet hänet tuskin kaksitoistavuotiaana keittopataan. Kun kapteeni
Van Horn tapasi tytön ensimmäisen kerran Balebuli-joen rannalla, oli
tämä kammottavan kulkueen keskipisteenä.
Kaikkea muuta kuin kaunotar, oli ollut kapteenin arvostelu, kun hän
pysäytti kulkueen. Sairauden laihduttama tyttö, jonka syyhyinen iho
hilseili, riippui käsistään ja jaloistaan vankkaan seipääseen sidottuna
niin kuin sika, ja villit, jotka kantoivat seivästä olkapäillään,
aikoivat syödä hänet. Osaamatta odottaa armoa tyttö ei pyytänytkään
apua, mutta hänet vallannut kauhea pelko loisti avunpyyntönä hänen
villisti tuijottavista silmistään. Etelämeren englanninkielellä
kapteeni Van Hornille oli selitetty, että tytön seuralaiset eivät
pitäneet häntä hyvänmakuisena ja että he sen tähden olivat matkalla
Balebuli-joelle, jonka virtaavaan veteen he aikoivat hänet seipäällä
kaulaa myöten kiinnittää. Mutta ennen sitä he suunnittelivat hänen
niveltensä sijoiltaan kiskomista ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä
luiden murtamista. Se ei ollut mikään uskonnollinen juhlameno julmien
viidakkojumalien lepyttämiseksi. Sillä oli pelkkä herkuttelun
tarkoitus. Elävä liha tehtiin siten mureaksi ja maukkaaksi, ja oli
välttämätöntä käsitellä tyttöä niin, huomauttivat hänen saattajansa.
Kahden päivän vedessä-olo tekisi tehtävänsä, he selittivät kapteenille.
Sitten he surmaisivat tytön, laatisivat nuotion ja kutsuisivat
joitakuita ystäviä pitoihin.
Hierottuaan puoli tuntia kauppaa todistellen tavaran arvottomuutta
kapteeni Van Horn oli ostanut viidellä dollarilla lihavan sian ja
vaihtanut sen tyttöön. Koska hän maksoi siasta kauppatavaraa ja otti
sadan prosentin voiton, oli tyttö hänelle todellisuudessa maksanut
kaksi dollaria viisikymmentä senttiä.
Sen jälkeen kapteeni Van Hornin vastukset olivat alkaneet. Hän ei
voinut päästä tytöstä eroon. Hän tunsi liian hyvin Malaitan asukkaat:
oli mahdotonta jättää tyttöä minnekään sille saarelle. Su'un päällikkö
Ishikola oli tarjonnut tytöstä kuuttakymmentä kookospähkinää ja Bau,
eräs viidakkopäällikkö Malun rantamalla, kahta kananpoikaa. Tätä
jälkimmäistä tarjousta oli seurannut irvistely, jolla vanha lurjus
ivasi tytön laihuutta. Kun ei ollut onnistunut kohtaamaan lähetyspriki
Western Crossia, jolla tyttöä ei olisi syöty, kapteeni Van Hornin
oli pakko pitää tyttö Arangin ahtaissa suojissa epämääräiseen
tulevaisuuteen asti, kunnes saisi hänet annetuksi lähetyssaarnaajille.
Mutta tyttö ei osoittanut hänelle minkäänlaista kiitollisuutta, koska
ei tuntenut sellaista. Hänet oli vaihdettu lihavaan sikaan, ja hän
arveli, ettei hänen surkea osansa maailmassa saattaisi muuttua.
Ruokatavaraa hän oli ollut, ruokatavarana hän pysyi. Vain paikka, jossa
hänet syötäisiin, oli muuttunut, ja tämä suuri valkoinen Arangin herra
olisi hänen kohtalonsa, kun hän oli riittävästi lihonnut. Valkoisen
herran suunnitelmat olivat olleet hänelle selvillä alusta alkaen, kun
häntä oli koetettu syöttää. Mutta hän oli puijannut valkoista herraa
syömällä vain senverran, minkä tarvitsi hengenpitimikseen.
Seurauksena oli, että tyttö, joka koko ikänsä oli asunut viidakossa
astumatta jalallaankaan kanoottiin, keinui nyt valtameren ulapalla
ikuisen kauhun vallassa. Etelämeren englanninkielellä, jota tuhannet
saarten villit puhuivat kymmenintuhansin murtein, Arangin muut
mustaihoiset matkustajat vakuuttivat hänelle, että keittopata olisi
hänen päiviensä päättäjä. »Usko minu, tyttö», saattoi joku sanoa sille,
»pieni aika, ja iso valkoinen herra kai-kai sinu». Tai joku toinen:
»Iso valkoinen herra kai-kai sinu aivan varma, sen taki hän niin paljo
katso sinu.»
