KOLMAS KIRJA.

Ennenkuin käymme puhumaan erilaisista hallitusmuodoista, koettakaamme

määritellä tämän sanan täsmällinen merkitys, koska sitä ei ole vielä

tyhjentävästi selitetty.

Ensimäinen luku.

Hallituksesta yleensä.

Minä huomautan lukijalle, että tähän lukuun on perehdyttävä

huolellisesti ja etten minä tunne taitoa sanoa sanottavaani selvästi

sellaiselle, joka ei tahdo olla tarkkaavainen.

Jokaisella vapaalla teolla on kaksi syytä, jotka vaikuttavat yhteisesti

sen tapahtumiseen: toinen niistä on henkinen, nimittäin tahto, joka

määrää teon; toinen on ruumiillinen, nimittäin voima, joka sen

suorittaa. Kun käyn jotakin päämäärää kohti, on ensinnäkin

välttämätöntä, että tahdon mennä sinnepäin; toiseksi, että jalkani

kantavat minut sinne. Jos halvattu tahtoo juosta, ellei

liikuntokykyinen tahdo juosta, jäävät molemmat paikalleen.

Valtioruumiilla on samat toiminnan syyt: siinäkin eroitetaan voima ja

tahto, ja nimitetään jälkimäistä _lakiasäätäväksi vallaksi_, edellistä

_toimeenpanevaksi vallaksi_: mitään ei siinä tapahdu tai ei saa

tapahtua ilman niiden molempien myötävaikutusta.

Me olemme nähneet, että lakiasäätävä valta kuuluu kansalle ja ettei se

voi kenellekään muulle kuuluakaan. Mutta sitävastoin on helppo ylempänä

esitettyjen periaatteiden nojalla huomata, ettei toimeenpaneva valta

saata kuulua yhteisölle, jolla on jo ylin valta ja lakiasäätävä valta,

koska tämä toimeenpaneva valta ilmenee vain yksityisinä tekoina, jotka

ovat lain ja siis myöskin ylimmän valtiovallan määräyspiirin

ulkopuolella, ylimmän valtiovallan kaikki teot kun voivat olla vain

lakeja.

Yhteisellä voimalla täytyy siis olla sopiva välikappale, joka kokoaa

sen ja panee sen toimimaan yleistahdon ohjeiden mukaan; joka pitää yllä

yhteyttä valtion ja ylimmän vallan välillä; joka saa tavallaan aikaan

valtion henkilössä sen, mitä ihmisessä saa aikaan sielun ja ruumiin

yhteistoiminta. Sellainen on valtiossa hallituksen oikeutus, vaikka se,

väärin kyllä, usein sekoitetaankin ylimpään valtiovaltaan, jonka

palvelija se vain on.

Mitä on siis hallitus? Välittävä virkakunta, joka on asetettu

alamaisten ja ylimmän valtiovallan väliin avustamaan niiden keskinäistä

yhteyttä ja jonka tehtävänä on lakien toimeenpaneminen ja vapauden,

sekä kansalais- että valtiollisen vapauden, säilyttäminen.

Tämän virkakunnan jäseniä nimitetään hallitusmiehiksi tai

_kuninkaiksi_, s.o. _käskynhaltijoiksi_; ja koko virkakunnalla on

nimenä _ruhtinas_.[21] Niinpä ovat siis erinomaisen oikeassa ne, jotka

väittävät, ettei tahdon ilmaisu, minkä nojalla joku kansa antautuu

päämiestensä hallittavaksi, ole mikään tasavertainen sopimus:

kysymyksessä ei ole ehdottomasti mikään muu kuin uskottu tehtävä,

virka, jonka hoitajina nämä päämiehet, ollen pelkkiä ylimmän

valtiovallan palvelijoita, harjoittavat sen nimessä valtaa, minkä se on

heille uskonut ja minkä se voi rajoittaa, muuttaa tai kokonaan ottaa

poiskin, milloin se vain haluaa, koska sellaisen oikeuden luovuttaminen

on sopimaton yhdyskunnan luonteeseen ja yhtymisen tarkoituksen

vastainen.

Minä sanon siis _hallinnoksi_ tai ylimmäksi valtion hoidoksi

toimeenpanevan vallan laillista harjoittamista, ja ruhtinaaksi tai

hallitusmieheksi sitä virkakuntaa tai miestä, jolle tämä hoito on

uskottu.

Hallituksessa yhtyvät ne välittävät voimat, joiden suhteet muodostavat

kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli ylimmän valtiovallan suhteen

valtioon. Tätä viimeksi mainittua suhdetta voi kuvitella jatkuvan

verrannon äärimmäisten jäsenten suhteeksi, missä verrannossa hallitus

on keskivertona. Hallitus saa ylimmältä valtiovallalta ne käskyt, jotka

se vuorostaan antaa kansalle; ja jotta valtio olisi hyvässä

tasapainossa, täytyy, kun kaikki punnitaan vastakkain, hallituksen

tuleman eli vallan sellaisenaan olla yhtä suuren kuin kansalaisten

tuleman eli vallan, nämä kansalaiset kun ovat ylimmän valtiovallan

osakkaita yhdeltä puolen ja alamaisia toiselta puolen.

Lisäksi ei käy muuttaminen ainoatakaan näistä kolmesta verrannon

jäsenestä rikkomatta samalla koko verrantoa. Jos ylin valtiovalta

tahtoo hallita tai jos hallitusmies tahtoo säätää lakeja tai jos

alamaiset kieltäytyvät tottelemasta, syntyy epäjärjestys järjestyksen

sijaan, voima ja tahto eivät enää toimi sopusointuisesti ja

näin hajaantunut valtio suistuu hirmuvaltaan tai täydelliseen

vallattomuuteen. Koska vihdoin on olemassa vain yksi ainoa keskiverto

kussakin suhteessa, on myöskin vain yksi ainoa hyvä hallitus

mahdollinen valtiossa: mutta kun tuhannet tapahtumat voivat muuttaa

kansan suhteita, niin eivät ainoastaan erilaiset hallitukset saata olla

hyviä eri kansoille, vaan myöskin samalle kansalle eri aikoina.

Yrittääkseni antaa jonkunlaisen käsityksen niistä erilaisista

suhteista, jotka voivat vallita näiden kahden äärimmäisen jäsenen

välillä, otan esimerkiksi kansan lukumäärän, koska se on helpoimmin

ilmaistavia suhteita.

Olettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista.

Ylintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja

kokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska

hän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen

niinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion

jäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta,

vaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa

satatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin

samalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään,

joka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa

vähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina

yksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin

kansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio

suurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.

Kun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se

etenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä

merkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä;

edellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden

kannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä

tarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden

mukaan.

Mitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o.

tavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa.

Ollakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä

voimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.

Kun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan

haltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan

väärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa

pitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä

valtiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä

en puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien

suhteellisesta voimasta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan,

ruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan

mikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen

yhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen

äärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu

muuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee

tai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa

määrässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole

olemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi

olla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan

erilaista valtiota.

Jos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän

keskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee

minun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin

vastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain

esimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan

ihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy

monen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni

ajatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta,

tiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida

saavuttaa siveellisten suureiden alalla.

Hallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se

sisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla

on määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin,

lepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin

suhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon

taas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes

tullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan

päällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan

keskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja

kokonaisten lukujen sarjan välissä.

Takertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen,

tyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa,

joka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden

molempien välissä.

Näiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että

valtio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän

valtiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole

tai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään

hänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä

hetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman

ja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos

vihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi

yksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän

yksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen

käsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä

valtaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi

yhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.

Jotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen

elämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta

kaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata

tarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla

oma erikoinen _minänsä_, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma

voima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen

olemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja

päättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat

yksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä

kunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta,

millä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin,

ettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa,

että se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen

itsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on

valtion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis

uhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen

hyväksi.

Vaikka muuten hallituksen keinotekoinen yhdyskunta onkin toisen

keinotekoisen yhdyskunnan luoma ja vaikka sen elämä onkin tavallaan

vain lainattua ja riippuvaista, niin ei se estä sitä toimimasta

suuremmalla tai pienemmällä tarmolla ja nopeudella, nauttimasta niin

sanoaksemme vankempaa tai heikompaa terveyttä. Vihdoin saattaa se,

suorastaan loittonematta perustamisensa päämäärästä, poiketa siitä

enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, kuinka se on järjestetty.

Kaikista näistä erilaisuuksista syntyvät ne erilaiset suhteet, joiden

tulee vallita hallituksen ja valtioyhdyskunnan välillä aina niiden

satunnaisten ja erikoisten suhteiden mukaan, jotka aiheuttavat

muutoksia tässä samaisessa valtiossa: sillä usein saattaa itsessään

paraskin hallitus muodostua kehnoimmaksi, ellei sen suhteita muuteta

sen valtiollisen yhdyskunnan vikojen mukaan, jonka osa se on.

Toinen luku.

Erilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta.

Selvittääksemme näiden erilaisuuksien yleisen syyn, täytyy meidän

eroittaa tässä toisistaan ruhtinas ja hallitus, niinkuin minä

aikaisemmin eroitin toisistaan valtion ja ylimmän valtiovallan.

Hallituskunta saattaa olla muodostunut suuremmasta tai pienemmästä

määrästä jäseniä. Me olemme sanoneet, että ylimmän vallan suhde

alamaisiin oli sitä suurempi, mitä lukuisampi kansa oli; ja ilmeisen

yhdenmukaisuuden nojalla voimme sanoa samaa hallituksen suhteesta

hallitusmiehiin.

Kun nyt hallituksen kokonaisvoima on aina sama kuin valtion

kokonaisvoima, ei se vaihtele lainkaan: mistä seuraa, että jota enemmän

se käyttää tätä voimaa omiin jäseniinsä, sitä vähemmän jää sille tätä

samaa voimaa koko kansan vallitsemiseksi.

Jota enemmän siis hallitusmiehiä on, sitä heikompi on hallitus. Koska

tämä sääntö on perustavaalaatua, käykäämme sitä lähemmin selvittämään.

Me saatamme eroittaa hallitusmiehen henkilössä kolme oleellisesti

erilaista tahtoa: ensiksikin yksilön oman tahdon, joka tähtää vain

hänen yksityisetuunsa; toiseksi hallituskunnan yhteisen tahdon, joka

tarkoittaa yksinomaan ruhtinaan etua ja jota voisi nimittää

yhdyskuntatahdoksi: tämä tahto on yleinen hallitukseen nähden ja

yksityinen valtioon nähden, koska hallitus on valtion osa; kolmanneksi

kansan tahdon eli ylimmän tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden

kokonaisuutena että hallitukseen nähden tämän kokonaisuuden osana.

Täydellisessä lainsäädännössä ei yksityisellä eli yksilöllisellä

tahdolla saa olla mitään merkitystä; hallitukselle ominaisen

yhdyskuntatahdon tulee olla hyvin alistetun, ja yleistahdon eli ylimmän

tahdon pitää siis aina vallita ja olla kaikkien muiden ainoana ohjeena.

Luonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot

sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin

yleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja

yksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen

ensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä

astejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten

vastainen.

Jos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu

olemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja

virkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä

jälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on

mahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman

käyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että

hallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.

Yhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme

ylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista

hallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella

virkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan

jättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on

hallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä

suhteellista voimaa eli tehokkuutta.

Nämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan

esittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii

tehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman

yhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon

enemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan

päätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu

joku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna

ei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä

enemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen

voima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana;

mutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan

minkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa,

koska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten

vähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen

ehdoton eli todellinen voima kasvaa.

Varmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi,

mitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi

merkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi

onnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että

pitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.

Näin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin

hallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä

lukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa:

mistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla

päinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o.,

että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen

supistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin

kansan lukumäärä kasvaa.

Muutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä

sen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä

lukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto

yleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta

käsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut,

vain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta

voitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä

hallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia,

yhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.

Kolmas luku.

Hallitusten jako.

Edellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit

eli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun

mukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.

Ylin valtiovalta saattaa ensinnäkin luovuttaa hallituksen koko kansalle

tai ainakin suurimmalle osalle kansaa, niin että on olemassa

enemmän kansalaisia hallitusmiehinä kuin kansalaisia pelkkinä

yksityishenkilöinä. Tälle hallitusmuodolle annetaan _demokratian_ eli

kansanvallan nimi.

Taikka se voi supistaa hallituksen pienemmän joukon käsiin, niin että

on enemmän pelkkiä kansalaisia kuin hallitusmiehiä; ja tämän muodon

nimenä on _aristokratia_ eli ylimysvalta.

