Siihen hetkeen asti, jolloin mister Haggin äkkiä pisti Jerin
kainaloonsa ja astui odottavan valaanpyyntiveneen perään, ei Jeri ollut
uneksinutkaan, että sille saattaisi tapahtua mitään ikävää. Mister
Haggin oli ollut Jerin rakas isäntä sen kuusi kuukautta kestäneen
elämän ajan. Jeri ei tiennyt mister Hagginia isännäkseen, sillä
isäntä-sanaa ei ollut sen sanavarastossa. Jeri oli näet sileäkarvainen,
kullanruskea irlannin terrieri.
Mutta Jerin sanastossa mister Haggin merkitsi kaikkea sitä, mitä sana
isäntä tarkoitti ihmisten ja koirien välisistä suhteista puhuttaessa.
Mister Haggin oli sana, jonka Jeri aina oli kuullut kirjanpitäjä Bobin
ja plantaasin työnjohtajan Derbyn sanovan, kun he puhuttelivat hänen
isäntäänsä. Jeri oli myös kuullut niiden muutamien kaksijalkaisten
vieraitten, joita silloin tällöin saapui Arangilla, puhuttelevan aina
sen isäntää mister Hagginiksi.
Mutta koirat ovat koiria, ja ne ajattelevat ja rakastavat isäntiään
enemmän kuin siihen oikeastaan on aihetta, koska ne arvostelevat omalla
himmeällä jumaloivalla tavallaan ihmisiä väärin. »Isäntä» merkitsee
heille, kuten »mister Haggin» merkitsi Jerille, sangen paljon enemmän,
jopa hyvinkin paljon enemmän kuin mitä se merkitsee ihmisille. Ihminen
pitää itseään koiransa »isäntänä», mutta koira pitää isäntäänsä
jumalana.
Sanaa »jumala» ei kuitenkaan ollut Jerin sanavarastossa, mutta »mister
Haggin» merkitsi sille samaa kuin sana »jumala» ihmisille. Lyhyesti:
mister Haggin oli Jerin jumala.
Kun mister Haggin eli jumala, sieppasi Jerin äkkiä maasta, pisti sen
kainaloonsa ja astui valaanpyyntiveneeseen, jonka mustaihoinen miehistö
heti kumartui airoihin, Jeri siis ymmärsi silmänräpäyksessä, että
jotakin tavatonta oli alkanut tapahtua ja tunsi levottomuutta. Koskaan
ennen se ei ollut käynyt Arangilla, jonka se saattoi nähdä kasvavan ja
lähestyvän mustaihoisten jokaisella aironvedolla.
Vain tunti sitten Jeri oli tullut plantaasilta rantaan katsomaan
Arangin lähtöä. Kaksi kertaa puolivuotisen elämänsä aikana se oli ennen
saanut nauttia siitä ihastuttavasta elämyksestä. Oli totisesti
riemullista juoksennella edestakaisin valkoisella hietikoksi
murenneella korallirannalla Panun ja Timin huolehtivan valvonnan
alaisena ja ottaa osaa rannan hyörinään, vieläpä itse vilkastuttaa
sitä.
Ennen kaikkea siellä sai hätyytellä mustaihoisia. Jeri oli kasvatettu
vihaamaan näitä. Sen ensimmäiset havainnot maailmassa, jotka se oli
tehnyt pienenä vikisevänä penikkana, olivat opettaneet sille, että
Timi, sen äiti, ja sen isä Panu vihasivat mustaihoisia. Mustaihoinen
oli jokin, jolle täytyi murista. Mustaihoinen, ellei se ollut talon
väkeä, oli jokin, johon täytyi tarrata hampain ja jota piti purra ja
raastaa, jos se uskalsi tulla asuinrakennusten piiriin. Timi teki niin.
Panu teki samoin. Ja siten ne palvelivat jumalaansa mister Hagginia.
Mustat olivat kaksijalkaisia alamaisolentoja, jotka ahersivat ja
raatoivat kaksijalkaisten valkoisten herrojensa hyväksi, asuivat
syrjässä työläisparakeissa ja olivat niin alhaisia, etteivät saaneet
yrittääkään herrojensa asunnon lähelle.
