Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä
porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten
kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom
Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan
jokapäiväinen näky.
Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli
alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat
messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja
se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty
Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä
ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».
Arangi oli värväyslaiva, joka kuljetti mustaihoisia ihmissyöjiä
kaukaisilta saarilta työhön uusille plantaaseille, missä valkoiset
miehet muuttivat kosteaa ja ruttoista suota ja viidakkoa
hedelmällisiksi ja uljaiksi kookospalmupuistikoiksi. Molemmat Arangin
mastot olivat Oregonin seetriä, kuumalla parafiinillä kiilloitetut ja
niin sileiksi hangatut, että ne auringon hehkussa loistivat
kellanruskeitten opaalien tavoin. Tavattoman isojen purjeittensa avulla
se kykeni purjehtimaan kuin aavelaiva ja antoi tilaisuuden tullen
kapteeni Van Hornille, tämän valkoiselle perämiehelle ja viidelletoista
mustaihoiselle laivamiehelle yllin kyllin tehtävää. Sen pituus oli
kuusikymmentä jalkaa, eikä sen yläkannen poikittaisia alushirsiä oltu
heikonnettu kansihyteillä. Ainoina aukkoina -- yhtään hirttä ei
kuitenkaan oltu katkaistu niitä varten -- olivat ison kajuutan
kansi-ikkuna ja porrasaukko, skanssiluukku keulassa ja pieni
varastohuoneen luukku peräkannella.
Ja tällä pienellä kannella oli paitsi laivan miehistöä kolmelta
kaukaiselta plantaasilta palaavat mustaihoiset. »Palaavilla»
tarkoitettiin niitä, joiden kolmivuotinen työsopimus oli päättynyt ja
jotka nyt, sopimuksen mukaan, olivat matkalla kotikyliinsä Malaitan
villille saarelle. Kaksikymmentä heistä -- kaikki Jerin tuttuja -- oli
Meringestä, kolmekymmentä tuli Tuhannen laivan lahdesta, Russellin
saarilta, ja loput kaksitoista olivat Pennduffrystä Guadalcanarin
itärannikolta. Paitsi kaikkia näitä -- he olivat kaikki kannella ja
jaarittelivat omituisella, lintujen piipitystä muistuttavalla
falsettiäänellä -- oli siellä kaksi valkoista miestä, kapteeni Van Horn
ja hänen tanskalainen perämiehensä Borckman. Kaikkiaan väkeä oli
seitsemänkymmentäyhdeksän henkeä.
»Luulin jo, että sydämenne petti viime hetkessä», tervehti kapteeni Van
Horn, ja mielihyvän välke loisti hänen silmissään, kun hän katseli
Jeriä.
»Vähällä oli niin käydäkin», vastasi Tom Haggin. »Joka tapauksessa olen
sen tehnyt vain teidän tähtenne. Jeri on pentueen paras, tietysti
lukuunottamatta Miksiä. Ne kaksihan ovatkin vain jäljellä, ja ne ovat
aivan yhtä hyviä kuin kadonneet. Sillä Kati oli suloinen koira, josta
olisi tullut toinen Timi, jos se olisi saanut elää. -- Kas tässä,
ottakaa.»
Väkinäisellä liikkeellä hän laski Jerin Van Hornin käsivarrelle ja
kääntyi poispäin kulkeakseen kannen poikki.
»Jos sille tapahtuu jotakin, en anna sitä koskaan teille anteeksi,
kapteeni», urahti hän yrmeästi olkansa yli.
»Ensin niiden on otettava minun pääni», nauroi kapteeni.
»Se tapahtuu hyvin todennäköisesti, ukkoseni», murahti Haggin. »Meringe
on Somolle velkaa neljä päätä, kolme kuoli punatautiin, neljännen
murskasi kaatuva puu kaksi viikkoa sitten. Hän oli vielä päällikön
poika.»