Vihdoin saattaa se keskittää koko hallituksen yhden ainoan

hallitusmiehen käsiin, jolta kaikki muut saavat valtansa. Tämä kolmas

muoto on yleisin ja sitä nimitetään _monarkiaksi_, yksinvallaksi eli

kuningashallitukseksi.

On huomautettava, että kaikki nämä muodot tai ainakin kaksi

ensimäistä saattavat laajuudeltaan vaihdella, voivatpa eroitukset

tulla verrattain suuriksikin: sillä kansanvalta saattaa käsittää koko

kansan tai rajoittua vain puoleen; ylimysvalta voi taas vuorostaan

supistua puolesta kansasta kuinka pieneen joukkoon tahansa. Jopa

käy kuninkuuttakin jossain määrin osittaminen: Spartalla oli

valtiosääntönsä mukaan aina kaksi kuningasta ja Rooman valtakunnassa

nähtiin jopa kahdeksankin keisaria samalla kertaa, ilman että voitiin

sanoa valtakuntaa jaetuksi. Niinpä onkin siis olemassa kohta, missä

jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan; ja ilmeisesti saattaa

hallituksella vain kolmea nimitystä käytettäessä todellisuudessa olla

yhtä monta erilaista muotoa kuin valtiossa on kansalaista.

Vieläpä enemmänkin: koska tämä samainen hallitus voi eräissä suhteissa

jakautua edelleen toisiin osiin, joista yhtä hoidetaan tällä tavalla ja

toista taas tuolla tavalla, saattaa näiden kolmen muodon yhtymisestä

olla tuloksena joukko sekamuotoja, joista jokainen voi yhä monistua

kaikilta yksinkertaisilta muodoiltaan.

Kaikkina aikoina on ankarasti kiistelty parhaasta hallitusmuodosta,

ottamatta huomioon, että jokainen niistä on paras eräissä tapauksissa

ja huonoin toisissa.

Jos eri valtiossa korkeimpien hallitusmiesten lukumäärän täytyy olla

päinvastaisessa suhteessa kansalaisten lukumäärään, niin seuraa siitä,

että yleensä soveltuu kansanvaltainen hallitus pienille valtioille,

ylimysvaltainen keskikokoisille ja yksinvaltainen suurille. Tämä sääntö

johtuu välittömästi ylempänä esitetystä periaatteesta; mutta kuinka käy

laskeminen niiden olosuhteiden moninaisuutta, jotka voivat saada aikaan

poikkeuksia?

Neljäs luku.

Kansanvallasta.

Joka lain tekee, tietää myös paremmin kuin kukaan, kuinka se on pantava

toimeen ja kuinka sitä on tulkittava. Näyttää siis siltä kuin ei voisi

olla parempaa valtiosääntöä kuin sellainen, missä toimeenpaneva valta

on yhdistetty lakiasäätävään: mutta juuri tämä seikka tekee sellaisen

hallituksen pätemättömäksi eräissä suhteissa, koska sellaiset asiat,

joiden tulisi olla erossa, eivät ole erossa, ja koska ruhtinas ja ylin

valtiovalta, ollessaan yksi ja sama henkilö, muodostavat vain niin

sanoaksemme hallituksen ilman hallitusta.

Ei ole hyvä, että se, joka tekee lait, panee ne myöskin toimeen, eikä

että kansa kokonaisuudessaan kääntää huomionsa yleisistä näkökohdista,

kohdistaakseen sen yksityisiin esineihin. Ei mikään ole vaarallisempaa

kuin yksityisetujen vaikutus yleisiin asioihin; ja jos hallitus

käyttää lakeja väärin, niin on se pienempi paha kuin lainsäätäjän

turmeltuminen, mikä on yksityisten näkökohtien väistämätön seuraus.

Koska silloin valtio on vialla itse olemuksessaan, käyvät kaikki

uudistukset mahdottomiksi. Kansa, joka ei käyttäisi milloinkaan

hallitusta väärin, ei myöskään käyttäisi riippumattomuutta väärin;

kansaa, joka hallitsisi aina hyvin, ei tarvitsisi lainkaan hallita.

Jos käytämme sanaa sen kaikkein ankarimmassa merkityksessä, niin ei ole

milloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa eikä tule

milloinkaan olemaankaan. On vastoin luonnon järjestystä suuren joukon

hallita ja pienen olla hallittavana. Ei käy ajatteleminen, että kansa

olisi lakkaamatta koolla hoitamassa valtion asioita, ja helppo on

nähdä, ettei se saattaisi määrätä siihen tehtävään toimikuntiakaan

hallitusmuodon muuttumatta.

Niinpä luulenkin voivani asettaa perussäännöksi, että milloin

hallitustehtävät on jaettu useammille virkakunnille, saavat

vähälukuisimmat ennemmin tai myöhemmin suurimman sananvallan, vaikkapa

vain helpomman asioiden suorituksen takia, mikä vie ne siihen aivan

luonnollista tietä.

Kuinka useita vaikeasti yhdistettäviä seikkoja edellyttääkään muutoin

tämä hallitusmuoto! Ensiksikin hyvin pientä valtiota, missä kansa on

helppo saada koolle ja missä jokainen kansalainen voi vaikeuksitta

tuntea kaikki muut; toiseksi suurta tapojen yksinkertaisuutta, joka

estää kovin monimutkaisia asioita ja pulmallisia neuvotteluja

syntymästä; edelleen suurta säätyluokkien ja varallisuuksien

tasa-arvoisuutta, jota ilman oikeuksien ja vallan tasa-arvoisuus ei

saattaisi myöskään kauvan säilyä; sekä vihdoin vähän tai ei ollenkaan

ylellisyyttä, sillä ylellisyys on joko rikkauden seuraus tai tekee sen

välttämättömäksi; se turmelee samalla kertaa sekä rikkaan että köyhän,

edellisen omistamisella, jälkimäisen himoitsemisella; se myy isänmaan

velttoudelle, turhamaisuudelle; se ryöstää valtiolta kaikki sen

kansalaiset tehdäkseen ne toinen toisensa orjiksi ja kaikki yleisen

mielipiteen orjiksi.

Senpätähden onkin muuan kuuluisa kirjailija[22] asettanut hyveen

tasavallan perustukseksi; sillä kaikki nämä ehdot eivät saattaisi

säilyä ilman hyvettä. Mutta kun tämä mainio älyniekka jätti

välttämättömät eroitukset tekemättä, puuttuu häneltä usein

täsmällisyyttä, joskus selkeyttäkin, eikä hän ole huomannut, että kun

ylin valta on kaikkialla sama, täytyy saman periaatteen vallita

jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa, totta kyllä väliin

suuremmassa, väliin pienemmässä määrässä aina hallitusmuodon mukaan.

