Jeri unohti nyt hetkeksi kokonaan Meringin. Se muisti hyvin, että
haukalla oli ollut terävät kynnet ja yhtä terävä nokka. Tuota
ilmaapieksävää, ukkosen lailla jyrisevää hirviötä täytyi pitää
silmällä. Ja Jeri kyyristyi hyppyä varten ja ponnisteli pysyäkseen
pystyssä liukkaalla, kaltevalla kannella, katsoi jäykästi
isoonpurjeeseen ja murisi matalalla äänellä sen vähänkin liikahtaessa.
Arangi luovaili kapean salmen koralliriuttojen välitse virkeää
pasaatituulta vastaan. Vähän päästä oli tehtävä käännöksiä, niin että
isopurje syöksähteli alituisesti Jerin yli kannen toiselta puolelta
toiselle äännellen siipien havinaa muistuttavasti, samalla kuin
reiviköydet kitisivät ja jalusnuorien väkipyörät räiskivät
korviahuumaavasti. Puolikymmentä kertaa Jeri hyppäsi sitä kohti, kun se
syöksähti yli kannen, suu avoinna tarttumaan kiinni, ikenet irvissä ja
hohtavat pennunhampaat loistaen auringonpaisteessa kuin
norsunluuhelmet.
Epäonnistuttuaan jokaisella hyppäyksellä Jeri teki erään
johtopäätöksen. Ohimennen on sanottava, että se pääsi siihen vain
todellisilla päättelyillä. Jeri oli huomannut isonpurjeen uudistuneista
hyökkäyksistä, että vaikka vaara oli sitä monesti uhannut, ei »haukka»
sentään ollut voinut vahingoittaa sitä, eipä edes hipaista. Sen tähden,
Jeri ajatteli taas tietämättään, se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin
miltä aluksi oli tuntunut. Silti oli varminta varoa sitä, vaikka se
olikin jo lajiteltu niiden ilmiöiden joukkoon, jotka näyttivät
hirmuisilta, mutta eivät sellaisia olleet. Jeri oli oppinut olemaan
pelkäämättä tuulen huminaa palmupuissa maatessaan mukavasti
plantaasirakennuksen kuistikolla ja hyökkäileviä aaltoja, jotka
kohisten muuttuivat viattomaksi vaahdoksi rannalla sen jalkojen
juuressa.
Monta kertaa päivän pitkään Jeri ylvään huolettomasti, miltei
pilkallisesti nosti päänsä isoapurjetta kohti, kun se teki äkillisiä
syöksyjään vinkuvien jalusnuoriensa höltyessä tai kiristyessä. Mutta se
ei enää kyyristynyt hypätäkseen sen kimppuun. Se oli heti ottanut oppia
uudesta kokemuksestaan.
Selviydyttyään isostapurjeesta Jeri palasi ajatuksineen Meringeen.
Mutta enää ei näkynyt Meringeä, ei Timiä, Panua eikä Miksiä; ei mister
Hagginia, Derbyä eikä Bobia; ei rantaa eikä maata palmupuineen ja
vihreitä rinteitään ikuisesti kohti taivasta kohottavine kaukaisine
vuorineen. Katsoipa se laivan oikealta tai vasemmalta puolelta,
keulasta tai perältä se aina, kun se hypähti laitaa vasten seisomaan,
näki vain kuohuvan ja kohisevan valtameren, joka vyörytti
valkoharjaisia laineitaan tuulen suuntaan.
Jos Jerillä olisi ollut silmät kuten ihmisellä lähes pari yardia kantta
korkeammalla, ja jos ne lisäksi olisivat olleet merimiehen
harjaantuneet silmät, se olisi nähnyt pohjoisessa Ysabelin kapeana
juovana ja etelässä sangen selvästi Floridan joka kerta, kun Arangi
kaakkoissuunnassa kallistui tuulen alle. Ja jos se olisi voinut käyttää
apuna kaukoputkea, jolla kapteeni Van Horn pidensi silmiensä
kantomatkaa, se olisi nähnyt idässä Malaitan kaukaiset huiput, joista
tuprahteli vaaleanpunaisia pilviä yli taivaanrannan.