Kai-kai merkitsee etelämeren englanninkielellä »syödä». Sen tiesi
Jerikin. »Syödä» sanaa ei ollut sen sanastossa, mutta kai-kai oli, ja
se merkitsi kaikkea, mitä »syödä» merkitsee, ja enemmänkin, sillä sitä
käytettiin sekä substantiivina että verbinä.
Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan muiden kiusoitellessa. Hän ei puhunut
milloinkaan, ei edes kapteeni Van Hornille, joka ei tietänyt hänen
nimeäänkään.
Vasta myöhään iltapäivällä, sen jälkeen kun oli löytänyt tytön
sairashuoneesta, Jeri palasi kannelle. Tuskin kapteeni, joka oli
kantanut sen jyrkistä portaista, oli laskenut sen kannelle, kun se
keksi uuden ilmiön -- maan. Se ei nähnyt sitä, mutta se vainusi sen
läheisyyden. Sen kuono kohosi ja nuuski tuulta, joka oli tuonut
sanoman, ja se luki ilmaa nenällään niin kuin ihminen lukee
sanomalehteä silmillään: suolaisia höyryjä merenrannalta ja pakoveden
aikaan paljastuneilta mutaisilta mangrovesoilta, troopillisen
kasvillisuuden sulotuoksuja ja savujen hajua, joka tuli kaukaa, hyvin
kaukaa.
Pasaatituuli, joka oli kuljettanut Arangin erään Malaitan esiinpistävän
niemen suojaan, heikkeni, ja Arangi keinahteli kevyessä aallokossa
jalusnuorat narahdellen ja purjeet lepattaen. Jeri heitti vain
halveksivan, pilkallisen katseen isoonpurjeeseen, joka läiskähteli sen
yläpuolella. Se tiesi jo, että sen uhkaukset olivat tyhjiä, mutta se
osasi varoa jalusnuorain väkipyöriä ja kiersi mastorenkaan.
Sillä aikaa kuin kapteeni Van Horn, joka tahtoi tyynen kestäessä
harjoittaa miehistönsä ampuma-aseitten käyttöä ja hoitoa, otti
lee-enfield-kivääreitä kattoikkunalta, Jeri kyyristyi yhtäkkiä
ja alkoi hiipiä jäykin jaloin. Mutta kolmen askeleen päähän
tavaralaatikoiden alla olevasta piilopaikastaan uskaltautunut
villikoira piti myöskin varansa. Se murisi uhkaavasti. Sen murina ei
ollut kaunista. Se oli yhtä kolkkoa ja pahansuopaa kuin sen koko elämä
oli ollut. Sellainen murina sai useimmat pienet eläimet säikkymään,
mutta se ei tehonnut lainkaan Jeriin. Tämä jatkoi varmana etenemistään
ja syöksähti, kun villikoira loikkasi koloonsa laatikkojen alle, sen
perään jääden vain muutaman tuuman jälkeen.
Kapteeni Van Horn viskeli mereen puupalasia, pulloja ja tyhjiä
säilykerasioita ja komensi kahdeksaa innokasta laivamiestä ampumaan
niitä. Jeriä kiihotti ja ihastutti pyssyjen pauke, ja se lisäsi
melua kimeillä haukahduksillaan. Palaavat neekerit keräilivät kilvan
kannelle putoilevia messinkihylsyjä, jotka heistä olivat suurenmoisia
aarteita, ja pistivät niitä korviensa tyhjiin reikiin. Heidän
korvissaan oli monta sellaista reikää, joista pienimpiin mahtui
patruuna ja suurimmissa oli savipiippuja ja tupakkarullia, vieläpä
tulitikkulaatikoltakin. Muutamilla korvalehden reiät olivat niin
suunnattomat, että ne oli tukittu kolmen tuuman läpimittaisilla
vuolluilla puupalikoilla.
Perämiehellä ja kapteenilla oli aina vyöllä automaattipistooli, ja
niitä he paukuttivat nyt vuorotellen mustaihoisten henkeään pidättäen
ihaillessa niin ihmeellistä pikatulta. Laivamiehet olivat kaikkea muuta
kuin mestariampujia, mutta Van Horn tiesi yhtä hyvin kuin jokainen
kapteeni Salomonin saarilla, että viidakon ja merenrannan alkuasukkaat
ampuivat vielä huonommin ja että hänen laivamiehistönsä ampumataitoon
saattoi luottaa, mikäli vain miehistö ei hädän hetkellä kääntyisi omaa
laivaa vastaan. Borckmanin pistooli joutui epäkuntoon, ja hän sai Van
Hornilta muistutuksen aseen huolimattomasta hoidosta. Borckmanilta
kysyttiin yrmeällä äänellä, montako ryyppyä hän oli ottanut ja siitäkö
johtui, että hän ampui niin huonosti. Borckman selitti, että hänellä
oli vähän kuumetta, eikä Van Horn huolinut ilmaista epäilyksiään, ennen
kuin hetkistä myöhemmin kyyristyi Jeri sylissään mesaanipurjeen suojaan
ja kertoi kaiken uudelle pikkuystävälleen.