Lisätkäämme vielä, ettei ole toista kansalaissodille ja sisäisille

levottomuuksille niin altista hallitusta kuin kansanvaltainen, koska ei

ole toista, joka niin voimakkaasti ja niin jatkuvasti pyrkisi

muuttamaan muotoaan ja joka vaatisi enemmän valppautta ja rohkeutta

oikean muotonsa pysyttämiseksi. Varsinkin tämän hallitusmuodon aikana

täytyy kansalaisen varustautua voimalla ja kestävyydellä ja sanoa

elämänsä jokaisena päivänä sydämensä syvyydessä samaa, mitä sanoi muuan

jalo maaherra[23] Puolan valtiopäivillä: _Malo periculosam libertatem

quam quietum servitium_.

Jos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se

itseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu

ihmisille.

Viides luku.

Ylimysvallasta.

Tässä olemme tekemisissä kahden selvästi erillisen siveellisen henkilön

kanssa, nimittäin hallituksen ja ylimmän valtiovallan; ja siis myös

kahden yleistahdon kanssa, joista toinen on yleinen kaikkiin

kansalaisiin nähden, toinen vain hallituksen jäseniin nähden. Vaikka

hallitus voi järjestää sisäiset olonsa niinkuin sen mieli tekee, ei se

siis saata milloinkaan puhua kansalle muutoin kuin ylimmän valtiovallan

nimessä, s.o. kansan itsensä nimessä; mitä seikkaa ei saa koskaan

unohtaa.

Ensimäisten yhteiskuntien hallitus oli ylimysvaltainen. Perheiden

päämiehet neuvottelivat keskenään yleisistä asioista; nuoret

alistuivat vastustelematta kokemuksen arvovaltaan: siitä nimitykset

_presbyteerit_,[24] _vanhimmat, senaatti, gerontit_. Pohjois-Amerikan

villit käyttävät vielä tänä päivänä tällaista hallitusta, ja ovatkin

oikein hyvin hallittuja.

Mutta sitä mukaa kuin yhteiskuntalaitokseen kuuluva eriarvoisuus pääsi

voitolle luonnollisesta eriarvoisuudesta, annettiin rikkaudelle tai

mahtavuudelle[25] enemmän arvoa kuin iälle, ja ylimysvalta muuttui

valinnaiseksi. Vihdoin mahtavuus, siirtyessään omaisuuden mukana

isältä lapsille ja luodessaan aatelisperheet, teki hallituksen

perinnölliseksi, ja niin nähtiin kaksikymmenvuotiaita senaattoreja.

On siis olemassa kolme ylimysvallan lajia: luonnollinen, valinnainen,

perinnöllinen. Ensimäinen soveltuu vain yksinkertaisille kansoille:

kolmas on pahin kaikista hallituksista; toinen on paras: se on

ylimysvalta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Paitsi sitä etua, että siinä on molemmat vallat eroitettu

toisistaan, on sillä sekin etu, että sen jäsenet valitaan: sillä

kansanvaltaisen hallituksen ollessa voimassa syntyvät kaikki

kansalaiset hallitusmiehiksi: mutta tämä rajoittaa ne pieneen määrään,

eivätkä he pääse niiksi muutoin kuin vaalin kautta:[26] keino, jonka

vaikutuksesta rehellisyys, tiedot, kokemus ja kaikki muut etevämmyyden

ja yleisen arvonannon perusteet ovat kukin osaltaan uusina takeina

siitä, että hallitusta tullaan viisaasti hoitamaan.

Lisäksi käy kokousten pito mukavammin; asiain pohdinta tapahtuu

perusteellisemmin ja niiden suorittaminenkin sujuu tarkemmin ja

nopeammin; valtion arvoa kannattavat muukalaisten silmissä

kunnianarvoisat senaattorit paremmin kuin tuntematon ja halveksittu

joukkio.

Paras ja luonnollisin järjestys on sanalla sanoen se, että

viisaimmat hallitsevat joukkiota, kun silloin voidaan olla varmoja,

että he hallitsevat sitä sen hyödyksi eivätkä omakseen: ei tule

suinkaan suotta käyttää monen monia välikappaleita eikä toimittaa

kahdenkymmenentuhannen miehen avulla samaa, minkä sata valittua

miestä voi suorittaa paljon paremmin. Mutta huomattava on, että

virkakuntaharrastus alkaa tässä ohjata valtion voimaa vähemmän

yleistahdon osoitusten mukaan ja että muuan toinenkin väistämätön

taipumus riistää laeilta osan toimeenpanomahtia.

Mitä erikoisiin sopivimpiin järjestelytapoihin tulee, niin ei valtio

saa olla niin pieni eikä kansa niin yksinkertainen ja suora, että

lakien toimeenpano johtuisi välittömästi yhteisestä tahdosta niinkuin

hyvässä kansanvallassa. Kansakunta ei saa myöskään olla niin suuri,

että päämiesten täytyy hajaantua eri tahoille sitä hallitsemaan ja että

he voivat näin esiintyä ylimpänä valtiovaltana kukin piirissään ja

hankkiutua aluksi riippumattomiksi, tullakseen vihdoin omiksi

herroikseen.

Mutta jos ylimysvalta vaatii eräitä hyveitä vähemmän kuin kansanvalta,

niin vaatii se taas toisia, jotka ovat sille ominaisia, kuten

kohtuullisuutta rikkaiden ja tyytyväisyyttä köyhien puolelta; sillä

tarkka tasa-arvoisuus ei näytä siinä olevan paikallaan; sitä ei

noudatettukaan edes Spartassa.

Jos tämä hallitusmuoto muutoin suvaitsee jonkunlaista varallisuuden

epätasaisuutta, niin tapahtuu se siksi, että yleisten asioiden hoito

joutuisi tavallisesti henkilöille, jotka voivat parhaiten omistaa

niille koko aikansa, eikä suinkaan siksi, kuten Aristoteles väittää,

että rikkaille annettaisiin aina etusija.[27] Päinvastoin on tärkeätä

vastakkaisen vaalin joskus opettaa kansalle, että miesten ansiot ovat

tärkeämpiä erityisen arvonannon syitä kuin rikkaus.

Kuudes luku.

Yksinvallasta.