Mustien metsästäminen oli seikkailua. Sen Jeri oli päässyt käsittämään
kohta kun oli oppinut pysyttelemään jaloillaan. Jokainen koetteli
onneaan. Niin kauan kuin mister Haggin tai Derby tai Bob oli lähellä,
pysyttelivät mustat pakosalla. Mutta oli aikoja, jolloin valkoiset
herrat eivät olleet lähettyvillä. Silloin oli parasta varoa mustia.
Metsästää uskalsi vain erikoisen varovaisesti. Sillä valkoisten
herrojen silmän välttäessä mustat eivät ainoastaan luoneet tuimia
katseita ja murisseet, vaan jopa ahdistivat nelijalkaisia koiria
kivillä ja puukalikoilla. Sillä tavoin Jeri oli nähnyt äitiään
pahoinpideltävän, ja ennen kuin se oli oppinut varomaan, myöskin sitä
oli korkeassa ruohikossa, kun kukaan ei nähnyt, mukiloinut musta
Godarmy, jonka rinnalla riippui kookoskuitunauhalla kaulaan sidottu
pyöreä posliininen pallo. Enemmänkin. Jeri muisti toisenkin
ruohikkoseikkailun, jolloin se ja sen veli Miksi olivat tapelleet
Owomin, erään toisen mustan miehen kanssa, jonka tunsi rinnalla
riippuvasta herätyskellon hammaslaitaisesta rattaasta. Miksi oli saanut
niin ankaran iskun päähänsä, että sen vasen korvalehti oli näivettynyt
ja kuihtunut ylöspäin kääntyneeksi tötteröksi.
Vieläkin enemmän. Sillä oli ollut Tupu-niminen veli ja Kati-niminen
sisar, jotka olivat kadonneet kaksi kuukautta sitten ja lakanneet
olemasta. Suuri jumala mister Haggin oli kääntänyt plantaasin
ylösalaisin. Viidakko oli tutkittu. Puolta kymmentä mustaihoista oli
ruoskittu. Ja kuitenkaan mister Hagginin ei ollut onnistunut selvittää
Tupun ja Katin katoamisen salaisuutta. Mutta Panu ja Timi tiesivät sen,
ja Miksi ja Jeri myöskin. Neljän kuukauden ikäisinä Tupu ja Kati olivat
joutuneet parakin keittopataan, ja niiden nuoruuttaan pehmeän nahkan
oli tuli tuhonnut. Jeri tiesi tämän ja samoin sen isä, äiti ja veli,
sillä ne olivat tunteneet epäilyttävää palaneen katkua, ja siitä
raivostunut Panu oli hyökännyt Magonin, asiapojan, kimppuun, niin että
mister Haggin oli sitä nuhdellut ja kurittanut, sillä mister Haggin ei
ollut hajua tuntenut eikä ymmärtänyt, ja hänenhän täytyi aina pitää
kuria talonsa asukkaitten keskuudessa.
Mutta mustaihoisten vainoaminen rannalla ei ollut vaarallista silloin,
kun mustaihoiset, joiden palveluaika oli päättynyt, tulivat sinne
tavaralaatikot pään päällä mennäkseen Arangille. Vanhat velat voitiin
silloin maksaa, ja se olikin viimeinen tilaisuus, sillä Arangilla
lähteneet mustaihoiset eivät milloinkaan palanneet. Vähän aikaisemmin
tänä samana aamuna Timi oli kostanut erään Lerumielta saamansa salaisen
selkäsaunan: Se oli iskenyt hampaansa tämän paljaaseen pohkeeseen ja
laahannut hänet potkuista huolimatta tavaralaatikkoineen päivineen
veteen ja nauranut sitten hänelle varmana mister Hagginin
suojeluksesta, sillä mister Haggin vain irvisteli välikohtaukselle.
Arangilla oli myöskin tavallisesti vähintään yksi viidakkokoira, jolle
Jeri ja Miksi saattoivat rannalta käsin haukkua kurkkunsa käheiksi.