»Syynä kaikkeen on hänen ryypiskelynsä, Jeri», selitti hän. »Se
pakottaa minut, Herra paratkoon, hoitamaan paitsi omia vahtivuorojani
puolet hänenkin vuoroistaan. Mutta hän sanoo sitä kuumeeksi. Älä usko
sitä milloinkaan, Jeri. Sen aiheuttavat ryypyt, aivan yksinkertaisesti
r-y-y-p-y-t. Hän on hyvä merimies selvänä ollessaan, Jeri. Mutta
juovuspäissään hän on aivan mieletön. Silloin hänen päänsä on aivan
pyörällä ja hän on ihan järjiltään, ja hän saattaa kuorsata myrskyssä,
mutta kärsiä unettomuutta rasvatyynellä. Jeri, sinä joka parhaillaan
aloittelet ensimmäisiä askeleitasi maailmassa neljällä pienellä,
pehmeällä jalallasi, noudata kokeneen miehen neuvoa ja jätä ryypyt
sikseen. Usko minua, Jeri-poikani, kuuntele isääsi, ryypyistä ei
sinulle koskaan koidu hyvää.»
Sen jälkeen Van Horn jätti Jerin kannelle villikoiraa väijymään, meni
alas hyttiin ja otti pitkän kulauksen samasta pullosta, jota Borckman
oli äskettäin tullannut.
Villikoiran ja Jerin välinen sota tuli huvitukseksi ainakin Jerille,
joka ei käynyt sitä ilkeydestä, vaan sydämensä riemuksi. Se antoi sille
ihanaa voiman tuntoa, sillä villikoira pakeni aina sen edestä. Jeri oli
ainakin heidän koirain kesken Arangin herra. Sen mieleenkään ei
johtunut miettiä, miltä villikoirasta tuntui sen menettely, kun se
pakotti toisen viettämään vihoviimeisen kurjaa elämää. Vain silloin,
kun Jeri oli kannen alla, villikoira uskalsi muutamaa askelta kauemmas
turvapaikastaan, ja silloinkin se kulki peläten ja vavisten pientä,
lihavaa penikannappulaa, joka ei säikkynyt sen murinaa.
Myöhään iltapäivällä Jeri, joka oli jälleen löylyttänyt villikoiraa,
meni laivan perälle ja tapasi kapteenin istumassa kannella matalaan
laitaan nojaten polvet koukussa ja hajamielinen katse suojanpuolelle
suunnattuna. Jeri nuuski hänen paljasta jalkaansa, ei siksi, että sen
olisi tarvinnut tunnustella, vaan koska sen muuten teki mieli niin
tehdä ja ystävällisen tervehdyksen tarkoituksessa. Mutta Van Horn ei
huomannut sitä, vaan tuijotti yhä merelle. Hän ei huomannut edes pennun
läsnäoloa.
Jeri laski kuononsa kapteenin polvelle ja katsoi pitkään ja vakavasti
tämän kasvoihin. Tällä kertaa kapteeni huomasi, ja miellyttävä väristys
kulki hänen lävitseen, mutta hän ei nytkään hievahtanut. Jeri koetti
uutta keinoa. Kapteenin käsi riippui velttona, puoleksi avoimena,
kyynärvarren levätessä polvella. Jeri pisti pehmeän, kultaisen kuononsa
silmiä myöten puoliavoimeen käteen ja pysyi aivan hiljaa. Jos se olisi
voinut nähdä, se olisi havainnut säteilyn kapteenin silmissä, jotka
olivat kääntyneet pois mereltä ja katsoivat siihen. Mutta Jeri ei
voinut nähdä. Se pysyi hiljaa vielä vähän aikaa ja päästi sitten syvän,
nyyhkyttävän huokauksen.
Se oli liikaa kapteenille, joka puhkesi niin sydämelliseen nauruun,
että Jerin silkinhienot korvat painuivat luimuun kuin anteeksipyytäen
sitä, että se rakasti ja kaipasi jumalan hymyn päivänpaistetta.
Kapteenin nauru pani Jerin häntätöpykän rajusti heilumaan. Puoliavoin
käsi sulkeutui lujaan puserrukseen, joka kokosi pehmeän nahkan
poimuihin toiselle puolen Jerin päätä. Sitten käsi alkoi pudistella
Jeriä puoleen ja toiseen niin voimakkaasti, että Jerillä oli työ ja
tuska pysytellessään jaloillaan.