Tähän asti olemme tarkastelleet ruhtinasta siveellisenä

joukkohenkilönä, jonka lakien voima sitoo kokonaisuudeksi ja jonka

haltuun on annettu toimeenpaneva valta valtiossa. Meidän on nyt

tarkasteleminen tätä valtaa yhden ainoan luonnollisen henkilön,

todellisen ihmisen käsiin keskitettynä, niin että hänellä yksin on

oikeus käytellä sitä lakien mukaan. Sellaista henkilöä nimitetään

yksinvaltiaaksi eli kuninkaaksi.

Päinvastoin kuin toisissa hallitusmuodoissa, missä joukko-olento

edustaa yksilöä, edustaa tässä yksilö joukko-olentoa; niin että se

siveellinen yhteys, joka muodostaa ruhtinaan, on samalla myös

ruumiillinen yhteys, jossa kaikki ne kyvyt, mitkä laki niin suurella

vaivalla yhdistää toisessa, ovat luonnostaan yhtyneinä.

Kansan tahto ja ruhtinaan tahto, valtion yleinen voima ja hallituksen

yksityinen voima, kaikki tottelevat täten samaa vaikutinta, kaikki

koneen pontimet ovat samassa kädessä, kaikki käy samaa päämäärää kohti;

ei ole olemassa minkäänlaisia vastakkaisia liikkeitä, jotka

hävittäisivät toinen toisensa vaikutuksen, eikä voida ajatella toista

valtiomuotoa, missä pienempi ponnistus saisi aikaan suuremman työn.

Arkhimedes, joka istuu kaikessa rauhassa rannalla ja vetää vaivatta

vesille suuren laivan, kuvastaa minusta taitavaa yksinvaltiasta, joka

työhuoneestaan hallitsee laajoja maitaan ja panee kaikki liikkeelle

näyttäessään itse liikkumattomalta.

Mutta ellei olekaan toista hallitusta, jolla olisi enemmän pontevuutta,

niin ei myöskään ole toista, missä yksityistahdolla olisi enemmän

sananvaltaa ja missä se helpommin vallitsisi muita: kaikki käy samaa

päämäärää kohti, se on kyllä totta, mutta tämä päämäärä ei ole suinkaan

yhteisen onnen päämäärä, ja juuri hallituksen voima pyrkii lakkaamatta

vahingoittamaan valtiota.

Kuninkaat tahtovat rajatonta valtaa, ja kaukaa huudetaan heille, että

paras keino sen saavuttamiseksi on heidän kansojensa rakkauden

saavuttaminen. Tämä menettelyohje on hyvin kaunis, jopa varsin

oikeakin, eräissä suhteissa: onnetonta kyllä tullaan siitä aina

tekemään pilkkaa hoveissa. Kansojen rakkaudesta johtuva valta on

epäilemättä suurin; mutta se on riippuvainen ja ehdonalainen: ruhtinaat

eivät ota siihen milloinkaan tyytyäkseen. Parhaatkin kuninkaat haluavat

tilaisuutta olla pahoja, jos se heitä miellyttää, lakkaamatta olemasta

valtiaita: turhaan saa joku valtiollinen saarnamies selittää heille,

että kun kansan voima on samalla heidänkin voimansa, niin vaatii heidän

korkein etunsa, että kansa on kukoistava, lukuisa, peljättävä; he

tietävät erinomaisen hyvin, ettei se ole totta. Heidän mieskohtaiseen

etuunsa kuuluu ensinnäkin, että kansa on heikkoa, kurjaa, niin ettei se

koskaan kykene heitä vastustamaan. Myönnän kyllä, että jos otaksutaan

alamaisten pysyvän aina täydellisesti kuuliaisina, kansan mahtavuus

olisi silloin ruhtinaan edun mukaista, jotta tämä mahtavuus, joka olisi

samalla hänen omaa mahtavuuttaan, saisi hänen naapurinsa häntä

pelkäämään; mutta kun tämä etu on vain toisarvoinen sivuseikka ja kun

nämä molemmat otaksumat ovat vastakkaisia, on luonnollista, että

ruhtinaat pitävät aina parempana menettelyohjetta, joka on heille

välittömimmin hyödyllinen. Tätä seikkaahan Samuel teroitti niin

voimakkaasti heprealaisille, ja senhän Machiavellikin on niin selvästi

osoittanut. Ollen neuvovinaan kuninkaita, onkin hän jakanut tärkeitä

opetuksia kansoille. Machiavellin _Ruhtinas_ on tasavaltalaisten

kirja.[28]

Yleisistä suhteista havaitsimme, että yksinvalta soveltuu vain

suurille valtioille, ja samaan käsitykseen tulemme yhä tarkastelemalla

sitä itseäänkin. Jota lukuisampi valtion hallituskunta on, sitä

pienemmäksi käy ruhtinaan suhde alamaisiin ja sitä enemmän lähenee se

tasa-arvoisuutta; niin että kansanvallassa tämä suhde on sama kuin yksi

eli siis selvä tasa-arvoisuus. Tämä suhde kasvaa taas sitä mukaa kuin

hallitus keskittyy ja se saavuttaa korkeimman määränsä silloin kun

hallitus on yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin on ruhtinaan ja

kansan välimatka liian suuri, ja valtiolta puuttuu yhteyttä. Jotta tämä

yhteys saavutettaisiin, täytyy siis olla olemassa välittäviä

arvoluokkia: täytyy olla prinssejä, ylimyksiä, aatelistoa aukkoja

täyttämässä. Mutta kaikesta tästä ei olisi lainkaan pienelle valtiolle,

jonka kaikki nämä arvoasteet saattaisivat perikatoon.

Mutta jos on vaikeata suuren valtion tulla hyvin hallituksi, niin on

paljon vaikeampaa sen tulla hyvin hallituksi yhden ainoan miehen

toimesta; ja jokainen tietää, mitä silloin tapahtuu, kun kuningas

hankkii itselleen sijaisia.

Muuan oleellinen ja väistämätön vika, joka on aina asettava

yksinvaltaisen hallituksen tasavaltaisen hallituksen alapuolelle,

ilmenee siinä, että tässä jälkimäisessä ei yleinen mielipide kohota

melkein milloinkaan ensimäisille sijoille muita kuin valistuneita ja

pystyviä miehiä, jotka täyttävät ne kunnialla; kun sitävastoin ne,

jotka yksinvalloissa näille paikoille pääsevät, ovat useimmiten vain

pieniä rettelöitsijöitä, pieniä veijareita, pieniä juonittelijoita,

joille ne pienet kyvyt, mitkä hoveissa nostavat miehensä suurille

sijoille, tekevät vain sen palveluksen, että ne näyttävät yleisölle

heidän kelvottomuutensa heti kun he ovat johtaviin toimiin joutuneet.