»Ja niiden lisäksi Arangi on kaksi päätä Somolle velkaa», lisäsi Van
Horn. »Muistattehan, kuinka viime vuonna eräs Hawkis-niminen
kaupustelija tuhoutui etelässä kulkiessaan valaanpyyntiveneellään Arlin
salmen läpi?» -- Haggin tuli takaisin kannen poikki ja nyökkäsi. --
»Kaksi hänen laivamiehistään oli Somon poikia. Olin värvännyt ne Ugin
plantaasille. Kun otetaan lukuun teidän poikanne, on Arangi sinne
velkaa kuusi päätä. Mutta mitäs tuo nyt! Tuolla tuulenpuolella on
merenrantakylä, johon Arangi on velkaa kahdeksantoista päätä. Minä
värväsin ne Aoloa varten, ja kun ne olivat merenrannan miehiä, pantiin
ne miehistöksi Sandflylle, joka joutui haaksirikkoon matkalla Santa
Cruziin. Olen määrättömästi velkaa sinne tuulenpuoleiselle rannalle,
niin että tuhat tulimmaista veijarista, joka saisi siepatuksi pääni,
tulisi toinen Carnegie! Kylä on koonnut sataviisikymmentä sikaa ja
helmiäisrahaa kokonaisia vuoria miehelle, joka saa minut kiinni ja
luovuttaa heille.»
»Leikki ei ole vielä loppunut», myhäili Haggin.
»Turha surra puolestani», kuului iloinen vastaus.
»Te puhutte kuin Arbuckle aikoinaan», moitti Haggin. »En kuullut vain
yhden kerran hänen tuolla tavoin ylvästelevän. Vanha Arbuckle-poloinen.
Pystyvin ja varovaisin veitikka, joka milloinkaan on ollut ihmissyöjien
kanssa tekemisissä. Hän ei koskaan mennyt nukkumaan levittämättä sitä
ennen lattialle laatikollista nauloja tai niiden puutteessa
rutistettuja sanomalehtiä. Muistan aivan hyvin niiltä ajoilta, kun
asuin hänen kanssaan saman katon alla Floridassa, kuinka kerran iso
kissa ajoi russakan papereihin. Mutta heti kuuluikin poks, puks, poks,
ensin kuusi ja heti perään kaksi hänen suuren ratsupistoolinsa
laukausta, ja talo tuli reikiä täyteen kuin seula. Sitä paitsi siellä
oli kuollut kissa. Hän osasi ampua pimeässä ollenkaan tähtäämättä,
painoi vain liipasinta keskisormellaan ja varmisti piipun suunnan
ojennetulla etusormellaan.
»Tosiaan, veikkoseni. Hän oli aika kerskailija. Sitä villiä ei muka
ollut syntynyt, joka olisi päässyt käsiksi hänen päähänsä. Mutta
kuitenkin ne saivat hänet. Todellakin ne saivat hänet. Tosin hän kesti
neljätoista vuotta. Sen teki hänen kokkipoikansa. Napsautti häntä
kirveellä ennen aamiaista. Muistan hyvin retkemme, jonka teimme
viidakkoon tutkiaksemme, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle.»
»Näin hänen päänsä sen jälkeen kun olitte lähettäneet sen hallituksen
asiamiehelle Tulagiin», pisti Van Horn väliin.
»Ja hänen rauhalliset, tyynet kasvonsa, jotka olivat kuin mitään ei
olisi tapahtunut, ja niillä melkein sama vanha hymy, jonka olin nähnyt
tuhansia kertoja. Se oli jäykistynyt kasvoille, kun suun kohtaa oli
savustettu. Ne saivat hänet, joskin siihen meni neljätoista vuotta.
Moni on käynyt Malaitalla menettämättä päätään, mutta ennemmin tai
myöhemmin heidän käy kuin saviruukun, joka kerran kaivotiellä särkyy.»
»Mutta minulla on taikasana», vakuutti kapteeni. »Kun paha paikka
tulee, menen päätäpahkaa niiden keskelle ja lausun sen. Ne eivät
ymmärrä siitä tuon taivaallista, mutta se tepsii.»
Tom Haggin ojensi nopeasti kätensä hyvästiksi, pitäen päättävästi
katseensa poissa toisen käsivarrella olevasta Jeristä.