Se oli suloista Jeristä. Enemmänkin: se oli hurmiota sille. Sillä sehän
tiesi, että pudistus ei ollut vihamielinen eikä vaarallinen vaan se oli
samanlaista kuin sen ja Miksin väliset leikit. Toisinaan se oli
leikkinyt sillä tavoin Timin kanssa antaen hellyytensä purkautua
melkein väkivaltaisena. Ja joskus, tosin hyvin harvoin, mister
Hagginkin oli Jeriä rakastavasti riepotellut. Se oli Jerille puhetta,
jonka merkityksestä se ei voinut erehtyä.
Leikin kiihtyessä Jeri päästi raivokkaimman murinansa, joka yltyi sitä
mukaa kuin pudistuksen rajuus. Mutta sekin oli leikkiä, uskottelua sen
uhkaamisesta, jota tahtoi kaikkein vähimmin uhata. Jeri ponnisteli ja
riuhtoili koettaen vääntää poskensa höllän nahkan poimun niin, että
olisi ylettänyt puremaan.
Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi
hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen.
Leikki jatkui, ja Jeri kiihtyi kiihtymistään. Kerran, kun kapteeni ei
kyllin nopeasti ennättänyt väistää, Jeri sieppasi hänen kätensä
hampaittensa väliin, mutta ne eivät purreetkaan. Ne pusersivat
ystävällisesti, jättäen jäljen ihoon, mutta eivät purreet.
Leikki kiihtyi edelleen, ja Jeri menetti siinä malttinsa. Se innostui
niin, että se, mikä oli ollut teeskenneltyä, muuttui todelliseksi. Se
oli taistelua, kamppailua kättä vastaan, joka otti kiinni, pudisteli ja
sysäsi pois. Uskoteltua raivoa ei ollut enää Jerin murinassa, raivo oli
todellista. Kun se sysättiin pois ja hyökkäsi uudelleen, se haukkui
kimakasti pennunraivoa kiehuen. Ja kapteeni Van Horn, joka ymmärsi
tilanteen, ei tarttunut enää kiinni, vaan ojensi kätensä aivan avoimena
rauhan merkiksi, mikä tapa on yhtä vanha kuin ihmiskäsi. Samalla hän
lausui yhden ainoan sanan: »Jeri!» Siihen sisältyi yhtaikaa nuhtelu,
käsky ja rakastava huolenpito.
Jeri ymmärsi ja palasi järkiinsä. Se katui heti, nöyrtyi täydelleen ja
luimisti korviaan anteeksipyytäen ja vakuuttaen sydämensä lämpöistä
rakkautta. Se muuttui hampaat irvissä täydellä todella hyökkäävästä
koirasta silmänräpäyksessä pehmeäksi, silkkiseksi kääröksi, joka
lähestyi avointa kättä ja suuteli sitä kielellään, kielellä, joka
valkoisten, hohtavien hampaiden välissä loisti kuin ruusunpunainen
jalokivi. Ja seuraavassa hetkessä se oli kapteenin sylissä, poski
poskea vasten, ja kieli nuoli nuolemistaan mykän olennon kaikella
hellyydellä. Se oli todellinen rakkauden juhla, yhtä ihana heille
kummallekin.
»Jumalan kiitos!» hymähti kapteeni Van Horn. »Sinä olet pelkkää suurta
tunnetta, jonka keskellä on kultainen sydän ja jonka ympärille on
kääritty kultainen verho. Jumalan kiitos, Jeri, sinä olet kultaa,
puhdasta kultaa, sisältä ja päältä, eikä koko maailmassa ole toista
veroistasi koiraa. Sinä olet jalointa kultaa, sinä kultainen koira. Ole
sinä hyvä minulle ja rakasta minua, niin kuin minä aina olen hyvä
sinulle ja rakastan sinua iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Ja kapteeni Van Horn, Arangin paljassäärinen, lannevaatteeseen ja
halpaan pumpulipaitaan puettu herra, joka päivästä päivään kuljetti
laivallaan mustia ihmissyöjiä, jolla oli automaattipistooli vyössä
valveilla ja nukkuessa, jonka päästä merenranta- ja viidakkokylät
olivat luvanneet palkintoja ja jota kunnioitettiin voimakkaimpana
kapteenina Salomonin saarilla, missä vain voimakkaat miehet saattoivat
säilyttää henkensä: hän räpytti äkkiä kostuneita silmiään eikä
saattanut hetkiseen nähdä pentua, jonka koko ruumis värisi rakkautta
hänen sylissään ja joka suuteli pois hänen silmiensä suolaisen
hempeyden.