Kansa erehtyy tässä valinnassa paljoa harvemmin kuin ruhtinas; ja

todellakin ansiokas mies on melkein yhtä harvinainen ministeriössä kuin

pölkkypää tasavaltalaisen hallituksen etunenässä. Niinpä kun joskus

onnellisen sattuman oikusta joku tällainen hallitsemaan syntynyt mies

tarttuu yleisten asiain peräsimeen yksinvallassa, jonka nämä monen

monituiset kauniit johtoherrat ovat saattaneet melkein perikadon

partaalle, hämmästytään hänen keksimiänsä apukeinoja, ja hänen

esiintymisensä muodostuu käänteentekeväksi sen maan historiassa.

Jotta yksinvaltainen valtio voisi tulla hyvin hallituksi, olisi sen

suuruus tai sen alue välttämättä mitattava sen hallitsijan kykyjen

mukaan. On helpompi valloittaa kuin hallita. Tarpeellisella vipusimella

varustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähyttää maailma sijoiltaan;

mutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita. Jos valtio on

hiukankaan suurempi, niin on ruhtinas melkein aina liian pieni. Milloin

taas päinvastoin valtio sattuu olemaan liian pieni päämiehelleen, mikä

on harvinaista, on se silloinkin huonosti hallittu, koska päämies,

seuratessaan aina vain päämääriensä suuruutta, unohtaa kansojen edut ja

tekee ne yhtä onnettomiksi käyttämällä väärin kykyjä, joita hänellä on

liikaa, kuin lahjaton päämies niiden kykyjen puutteellisuudella, joita

hänellä ei ole tarpeeksi. Kuningaskunnan pitäisi oikeastaan laajeta ja

supistua jokaisen uuden hallituskauden alkaessa ruhtinaan kelpoisuuden

mukaisesti. Koska sitävastoin senaatin kyvyt ovat määrältään

pysyvämpiä, saattaa valtiolla olla kiinteät rajat ilman että

hallitseminen käy siitä sen huonommin.

Tuntuvin haitta yhden henkilön hallituksesta on tuon eheän

jatkuvaisuuden puute, joka molemmissa toisissa toimii katkeamattomana

yhdyssiteenä. Kuninkaan kuoltua tarvitaan toinen kuningas: vaalit

jättävät vaarallisia väliaikoja ja muodostuvat myrskyisiksi; ja

elleivät kansalaiset ole erinomaisen epäitsekkäitä ja erinomaisen

rehellisiä, mitä ominaisuuksia tämä hallitusmuoto tuskin kehittänee,

sekaantuvat puoluevehkeilyt ja lahjonta asiaan. On vaikeata sen, jolle

valtio on myyty, olla myymättä sitä vuorostaan ja kiskomatta heikoilta

takaisin rahaa, minkä mahtavat ovat ensin häneltä kiristäneet. Ennemmin

tai myöhemmin muuttuu kaikki kaupanalaiseksi sellaisen hallituksen

aikana; ja rauha, jota silloin nautitaan kuningasten turvissa, on

pahempi kuin välihallitusten epäjärjestys.

Mitä on tehty näiden epäkohtien torjumiseksi? On tehty

kruunut perinnöllisiksi eräissä perheissä ja on säädetty

vallanperimysjärjestys, joka estää kaiken kiistan kuninkaiden

kuollessa; se merkitsee, että on pantu sijaishallitusten tarjoamat

haitat vaalien tarjoamain haittojen tilalle, että on pidetty näennäistä

rauhallisuutta viisasta hallitusta parempana ja että on mieluummin

haluttu saada mahdollisesti lapsia, hirviöitä ja vähäjärkisiä valtion

päämiehiksi kuin ryhtyä kiistelemään kunnon kuninkaiden valinnasta. Ei

ole otettu huomioon, että ken näin antautuu vaihtoehdon vaaroihin,

hävittää melkein kaikki menestymisensä mahdollisuudet. Nuori Dionysios

sanoi hyvin älykkään sanan silloin kun hän isällensä, joka moittiessaan

häntä jostakin häpeällisestä teosta lausui: "Olenko näyttänyt sinulle

sellaista esimerkkiä?" vastasi näin: "Ah! Teidänpä isänne ei ollutkaan

kuningas".[29]

Kaikki yhtyy riistämään muiden käskijäksi kasvatetulta mieheltä

oikeudentunnon ja järjen. Sanotaan nähtävän paljon vaivaa

hallitsemistaidon opettamisesta nuorille prinsseille; mutta tämä

kasvatus ei tunnu tuottavan heille suurtakaan hyötyä. Olisi parempi

aluksi opettaa heille tottelemisen taitoa. Suurimpia kuninkaita, joita

historia on ylistänyt, ei suinkaan kasvatettu hallitsemaan; se on

taito, jota ei milloinkaan osata niin huonosti kuin silloin kun sitä on

liiaksi opetettu ja joka on helpommin saavutettavissa tottelemalla kuin

käskemällä. _Nam utilissimus idem ac brevissimus bonarum malarumque

rerum delectus, cogitare quid aut nolueris sub alio principe aut

volueris_.[30]

Muuan seuraus tästä yhtenäisyyden puutteesta on kuninkaallisen

hallituksen häilyväisyys, koska tällä hallituksella, joka väliin

noudattaa tätä suunnitelmaa ja väliin taas tuota, aina hallitsevan

ruhtinaan tai hänen puolestaan hallitsevien henkilöiden luonteen

mukaan, ei saata olla kauvan kiinteätä päämäärää eikä johdonmukaista

menettelytapaa: vaihtelevaisuus, joka heittelee aina valtiota

periaatteesta periaatteeseen, aikomuksesta aikomukseen ja jota ei

esiinny toisissa hallitusmuodoissa, missä ruhtinas on aina sama. Niinpä

nähdäänkin, että jos hovissa on enemmän viekkautta, niin on senaatissa

yleensä enemmän viisautta ja että tasavallat käyvät päämääriänsä kohti

pysyvämpiä ja johdonmukaisempia suunnitelmia seuraamalla, kun sensijaan

jokainen ministeristössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan

mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien

kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen

päinvastoin kuin heidän edeltäjänsä.