Mutta nykyhetkestä Jeri oli aivan selvillä. Se oli varhain oppinut
hetken rautaisen lain ja ottamaan mieluummin vastaan sen, mikä silloin
oli kuin tavoittelemaan aivan muita, kaukaisia päämääriä. Meri oli.
Maata ei enää ollut. Arangi oli ja se elämä, mikä myllersi sen
kannella. Ja Jeri ryhtyi ottamaan selkoa siitä, mikä oli, toisin
sanoen: tutkimaan uutta ympäristöään sopeutuakseen siihen.
Sen ensimmäinen löytö oli ihastuttava -- ysabelilainen viidakkokoiran
pentu, jonka eräs Meringeltä palaava villi oli ottanut mukaansa
Malaitalle. Ne olivat samanikäisiä, mutta ne olivat saaneet erilaisen
kasvatuksen. Villikoira oli se, mikä oli: villi koira. Sillä oli aina
korvat luimussa ja häntä koipien välissä, se pelkäsi alituisesti
onnettomuuksia ja pahoinpitelyä, oli aina arka ja ärtyinen, irvisti
iskun uhatessa, niin että nuoret kulmahampaat välkkyivät, mutta mateli
lyönnin sattuessa, ulvoi pelkoaan ja tuskaansa ja oli aina valmis
petolliseen hyökkäykseen, kun vain saattoi toivoa menestyvänsä ja
säästävänsä nahkansa.
Villikoira oli varttuneempi kuin Jeri, kookkaampi ja ilkeydessään
ovelampi, mutta Jeri oli aatelismies, jalorotuinen ja urhoollinen.
Villikoira oli yhtä ankaran valinnan tulos, mutta valinta ei ollut
samanlainen. Viidakkoesi-isät, joista se polveutui, olivat jääneet
elämään arkuutensa ansiosta. Ne eivät olleet koskaan ehdoin tahdoin
tapelleet ylivoimaa vastaan. Avoimesti ne eivät olleet koskaan
hyökänneet, ellei saalis ollut heikko ja avuton. Sen sijaan, että
olisivat osoittaneet rohkeutta, ne olivat aina pelänneet, pakoilleet ja
varoneet vaaraa. Luonto oli valinnut ne sokeasti julmassa ja kurjassa
ympäristössä, missä elämän voittopalkinto oli saavutettavissa
pääasiassa viekkaalla varovaisuudella ja äärimmäisen vaaran sattuessa
epätoivoisella puolustautumisella.
Mutta Jeri oli rakkauden ja rohkeuden valitsema. Ihmiset, jotka kerran
hämärässä muinaisuudessa olivat ottaneet villin koiran ja tehneet sen
sellaiseksi, että se vastasi heidän tarkoituksiaan, ihannettaan ja
toiveitaan, olivat harkitusti ja tietoisesti valinneet senkin
esivanhemmat. Valittu koira ei saanut koskaan taistella niin kuin rotta
nurkassa, sillä se ei saanut milloinkaan rotan tavoin piiloutua
nurkkaan. Pakenemista ei saanut ajatella. Ihmiset olivat muinaisuudessa
hylänneet sellaiset koirat, jotka olivat paenneet. Ne eivät olleet
päässeet Jerin esivanhemmiksi. Koirat, jotka oli valittu Jerin
esivanhemmiksi, olivat olleet luonteeltaan urhoollisia, pystypäisiä ja
hyökkääviä. Ne syöksyivät epäröimättä kohti vaaraa, taistelivat ja
kuolivat, mutta eivät koskaan väistyneet. Ja lajin jatkuvuuden kautta
Jeri oli sellainen kuin Panu oli ollut ennen häntä ja Panun esi-isät
olivat olleet ammoisista ajoista alkaen.