»Pitäkää silmällä palaavia poikiani», varoitti hän laskeutuessaan
laivasta, »kunnes olette saattanut maihin viimeisenkin veijarin. Niillä
ei ole mitään syytä rakastaa Jeriä tai sen sukua, ja pelkään, että sen
käy hullusti villien käsissä. Yön pimeydessä se saattaa helposti tehdä
retken yli laidan. Älkää päästäkö sitä näkyvistänne, ennen kuin olette
päässeet viimeisestäkin.»
Nähdessään mister Haggininsa hylkäävän hänet ja poistuvan
valaanpyyntiveneessä Jeri alkoi kiemurrella ja ilmaisi tuskaansa
hiljaisella, vaikeroivalla nyyhkytyksellä. Kapteeni Van Horn puristi
sen lujemmin käsivarrelleen ja hyväili sitä vapaalla kädellään. »Älkää
unohtako sopimusta», huusi Tom Haggin etenevästä venheestä. »Jos teille
jotakin tapahtuu, on Jerin päästävä takaisin luokseni.»
»Kirjoitan siitä paperin, jonka panen laivan asiakirjojen joukkoon»,
kuului Van Hornin vastaus.
Niiden sanojen joukossa, jotka Jeri tajusi, oli sen oma nimi, ja
molempain miesten puheesta se oli sen ehtimiseen erottanut. Se tajusi
hämärästi, että puhe koski sitä selittämätöntä, salaperäistä, hirveää
seikkaa, joka oli tapahtunut sille. Se kiemurteli voimakkaammin, ja Van
Horn laski sen kannelle. Se hypähti reunaa vasten vikkelämmin kuin
olisi voinut odottaa kuuden kuukauden vanhalta, kömpelöltä pennulta,
eikä Van Hornin nopea estämisyritys olisi onnistunut. Mutta aava
Arangin kylkeä vasten loiskiva vesi sai sen ponnahtamaan takaisin. Tabu
vaikutti siihen. Sen aivoissa oleva selvä kuva ajelehtivasta
puunrungosta, joka ei ollut puunrunko, vaan joka eli, pysäytti sen. Se
ei ollut järkeä, vaan varjelevaa vaistoa.
Se putosi jälleen istualleen, kohotti kultaisen kuononsa kohti taivasta
ja päästi pitkän, kauhua ja surua ilmaisevan valituksen. »Kaikki on
hyvin, Jeri-poikaseni, rohkaise mielesi ja ole mies», rauhoitteli Van
Horn sitä.
Mutta Jeriä ei voitu lohduttaa. Puhuja oli epäilemättömästi valkoinen
jumala, mutta ei sen jumala. Mister Haggin oli Jerin jumala ja
korkeampi jumala kuin tämä. Se tunsi sen, ajattelematta sitä. Mister
Hagginilla oli housut ja kengät. Tämä laivan kannella oleva jumala
muistutti mustaihoista. Hänhän oli paljasjalkainen ja paljassäärinen
sekä housuton, vyötäröllään aivan samoin kuin jokaisella mustaihoisella
kirjava lannevaate, joka ulottui melkein hänen auringonpaahtamiin
polviinsa.
Kapteeni Van Horn oli kaunis mies, vaikkei Jeri sitä tiennyt. Kun
Rembrandt on maalauksissaan kuvannut hollantilaista, on hänellä ollut
mallina kapteeni Van Horn huolimatta siitä, että tämä oli syntynyt New
Yorkissa, samoin kuin hänen New Yorkissa syntyneet hollantilaiset
esi-isänsä ennen häntä aina siitä ajasta asti, jolloin New Yorkin nimi
vielä oli New-Amsterdam. Hänen pukuaan täydensivät selvästi
rembrandtilainen huopahattu, jonka reunat oli käännetty alaspäin,
painettuna viistoon toiselle korvalliselle, huokea pumpulinen,
valkea paita, joka peitti hänen yläruumiinsa, vyöstä riippuva
tupakkapussi, tuppipuukko, patruunavyö ja nahkakotelossa oleva iso
automaattipistooli.