Tästä samaisesta yhtenäisyyden puutteesta saa edelleen ratkaisunsa

muuan kuningasmielisten politikkojen suuresti suosima rikkiviisas

väite; he eivät nimittäin ainoastaan vertaa yhteiskunnan hallitsemista

talon hallitsemiseen ja ruhtinasta perheen isään, mikä erehdyttävä

käsitys on jo kumottu, vaan omistavat he lisäksi anteliaasti tälle

hallitusmiehelle kaikki ne hyveet, joita hän tarvitsisi, ja lähtevät

aina siitä olettamuksesta, että ruhtinas on sitä, mitä hänen tulisi

olla: olettamus, jonka turvin kuninkaallista hallitusta on ilmeisesti

pidettävä kaikkia muita parempana, koska se on eittämättä voimakkain ja

koska siltä, ollakseen myös paras, puuttuu vain herkemmin yleistahtoa

noudattava virkakuntatahto.

Mutta jos Platonin[31] mukaan luonnon luoma kuningas on niin kovin

harvinainen henkilö, niin kuinka usein yhtyvätkään luonto ja onnellinen

sattuma häntä kruunaamaan? Ja jos kuninkaallinen kasvatus turmelee

ehdottomasti ne, jotka sitä nauttivat, niin mitä voidaan toivoa

kokonaiselta hallitsemaan kasvatettujen miesten sarjalta? Tahallaan

siinä siis erehdytään, kun sekoitetaan kuninkaallinen hallitus hyvän

kuninkaan hallitukseen. Nähdäkseen, millainen tämä hallitus itsessään

on, täytyy sitä tarkastella kykenemättömien tai pahojen ruhtinaiden

hoitamana; sillä joko nämä nousevat sellaisina valtaistuimelle tai

tekee valtaistuin heidät sellaisiksi.

Nämä vaikeudet eivät ole jääneet kirjailijoiltamme huomaamatta; mutta

he eivät ole antaneet niiden saattaa itseään pulaan. Parasta on,

sanovat he, totella nurisematta. Jumala lähettää huonot kuninkaat

vihassaan, ja heitä täytyy sietää taivaan rangaistuksina. Tällainen

puhe on epäilemättä mieltä ylentävää; mutta enpä tiedä, eikö se sopisi

paremmin saarnatuoliin kuin valtiollisia asioita käsittelevään kirjaan.

Mitä on sanottava lääkäristä, joka lupaa ihmeitä ja jonka koko taitona

onkin sairaan kehoittaminen kärsivällisyyteen? Tiedetään kyllä, että on

pakko sietää huonoa hallitusta, missä sellainen on: kysymys olisi hyvän

hallituksen löytämisestä.

Seitsemäs luku.

Sekahallituksista.

Yksinkertaista hallitusta ei oikeastaan voi olla olemassa.

Yksinäiselläkin päämiehellä täytyy olla alempia virkamiehiä;

kansanvaltaisellakin hallituksella täytyy olla päämies. Toimeenpanevan

vallan jakautumisessa on siis aina havaittavissa asteittaista vaihtelua

suuresta lukumäärästä pieneen, sillä eroituksella vain, että väliin on

suuri lukumäärä riippuvainen pienestä, väliin pieni suuresta.

Joskus on tämä jakautuminen tasasuhtainen, joko niin, että perusosat

ovat toisistaan riippuvaisia, kuten Englannin hallituksessa, taikka

niin, että kunkin osan määräysvalta on riippumaton, mutta

epätäydellinen, kuten Puolassa. Tämä jälkimäinen muoto on huono, koska

hallituksessa ei ole minkäänlaista kokonaisuutta ja koska valtiolla

näin puuttuu yhdysside.

Kumpi on parempi, yksinkertainenko hallitus vaiko sekahallitus? Kas

siinä kysymys, jota valtiolliset kirjailijat ovat paljon pohtineet ja

johon on annettava sama vastaus, minkä minä olen ylempänä antanut

kaikista hallitusmuodoista.

Yksinkertainen hallitus on paras itsessään jo sentähden, että se on

yksinkertainen. Mutta milloin toimeenpaneva valta ei ole kylliksi

riippuvainen lakiasäätävästä vallasta, s.o., milloin ruhtinas suhtautuu

kiinteämmin ylimpään valtiovaltaan kuin kansa ruhtinaaseen, niin täytyy

korjata tätä epäsuhtaisuutta hallituksen jakamisella; sillä tällöin ei

sen minkään osan määräysvalta suinkaan vähene alamaisiin nähden, kun

taas näiden osien jakaminen tekee ne kaikki heikommiksi ylimpään

valtiovaltaan nähden.

Tätä samaa haittaa käy myöskin torjuminen siten, että asetetaan

välittäviä virkamiehiä, jotka, jättäen hallituksen eheäksi, edistävät

vain molempien valtojen tasapainoa ja niiden keskinäisten oikeuksien

säilyttämistä. Silloin ei hallitus ole sekahallitus; se on vain

tasoitettu.

Samanlaisin keinoin voidaan korjata vastakkaisiakin epäkohtaa,

perustamalla virkakuntia hallituksen keskittämiseksi, milloin se on

liian höllä. Niin menetellään kaikissa kansanvalloissa. Edellisessä

tapauksessa jaetaan hallitus sen heikontamiseksi ja jälkimäisessä sen

vahvistamiseksi; sillä sekä voiman että heikkouden korkeimmat asteet

esiintyvät samalla tavoin yksinkertaisissa hallituksissa, kun

sitävastoin sekamuodot kehittävät keskimääräisen voiman.

Kahdeksas luku.

Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu kaikille valtioille.

Kun vapaus ei ole kaikkien ilmanalojen hedelmä, ei se myöskään ole

kaikkien kansojen saavutettavissa. Mitä enemmän miettii tuota

Montesquieun esittämää perus-sääntöä, sitä syvemmin tuntee sen

totuuden: mitä enemmän sitä vastustaa, sitä enemmän tarjoaa

tilaisuuksia sen vahvistamiseen uusilla todistuksilla.

Kaikissa maailman hallituksissa valtion henkilö kuluttaa vain eikä

tuota mitään. Mistä tulee sille silloin tarveaineet, joita se kuluttaa?

Sen jäsenten työstä. Yksityisten henkilöiden liikamäärä tyydyttää

valtion henkilön välttämättömät tarpeet: mistä seuraa, että

yhteiskuntatila saattaa pysyä vain niin kauvan kuin ihmisten työ

tuottaa yli heidän tarpeittensa.