Niinpä Jeri kohdattuaan villikoiran, joka oli arasti ahtautunut
isonmaston ja kajuutan kattoikkunan muodostamaan tuulensuojaiseen
sopukkaan, ei huolinut harkita, oliko toinen isompi ja voimakkaampi
kuin se itse. Se tiesi ainoastaan, että se oli vanha vihollinen,
villikoira, joka ei ollut päässyt ihmisen lieden ääreen. Päästäen rajun
ilonulvahduksen, mikä herätti kapteeni Van Hornin kaikkikuulevain
korvain ja kaikkinäkeväin silmäin huomion, Jeri teki hyökkäyksen. Villi
penikka ponnahti jaloilleen ja yritti pakoon hämmästyttävän nopeasti,
mutta Jeri oli ennättänyt tavoittaa sen, ja ne kieriskelivät yhdessä
kaltevalla kannella. Ja vaikka villipenikka kieriskellessään tunsi
terävien hampaiden pistoksia, se vastaan panematta vain murisi vuoroin
ja vuoroin nyyhkytti ja vikisi pelosta, tuskasta ja alistuvasta
nöyryydestä.
Ja Jeri oli ritari, mikä tahtoo sanoa, että se oli hieno koira. Se oli
niin valittu. Koska toinen ei vastustellut, oli surkea, vaikeroi ja
heittäytyi avuttomaksi sen edessä, se luopui hyökkäyksestä ja kömpi
pois suojapuolen valureiästä, johon oli vihollisineen vierinyt
kaikenlaisen kaman sekamelskaan. Se ei tehnyt sitä ajatellen. Se
menetteli niin, koska oli sellainen kuin oli. Se kapusi ylös keinuvaa
kantta ja oli erinomaisen tyytyväinen tuntiessaan villikoiran turkin
hajun suussaan ja kuullessaan kapteeni Van Hornin ylistyshuudot, joiden
tarkoituksen se tajusi: »Hyvin tehty, Jeri! Sinä olet aarre, Jeri!
Siinä vasta koira!» Kun Jeri hitaasti jatkoi matkaansa, täytyi myöntää,
että se näytti tuntevan oman arvonsa. Sen käynti oli hiukan jäykkää, ja
sen yliolkaiset silmäykset vikisevään villikoiraan puhuivat selvästi:
»Hyvä, olenpa antanut sinulle kylliksi tällä kertaa. Osaat varmaankin
pysyä poissa tieltäni tämän jälkeen.»
Jeri jatkoi tutkimuksiaan uudessa pienessä maailmassaan, joka ei ollut
milloinkaan levossa, vaan aina kohoili, kallisteli ja keikkui meren
aaltoilevalla pinnalla. Siellä olivat Meringeltä palaavat mustaihoiset.
Se tunnusteli niitä kaikkia ja sai osakseen vihaisia silmäyksiä ja
mutinaa, mihin se vastasi uhkaavalla murinalla. Se oli tottunut
kulkemaan neljällä jalallaan ylpeästi niiden ohitse, vaikka ne olivat
kaksijalkaisia, sillä se oli elänyt ja liikkunut aina suuren
kaksijalkaisen, kaksilahkeisen jumalan, mister Hagginin suojeluksessa.
Lisäksi siellä oli outoja mustaihoisia, jotka palasivat Pennduffrylta
ja »Tuhannen laivan lahdelta». Se koetti oppia tuntemaan ne kaikki.
Sille saattoi joskus tulevaisuudessa olla tarpeellista tuntea ne. Tosin
se ei ajatellut sitä. Se vain keräsi tietoja ympäristöstään eikä
ollenkaan huolehtinut huomisesta.
Keräten omalla tavallaan tietoa se nopeasti käsitti, että aivan samoin
kuin plantaasin päärakennuksessa palvelevat mustaihoiset olivat
erilaisia kuin peltotöissä olevat, oli Arangillakin ryhmä mustaihoisia,
jotka olivat erilaisia kuin paluumatkalla olevat. Se oli laivan
miehistö. Ne viisitoista mustaihoista, jotka kuuluivat siihen,
liittyivät lähemmin kapteeni Van Horniin kuin toiset. Ne tuntuivat
välittömämmin kuuluvan hänelle ja Arangiin. Ne työskentelivät hänen
käskyjensä alaisina, ohjasivat laivaa, vetivät ja hinasivat köysiä,
nostivat ylähangan puolelta vettä kannelle ja hankasivat sitä luudilla.
Aivan samoin kuin Jeri oli oppinut mister Hagginilta, että sen täytyi
olla suvaitsevaisempi talossa asuvia mustaihoisia kuin niitä
peltotöissä olevia kohtaan, jotka tunkeutuivat piha-aitaukseen
sisäpuolelle, se oppi kapteeni Van Hornilta, että sen täytyi olla
suvaitsevaisempi laivan miehistöä kuin palaavia mustaihoisia kohtaan.