Panu, joka oli melkein airedalenterrierin kokoinen ja aivan yhtä rohkea
-- Tom Haggin nimittikin sitä Panu Väkeväksi -- oli kerran ottanut
kiinni sellaisen luvattomasti rannalle tunkeutuneen viidakkokoiran ja
antanut sille verrattoman löylytyksen, johon Jeri ja Miksi sekä Tupu ja
Kati, jotka silloin vielä elivät, olivat ottaneet osaa kimakasti
haukkuen ja kipeästi pureskellen. Jeri muisti aina koiran karvojen
huumaavan hajun, joka oli täyttänyt sen suun, kun se kerran oli saanut
oikein kunnolla puraistuksi. Viidakkokoirat olivat koiria -- Jeri tunsi
ne sukulaisikseen -- mutta ne eivät olleet sen omaa ylhäistä rotua vaan
huonompia ja halvempia, aivan niin kuin mustaihoiset olivat mister
Hagginiin, Derbyyn ja Bobiin verrattuina.
Jeri ei enää katsellut lähestyvää Arangia. Timi, joka ennenkin oli
menettänyt lapsiaan, istui rantahietikolla etukäpälät vedessä ja ulvoi
surusta. Jeri tiesi, että se suri häntä; siksi emon suru koski kipeästi
vaikka epämääräisesti sen tunteelliseen, intohimoiseen sydämeen. Mitä
kaikki tämä ennusti, siitä se ei tietänyt muuta, kuin että sitä oli
kohdannut onnettomuus, suuri onnettomuus. Kun se katsoi karkeakarvaista
ja surunmurtamaa äitiään takanaan, se saattoi nähdä Panun liehuvan
huolestuneena tämän ympärillä. Sekin oli karkeakarvainen, niin kuin
Miksi ja niin kuin Tupu ja Kati olivat olleet; Jeri oli ainoa
sileäkarvainen koko perheestä.
Tom Haggin tiesi, vaikkei Jeri sitä tiennyt, että Panu oli
kuninkaallinen rakastaja ja verrattoman hyvä aviomies. Jeri saattoi
ensimmäisinä elämyksinään muistaa, kuinka Panu ja Timi juoksivat
vieretysten mailimääriä pitkin rantoja tai kookospalmukujanteita,
molemmat naurussa suin ja pelkkänä riemuna. Kun ne olivat ainoat koirat
sen veljien ja sisaren sekä muutamien vieraitten viidakkokoirien
ohella, jotka se tunsi, ei sen mieleen juolahtanutkaan muuta
mahdollisuutta, kuin että sellainen oli yleensä koira-aviopuolisojen
tapa. Mutta Tom Haggin tiesi, ettei sellainen ollut tavallista. »Jalon
rodun tuntomerkki», hän selitteli selittämistään innostuneena ja silmät
ihailusta kosteina. »Tuo Panu on ritari, se on nelijalkainen ritari,
ihminen eikä koira, niin neljä jalkaa kuin sillä onkin. Ja siinä on
voimaa! Sen suku ei sammu tuhannessa polvessa -- siitä menen vaikka
valalle... Entä sen selvää järkeä ja ystävällistä, rohkeaa sydäntä!»
Panu ei ilmaissut ääneen suruaan, mikäli se sellaista tunsi, mutta sen
liehuminen Timin ympärillä osoitti, miten se otti osaa tämän tuskaan.
Miksiin taas äidin suru oli tarttunut, ja se istui äitinsä vieressä
haukkuen vihaisesti kasvavan välimatkan yli, ikään kuin se olisi
haukkunut jotain viidakossa hiipivää vaaraa. Sekin sattui Jerin
sydämeen vahvistaen sen aavistusta, että tuntematon kolkko kohtalo
odotti sitä. Kuuden kuukauden ikäiseksi Jeri tiesi sangen paljon ja
sentään hyvin vähän. Se käsitti, miksi Timi, joka oli viisas ja
urhoollinen koira, ei noudattanutkaan sydämensä kehoitusta, juossut
veteen ja uinut sen luokse. Timi oli suojellut Jeriä niin kuin
naarasleijona silloin, kun iso _puarka_, mikä Jerin sanastossa
edusti vinkumisen ja röhkinän ohella sanaa sika, oli koettanut syödä
sen korkeapaaluisen asuinrakennuksen nurkan alta, missä se oli
kyyröttänyt. Naarasleijonan tavoin Timi oli hyökännyt kokkipojan
kimppuun, joka oli lyönyt Jeriä kepillä karkottaakseen sen keittiöstä.