Rannalle jäänyt Timi oli vaientanut surunsa, mutta päästi sen jälleen
ilmoille kuullessaan Jerin valituksen. Ja Jeri, joka taukosi hetkeksi
kuuntelemaan, kuuli Miksin äitinsä vieressä haukkuvan uhmaansa ja oli
näkevinään Miksin kuivettuneen korvan itsepintaisine, ylöspäin
kääntyneine käppyröineen. Kun sitten kapteeni Van Horn ja hänen
perämiehensä Borckman antoivat määräyksiä, ja kun Arangin isopurje ja
mesaanipurje alkoivat kohota mastoihin, kadotti Jeri kaiken rohkeutensa
ja aloitti jälleen valituksensa, joka -- niin kertoi Bob rannalla
Derbylle -- oli »suurin äänellinen saavutus», minkä hän koskaan oli
kuullut koiralta: »Se veti hyvin vertoja Caruson äänelle, vaikka olikin
hiukan heikompi.» Mutta se laulu oli liikaa Hagginille, joka heti
maihin saavuttuaan vihelsi Timin luokseen ja harppoi kiireesti pois
rannalta.
Nähdessään äitinsä katoavan Jeri ansioitui vielä suuremmilla
laulusaavutuksilla, jotka tuottivat ääretöntä iloa eräälle sen vieressä
seisovalle Pennduffryltä palaavalle villille. Tämä nauroi ja pilkkasi
Jeriä kimeillä kikatuksilla, jotka eivät muistuttaneet ihmisen ääntä,
vielä vähemmän jumalan, vaan viidakon puissa elävien eläinten ääniä,
puolittain linnun, puolittain ihmisen. Se oli oivallinen sodan aihe.
Suuttumus siitä, että mustaihoinen nauroi sille, valtasi Jerin, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä sen pennunhampaat, jotka olivat
teräväkärkiset kuin neulat, olivat viiltäneet hämmästyneen mustaihoisen
paljaaseen pohkeeseen pitkiä yhdensuuntaisia naarmuja, joista
jokaisesta heti pursui verta. Mustaihoinen hypähti kauhistuneena
syrjään, mutta Jerissä oli Panu Väkevän verta, ja isänsä tavoin se
seurasi perässä ja viilti mustaihoisen toiseenkin pohkeeseen punertavan
kuvion.
Nyt ankkurin noustua ja isonpurjeen kohotessa mastoon kapteeni Van
Horn, jonka tarkka katse ei ollut kadottanut ainoaakaan yksityisseikkaa
tästä tapahtumasta, antoi määräykset mustalle ruorimiehelle ja kääntyi
sitten osoittamaan Jerille hyväksymistään.
»Käy päälle, Jeri!» rohkaisi hän. »Anna sille! Iske! Pure! Näytä sille!
näytä sille!»
Puolustautuessaan mustaihoinen suuntasi potkun Jeriin, joka sen sijaan
että olisi pötkinyt pakoon -- toinen Panulta peritty ominaisuus --
väisti paljaan jalan ja painoi uuden sarjan punaisia, yhdensuuntaisia
viiruja tummaan sääreen. Tämä oli liikaa, ja mustaihoinen, joka pelkäsi
enemmän Van Hornia kuin Jeriä, kääntyi pakoon keulan puolelle
juosten turvaan kajuutan kattoikkunalle, jossa oli kahdeksan
lee-enfield-kivääriä laivamiehen vartioimina. Jeri hyökkäsi kajuutan
ikkunan luo, hypähteli sitä kohti ja kierähteli kannella, kunnes
kapteeni Van Horn kutsui sen luokseen.
»Kyllä tämä pitää villit kurissa, tämä mies!» vakuutti Van Horn
Borckmanille kumartuessaan taputtamaan Jeriä antaakseen sille siten
hyvin ansaitun palkkion.
Ja Jeri unohti joksikin aikaa kolkon kohtalonsa, kun jumala, jolla
tosin ei ollut housuja, kosketti sitä hyväilevästi kädellään.