Näitä se saattoi kohdella kovemmin kuin ensinmainituita. Niin kauan
kuin kapteeni Van Horn ei tahtonut laivansa miehistöä hätyytettävän,
oli Jerin velvollisuus jättää se tekemättä. Toiselta puolen se ei
hetkeksikään unohtanut olevansa valkoisen jumalan koira. Vaikka se ei
saanut hätyyttää erikoisasemassa olevia mustaihoisia, se kieltäytyi
kuitenkin ystävystymästä niiden kanssa. Se piti niitä silmällä. Yhtä
etuoikeutettuja mustaihoisia kuin nämä se oli nähnyt mister Hagginin
asettavan riviin ja ruoskivan. Niillä oli oma tärkeä tehtävänsä, ja oli
pidettävä huolta siitä, että ne tekivät kunnolla työnsä. Se myönsi
niille olemisen oikeuden, mutta ei tunnustanut niitä vertaisikseen. Se
saattoi korkeintaan osoittaa niille alentuvaa kohteliaisuutta.
Jeri tutki läpikotaisin laivan keittiön, mikä olikin yksinkertainen
tehtävä, sillä se käsitti vain avoimella kannella olevan pienen
liesipahasen, joka oli alttiina tuulelle, sateelle ja myrskylle ja
jonka ääressä keskellä sakeaa savua kaksi mustaihoista kalisteli
kattiloita ja valmisti ruokaa laivan kahdeksallekymmenelle hengelle.
Sitten sen huomio kiintyi laivamiehistön omituiseen puuhaan.
Arangin laitaan ruuvattiin pystysuoria tankoja ja niihin
kiinnitettiin piikkilankoja ympäri laivan. Vain viidentoista tuuman
levyinen kulkuaukko jätettiin erääseen kohtaan. Jeri käsitti
kiinnittämättä siihen ohimenevääkään ajatusta, että ne olivat
varovaisuustoimenpiteitä. Niin kauan kuin se muisti, se oli aina elänyt
mustaihoisten puolelta vaanivan vaaran varjossa. Meringen plantaasilla
vähälukuiset valkoiset miehet olivat katsoneet karsaasti monilukuisiin
mustaihoisiin, jotka ahersivat heidän hyväkseen ja olivat heidän
omaisuuttaan. Arkihuoneessa, missä oli ruokapöytä, biljardipöytä ja
fonografi, seisoi pyssyteline, ja jokaisessa makuuhuoneessa, jokaisen
vuoteen vieressä oli helposti saatavissa revolvereja ja pyssyjä. Niin
ikään mister Hagginilla, Derbyllä ja Bobilla oli aina ollut revolveri
vyössä, kun he lähtivät talosta mustaihoisten joukkoon.
Jeri tiesi, että ne kovaääniset esineet olivat hävityksen ja kuoleman
välikappaleita. Se oli nähnyt niillä surmattavan eläviä olentoja, kuten
villisikoja, vuohia, lintuja ja krokotiileja. Sellaisten esineiden
avulla valkoiset jumalat surmasivat eläviä olentoja paikallaan seisten
niin kaukaa kuin halusivat. Jos se tahtoi surmata jonkun, sen itsensä
täytyi kulkea välimatka päästäkseen uhrinsa luo. Se oli erilainen. Se
oli rajoitettu. Rajoittamattomille, kaksijalkaisille, valkoisille
jumalille kaikki mahdottomatkin asiat olivat mahdollisia. Kaukaa
surmatessaan he osasivat jollakin tavoin pidentää kynsiään ja
hampaitaan. Jeri hyväksyi sen miettimättä ja olematta tietoinen
hyväksymisestään, aivan samoin kuin se hyväksyi kaiken muun
salaperäisen sitä ympäröivässä maailmassa.
Jeri oli kerran nähnyt mister Hagginin kylvävän kuolemaa kaukaa
toisellakin kovaäänisellä tavalla. Jeri oli nähnyt hänen kuistilta
heittävän räjähtäviä dynamiittiputkia mustaihoisten kirkuvaan
parveen. Nämä olivat tulleet jostakin muualta pitkillä, mustilla
sotakanooteilla, joiden terävät keulat olivat koristellut leikkauksilla
ja simpukankuorilla, ja vetäneet veneensä rantaan aivan plantaasin
päärakennuksen alle.