Se oli värähtämättä ja valittamatta ottanut vastaan napakan kepiniskun
ja sitten löylyttänyt mustaihoisen pahanpäiväisesti keittiön patojen ja
pannujen keskellä, kunnes mister Haggin laahasi sen pois moitittuaan
sitä ennen kokkipoikaa siitä, että tämä oli uskaltanut nostaa kätensä
jumalan omaa nelijalkaista koiraa vastaan.
Varmuus siitä, ettei ollut ainoastaan sopimatonta vaan myöskin
vaarallista mennä veteen, missä liukui ja meloi äänettömästi milloin
vedenpinnalla, milloin sukeltaen esiin syvyyksistä suunnattomia,
suomuisia hirviöitä, isokitaisia ja hirmuhampaisia, jotka olisivat
nielaisseet koiran silmänräpäyksessä ja yhtä helposti kuin mister
Hagginin kanat nielivät jyviä.
Jeri oli usein kuullut isänsä ja äitinsä haukkuvan turvallisella
hietikolla raivoaan noita hirmuisia veden eläviä kohtaan, kun ne
huomasivat lähellä rantaa vedenpinnalla ajelehtivan puunrungon näköisen
esineen. Krokotiili-sanaa ei ollut Jerin sanastossa. Se oli kuva, kuva
ajelehtivasta puunrungosta, joka oli erilainen kuin muut puunrungot
sikäli, että se oli elävä.
Jeri tiesi todellisuudessa enemmän krokotiileista kuin ihmiset yleensä.
Se saattoi vainuta krokotiilin kauempaa ja tarkemmin kuin yksikään
ihminen, tarkemmin kuin suolaisen veden äärellä tai viidakossa asuva
villi. Se tiesi, milloin laguunista noussut krokotiili makasi hiljaa ja
liikkumatta, kenties uneen vaipuneena sadan jalan päässä viidakon
pehmeässä ruohikossa.
Ja kuitenkin oli niin paljon sellaista, mitä Jeri ei tietänyt. Se ei
tietänyt, kuinka suuri maailma oli. Se ei tietänyt, että Meringen
laguuni, jonka takana oli korkeita, metsäisiä vuoria ja jota edestä
suojasivat korallisaaret, ei ollut koko maailma. Se ei tietänyt, että
Meringe oli vain pieni murto-osa isoa Ysabelin saarta, ja tämä taas
vain eräs tuhansista muista Salomonin saarten saarista, joista monet
olivat sitä isompia ja jotka ihmiset merkitsivät kartoillaan vain
joukoksi pilkkuja äärettömän Tyynen valtameren läntisellä ulapalla.
Tosin oli olemassa jokin toinenkin paikka jossakin muualla, tuolla
kaukana, jota Jeri himmeästi aavisteli. Sieltä tuli olentoja, joita
ennen ei ollut olemassa. Oli tavallista, että Meringen plantaasille
äkkiä ilmestyi kananpoikia, sikoja ja kissoja, joita se ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Kerran oli sinne ilmestynyt myös outoja,
nelijalkaisia, sarvekkaita ja pitkävillaisia eläimiä, joita ihmiset
nimittivät vuohiksi.
Samoin ilmestyivät mustaihoisetkin jostakin tuntemattomasta paikasta --
Jerin oli mahdoton tietää mistä -- täysikasvuisina aivan yhtäkkiä
Meringen plantaasille, jossa ne kuljeskelivat lannevaatteet
vyötäisillään ja luuneula pistettynä nenän läpi, ja mister Haggin ja
Derby ja Bob panivat ne töihin. Äkkiä ne taas katosivat. Jeri ymmärsi
että niiden tulo ja katoaminen liittyivät jotenkin Arangin tuloon ja
lähtöön.
Ja Arangille meni Jeri tänä hehkuvan kuumana tropiikin aamuna
valaanpyyntiveneellä mister Hagginin kainalossa sillä välin kuin
rannalla Timi valitti tuskaansa ja lapsellisen tietämätön Miksi haukkui
nuoruuden ikuista taisteluvaatimusta Tuntemattomalle.