»Se on leijona koiraksi -- paremminkin airedale kuin irlantilainen
terrieri», jatkoi Van Horn perämiehelleen yhä Jeriä hyväillen.
»Katsohan, kuinka iso se jo on. Katso sen luita. Tuollainen rinta. Se
kestää. Siitä tulee mainio koira, kunhan sille kasvaa noita jalkoja
vastaava ruumis.»
Jeri oli juuri muistanut surunsa ja oli hyökkäämäisillään kannen poikki
laidalle katsomaan, kuinka Meringe joka hetki pieneni etäisyydessä, kun
kaakkoinen tuulenpuuska sattui purjeisiin ja kallisti Arangia. Jeri
liukui pitkin kantta, joka sillä hetkellä oli neljäkymmentäviisi
astetta kallellaan, turhaan raapien kynsillään sileätä pintaa
saadakseen siitä kiinni. Se tarrautui mesaanimaston juureen, sillä
aikaa kun kapteeni Van Horn, merimiehenkatseensa tähdättynä keulan
edessä olevaan koralliriuttaan, antoi määräyksen: »Tarkasti alahangan
puolelle.» Borckman ja mustaihoinen ruorimies toistivat hänen sanansa,
ja kun ruoriratas pyörähti alaspäin, kääntyi Arangi nopeasti kuin
noiduttu tuuleen ja saavutti hetkiseksi pystysuoran kölin, jolloin
isopurje lepatti ja jalusnuoria löysättiin.
Jeri, jonka huomio yhä oli kiintyneenä Meringeen, käytti hyväkseen
kannen vaakasuoraa asentoa päästäkseen jaloilleen ja ryömiäkseen reunaa
kohti. Mutta sen käännytti takaisin jalusnuorain väkipyörien räiske
mastorenkaassa, ja isopurje, tyhjänä, mutta tuntien tuulta toisella
puolellaan, heilahti veltosti kannen poikki sen ylitse. Nopealla
hyppäyksellä se selviytyi jalusnuorien taholta uhkaavasta vaarasta --
Van Hornin hyppäys sitä pelastamaan oli yhtä nopea -- ja tapasi itsensä
isonpuomin alta, jossa suunnaton purje häämötti sen yllä ja näytti
olevan putoamaisillaan ja musertamaisillaan sen.
Se oli Jerin ensimmäinen kokemus purjeista. Se ei tuntenut petoja,
vielä vähemmän niiden tapoja, mutta sen aivoissa oli niiltä ajoilta,
jolloin se oli ottanut ensimmäisiä askeleitaan, eloisa muistikuva
haukasta, joka keskellä pihamaata oli taivaalta iskenyt sen kimppuun.
Se kyyristyi kantta vasten. Sen yläpuolella viuhui siivekäs haukka,
joka tuossa tuokiossa ampuisi sen kimppuun kuin salama pilvistä; tämä
haukka vain oli tavattoman paljon isompi kuin se, jonka se ennen oli
tavannut. Mutta se ei etsinyt pelokkaasti suojaa kyyristyessään. Se
päinvastoin vetäytyi kokoon jännittääkseen kaikki ruumiinsa osat ja
hypätäkseen uhkaavaa hirviötä vastaan.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli isopurje heilahtanut ohi
räiskyvin väkipyörin ja pullistunut tuulessa, ja Jeri kadotti
hypätessään näkyvistään sen varjonkin.
Van Hornilta ei ollut jäänyt huomaamatta pieninkään yksityisseikka.
Monesti ennen hän oli nähnyt nuorten koirien pelästyksestä saavan
suorastaan kouristuskohtauksia ensimmäisen kerran nähdessään
taivaantäyttävät, pilviäpimittävät purjeet, jotka uhkasivat suistua
päälle. Tämä oli ensimmäinen koira, jonka hän oli nähnyt kauhistumatta
ja paljastetuin hampain hyökkäävän suuren tuntemattoman kimppuun.
Ihastuksissaan Van Horn sieppasi Jerin kannelta syliinsä.