Jeri oli nähnyt valkoisten jumalien käyttävän niin monia varokeinoja,
että siitä asiaa ajattelematta oli luonnollista, että tämän uivan
maailman piikkilanka-aita oli merkkinä aina uhkaavasta vaarasta.
Onnettomuus ja kuolema häilyi alituisesti pään päällä ja vaani
tilaisuutta hyökätäkseen elämän kimppuun ja tuhotakseen sen. Elämän
piti olla hyvin varuillaan säilyäkseen -- sen lain Jeri oli oppinut
siitä vähäisestä, minkä se elämästä tiesi.
Tarkastellessaan piikkilangan kiinnittämistä Jerille sattui uusi
seikkailu: se tapasi Lerumien, Meringeltä palaavan mustaihoisen, jonka
Timi oli tänä aamuna kaatanut kantamuksineen veteen venheen vierelle.
Tapaaminen sattui kattoikkunan oikealla puolella, jonka sivulla Lerumie
seisoi, katseli halpahintaiseen taskupeiliin ja kampasi kähäräistä
tukkaansa omatekoisella puukammalla.
Jeri tuskin vilkaisikaan Lerumieen juosta paapertaessaan perämies
Borckmanin luo, joka laivan perällä valvoi piikkilangan kiinnittämistä
tukitankoihin. Mutta Lerumie otettuaan syrjäsilmäyksellä selville,
ettei hänen jalkansa tekoa huomata, potkaisi nelijalkaisen vihollisensa
poikaa. Hänen paljas jalkansa osui Jerin vastaleikatun hännän arkaan
päähän, ja tuskallinen häväistys sai Jerin silmänräpäyksessä pois
suunniltaan.
Peräkannen vasemmalla puolella seisova kapteeni Van Horn, joka tarkkasi
tuulen voimaa purjeissa ja mustan ruorimiehen taitamatonta ohjaamista,
ei ollut nähnyt Jeriä välissä olevan kattoikkunan tähden. Mutta hänen
katseensa havaitsi Lerumien olkapään liikkeen, joka osoitti villin
pysyttelevän yhdellä jalalla, sillä aikaa kuin toinen jalka potkaisi.
Ja siitä, mitä sitten tapahtui, hän sai tukea johtopäätökselleen.
Jerin kiljunta sen sätkytellessä selällään, hyökätessä ja iskiessä
hampaillaan sokeasti ympärilleen ilmaisi todellista kiukustuneen
koiranpennun raivoa. Se naarmutti mustaihoisen jalkaa ja nilkkaa, mutta
sai kesken hyppyään toisen potkun ja luisui kallistunutta kantta myöten
valureikiä kohti jätettyään mustaihoisen nahkaan neulanterävien
penikanhampaittensa piirtämän koristeen. Yhä parkuen raivosta se
kiipesi takaisin jyrkkää puista mäkeä.
Lerumie havaitsi jälleen syrjään vilkaistuaan, että hänet oli huomattu
ja ettei hänen ollut hyvä mennä äärimmäisyyksiin. Hän pakeni pitkin
ikkunan sivua pujahtaakseen alas kajuutan ovesta, mutta Jerin terävät
hampaat tarttuivat hänen pohkeeseensa. Jeri piti otteestaan kiinni kuin
sokea, mustaihoinen kompasteli ja kaatui, ja kun tuulenpuuska samassa
purjeita pingoittaen kallisti laivaa, paiskautui Lerumie, joka turhaan
koetti päästä jaloilleen, piikkilanka-aitaa vasten alahangan puolelle.
Kannella kihisevä villijoukko kirkui ilosta, mutta Jeri, jonka raivo ei
ollut talttunut, vaikka varsinainen vastustaja oli lyöty, luuli
olevansa mustaihoisten naurun esineenä, hyökkäsi näiden kimppuun ja
iski hampaineen minkä ennätti pakenevien jalkojen vilinään.
Mustaihoiset syöksyivät päistikkaa alas kajuutan ja skanssin portaita,
juoksivat kokkapuulle tai kiipesivät köysiin, minne jäivät kyyhöttämään
kuin jättiläislinnut. Lopuksi kannella ei ollut muita kuin Jeri ja
laivamiehistö, sillä siihen kuuluvat se oli jo oppinut tuntemaan.
Kapteeni Van Horn osoitti haltioituneena suosiotaan, kutsui Jerin
luokseen ja taputteli sitä ihastellen. Sitten kapteeni kääntyi
matkustajiensa puoleen:
»Hei lurjukset! Teroittakaa nyt korvianne! Tämä koira on minun. Eräs
teistä, mustat roistot, pahoinpiteli tätä kelpo koiraa, mutta tuhat
tulimmaista se mies joutuu tekemisiin minun kanssani. Pitäkää huoli
jaloistanne ja varokaa koskemasta minun koiraani! Ymmärrättekö?»
Ja matkustajat, jotka yhä kiikkuivat orsillaan ja köysissä mustia
silmiään pyöritellen ja tirskuttaen toisilleen, hyväksyivät valkoisen
miehen lain. Ei Lerumiekaan, jota piikkilanka oli pahanlaisesti
raadellut, uhkaillut edes silmillään, saati sanoillaan. Sen sijaan hän
hieroi toveriensa täyttä kurkkua nauraessa ja kapteenin silmien
ilveilevästi välkkyessä hellävaroen sormillaan naarmujaan ja mutisi:
»Sepä olla piru koira!»
Jeri ei ollut lainkaan ilkeä. Timin ja Panun tapaan se oli kiukkuinen
ja peloton, ne olivat sen perinnöllisiä ominaisuuksia. Ja kuten Timistä
ja Panusta, oli mustaihoisten metsästäminen siitä ihastuttavaa, mikä
taas johtui kasvatuksesta. Varhaisimmasta lapsuudestaan asti se oli
siihen totutettu. Mustaihoiset olivat mustaihoisia, mutta valkoiset
miehet olivat jumalia, ja juuri valkoiset jumalat olivat opettaneet sen
hätyyttämään mustaihoisia ja pitämään näitä alhaisina. Koko maailmaa
ohjasi valkoisen miehen käsi. Mustaihoiset -- eikö se aina ollut nähnyt
niiden olevan pakotettuja pysymään alhaisessa asemassaan? Sehän oli
nähnyt valkoisten jumalien useita kertoja köyttävän niitä palmupuihin
Meringen pihamaalla ja suomivan niiden selät verisiksi. Ei ollut siis
ihme, että jalorotuinen irlantilainen terrieri, joka itse eli valkoisen
jumalan hellässä hoivassa, katseli alkuasukkaita valkoisen jumalan
silmillä ja käyttäytyi näitä kohtaan tavalla, mikä ansaitsi valkoisen
jumalan kiitoksen.
Sinä päivänä ei Jeri levännyt. Kaikki Arangilla oli uutta ja outoa, ja
se oli niin täpö täynnä, että siinä lakkaamatta sattui kiihoittavia
tapauksia. Jerillä oli toinenkin kahakka villikoiran kanssa, joka
väijyksistä hyökkäsi petollisesti sivusta sen kimppuun. Mustaihoisten
tavaralaatikot oli pinottu niin säännöttömästi, että kahden alimpana
olevan laatikon väliin oli jäänyt pieni rako. Kun Jeri kapteenin
kutsumana kulki siitä ohi, hyppäsi villikoira raosta, raapaisi
terävillä pennunhampaillaan Jerin keltaista, samettista nahkaa ja
loikkasi takaisin koloonsa.
Jerin kiukku kuohahti uudelleen. Se hyväksyi kyllä sivustahyökkäyksen.
Miksi ja se olivat usein leikkineet sitä, tosin vain leikkineet. Mutta
taistelusta peräytyminen soti Jerin tapoja ja luonnetta vastaan. Pyhän
vihan vallassa se hyökkäsi koloon vihollisen perässä. Mutta villikoira
olikin tällä kertaa nurkassa, missä sillä oli kaikki edut puolellaan.
Koloon tunkeutuessaan Jeri löi päänsä yläpuolella olevaan laatikkoon ja
tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kuonossaan ärisevän villikoiran
hampaat.
Siellä ei saattanut päästä kiinni villikoiraan, ei ollut tilaisuutta
syöksyä koko sydämellään ja koko painollaan sen kimppuun. Jeri saattoi
vain ryömiä ja kiemurrella eteenpäin, ja terävät hampaat tekivät joka
hetki tenää. Se olisi sittenkin lopulta löylyttänyt vihollisensa, ellei
Borckman ohikulkiessaan olisi vetänyt sitä takajalasta pois. Taas
kuului kapteeni Van Hornin kutsu, ja Jeri juosta hölkytteli
tottelevaisesti peräkannelle.
Ateria oli juuri katettu kannelle mesaanipurjeen suojaan, ja Jeri, joka
istui molempien valkoisten miesten välissä, sai sekin osuutensa. Se oli
jo pannut merkille, että näistä kahdesta kapteeni oli korkeampi jumala
ja antoi määräyksiä, joita toinen totteli. Perämies taas antoi
määräyksiä mustaihoisille, mutta ei koskaan kapteenille. Kun Jerissä
sen lisäksi oli kehittymässä mieltymys kapteenia kohtaan, niin se
kyyristyi lähelle tätä. Kun se pisti kuononsa kapteenin lautaselle,
nuhdeltiin sitä lempeästi. Mutta kerran, kun se vain nuuski perämiehen
höyryävää teekuppia, se sai tämän likaisesta etusormesta näpsäyksen
kuonoonsa. Perämies ei myöskään antanut sille ruokaa.
Kapteeni Van Horn antoi sille ensin kulhollisen säilykekermaan
keitettyä kauraryynivelliä, johon oli sirotellut kukkurapäälusikallisen
sokeria. Sen jälkeen hän tuon tuostakin antoi voileivänpalasia ja
paistettua kalaa, jonka hän ensin huolellisesti puhdisti ruodoista.
Jerin rakastama mister Haggin ei ollut milloinkaan syöttänyt sitä
pöydästä ruoka-aikoina, ja Jeri oli suunniltaan ilosta tämän
ihastuttavan elämyksen johdosta. Ja nuori kun oli, se salli kiihkon
saada itsessään vallan, niin että se pian aivan ahdisti kapteenia
saadakseen lisää kala- ja voileipämurusia. Kerran se haukahtikin
vaatimuksensa. Tämä antoi kapteenille aatteen ryhtyä heti opettamaan
sille »puhetaitoa».
Viidessä minuutissa se oli oppinut puhumaan hillitysti ja äännähtämään
vain kerran -- hiljaisen, pehmeän, kulkusen kilahdusta muistuttavan
yksitavuisen haukahduksen. Näinä viitenä ensimmäisenä kouluminuuttina
se oppi selvästi erottamaan käskyn »istu» käskystä »pane maata», ja
senkin se oppi, että sen täytyi aina istua puhuessaan, puhua
hypähtämättä tai liikahtamatta istuvasta asennostaan ja sitten odottaa,
kunnes ruokapala sille annettiin.
Edelleen: sen sanasto oli kasvanut kolmella sanalla. Aina tästä alkaen
»puhua» merkitsi sille puhumista ja »istu» merkitsi »istu» eikä »pane
maata». Kolmas lisä sen sanastoon oli »kapteeni». Tällä nimellä se oli
kuullut perämiehen aina puhuttelevan kapteeni Van Hornia. Ja samoin
kuin Jeri tietää, että nimi »Miksi» tarkoitti Miksiä eikä Timiä, Panua
tai sitä itseään, se tiesi myös, että kapteeni oli tämän uivan, uuden
maailman kaksijalkaisen, valkoisen isännän nimi.
»Se ei ole pelkkä koira», sanoi Van Horn perämiehelle. »Noiden
ruskeiden silmien takana on aivan varmasti ihmisen aivot. Se on kuusi
kuukautta vanha. Jos kuuden vuoden ikäinen poika oppisi viidessä
minuutissa kaiken sen, minkä Jeri äsken, hän olisi ihmelapsi. Mutta
mitäpä eroa, Herra paratkoon, lieneekään ihmisen ja koiran aivojen
välillä. Jos koira menettelee ihmisen tavoin, täytyy sen ajatellakin
ihmisen lailla.»