Mutta nythän ei tämä ylijäämä ole suinkaan samanlainen maailman

kaikissa maissa. Muutamissa on se huomattavan suuri, toisissa

keskinkertainen, toisissa yhtä kuin nolla, toisissa suorastaan

kielteinen. Tämä suhde riippuu ilmanalan hedelmällisyydestä, sen työn

luonteesta, mitä maa vaatii, tämän maan tuotteiden laadusta, sen

asukkaiden voimakkuudesta, heidän suuremmasta tai pienemmästä

välttämättömästä kulutuksestaan ja useammista muistakin sentapaisista

seikoista, jotka tämän suhteen muodostavat.

Toiselta puolen eivät taas kaikki hallitukset ole luonteeltaan

samanlaisia; toiset ovat suurempia ahmatteja kuin toiset, ja eroitukset

johtuvat siitä toisesta perussäännöstä, että mitä enemmän yleiset verot

etenevät lähteestään, sitä rasittavampia ne ovat. Tätä rasitusta ei ole

mitattava maksujen suuruuden, vaan sen matkan mukaan, mikä niiden on

kuljettava palatakseen käsiin, joista ne ovat lähteneet. Milloin tämä

kiertokulku on nopea ja hyvin järjestetty, niin ei sillä ole väliä,

maksetaanko vähän tai paljon; kansa on aina rikas ja valtion raha-asiat

ovat aina hyvällä kannalla. Kuinka vähän sitävastoin kansa antaneekaan,

ellei tämä vähä palaa sille jälleen, niin se lakkaamatta antaessaan

tyhjentyy pian kokonaan; valtio ei ole koskaan rikas ja kansa on aina

köyhä kuin kerjäläinen.

Tästä seuraa, että mitä suuremmaksi kansan ja hallituksen välimatka

laajenee, sitä rasittavammiksi käyvät verot: niinpä on kansan kuorma

kansanvallassa kevein, ylimysvallassa on se jo tuntuvampi ja

yksinvallassa kantaa kansa raskainta taakkaa. Yksinvalta soveltuu siis

vain äveriäille kansoille; ylimysvalta sekä rikkautensa että

suuruutensa puolesta keskinkertaisille valtioille; kansanvalta pienille

ja köyhille valtioille.

Tosiaankin: mitä enemmän asiaa miettii, sitä selvemmin huomaa vapaiden

ja yksinvaltaisten valtioiden erilaisuuden olevan tämän: edellisissä

käytetään kaikki yhteiseksi hyödyksi; jälkimäisissä on valtion voima ja

yksityisten voima toisiinsa päinvastaisessa suhteessa: toinen kasvaa

toisen heikontumisesta. Hallitsematta suinkaan alamaisiaan siinä

mielessä, että tekisi heidät onnellisiksi, tekee vihdoin itsevaltias

heidät kurjaakin kurjemmaksi, kyetäkseen heitä hallitsemaan.

Niinpä voidaan siis kussakin ilmanalassa luonnollisiin syihin

nojautumalla osoittaa hallitusmuoto, johon tämän ilmanalan pakottava

vaikutus vie, jopa sanoa, millaisia asukkaitakin siinä pitää olla.

Karujen ja hedelmättömien seutujen, joissa tulos ei vastaa työtä, on

jäätävä viljelemättömiksi ja autioiksi, taikka vain villien

kansoittamiksi; seuduilla, missä ihmisten työ tuottaa hädin tuskin

kaikkein välttämättömimmän, täytyy asua raakalaiskansoja: kaikkinainen

valtiojärjestys olisi siellä mahdoton; seudut, missä työn tulosten

ylijäämä on kohtalainen, sopivat vapaille kansoille; ne taas, missä

uhkuvan hedelmällinen maaperä tuottaa paljon vähällä työllä, vaativat

yksinvaltaista hallitusta, jotta ruhtinaan ylellisyys kuluttaisi

alamaisten liikavarallisuuden ylijäämän; sillä on parempi, että tämän

ylijäämän nielee hallitus kuin että yksityiset sen tuhlaisivat. On

kyllä olemassa poikkeuksia, tiedän sen; mutta nämä poikkeuksetkin

vahvistavat sääntöä sikäli että ne tuottavat ennemmin tai myöhemmin

mullistuksia, jotka palauttavat jälleen asiat luonnolliseen

järjestykseen.

Meidän on aina eroitettava yleiset lait yksityisistä syistä, jotka

voivat muunnella niiden vaikutusta. Vaikka koko Etelä olisi peitetty

tasavalloilla ja koko Pohjola itsevaltaisilla valtioilla, niin siitä

huolimatta olisi aina yhtä totta, että ilmanalan vaikutuksesta

itsevaltaisuus sopii kuumille maille, raakalaisuus kylmille maille ja

hyvä valtiojärjestys lauhkeille seuduille. Minä huomaan edelleen, että

vaikka perussääntö hyväksytäänkin, niin voidaan kiistellä sen

sovelluttamisesta: voidaanhan sanoa, että on olemassa kylmiä maita,

jotka ovat hyvin hedelmällisiä, sekä taas eteläisiä tienoita, jotka

ovat aina karuja. Mutta tämä seikka tuottaa vaikeuksia vain niille,

jotka eivät tutki asiaa kaikilta puolilta: niinkuin jo olen maininnut,

tulee ottaa huomioon töiden, voimien, kulutuksen y.m.s. suhteet.

Olettakaamme, että kahdesta yhtäsuuresta alueesta toinen tuottaa viisi

ja toinen kymmenen. Jos edellisen asukkaat kuluttavat neljä ja

jälkimäisen asukkaat yhdeksän, niin on edellisen tuloksen ylijäämä

viides osa ja jälkimäisen kymmenes osa. Kun näiden kahden ylijäämän

suhde on siis päinvastainen tulosten suhteeseen verrattuna, niin antaa

maa, joka tuottaa vain viisi, kaksi kertaa suuremman liikamäärän kuin

maa, joka tuottaa kymmenen.

Mutta tässä ei ole kysymys kaksinkertaisesta tuloksesta, enkä

minä luule kenenkään rohkenevan asettaa yleensä kylmien maiden

hedelmällisyyttä kuumien maiden hedelmällisyyden tasalle. Olettakaamme

kuitenkin tämä tasa-arvoisuus todelliseksi; pankaamme, jos niin

tahdotaan, Englanti Sisilian ja Puola Egyptin verroille. Etelämmässä

tulevat vastaamme Afrikka ja Intia; pohjoisemmassa ei tule enää

vastaamme mitään. Mikä eroitus viljelystavassa tämän tasa-arvoisen

tuloksen saavuttamiseksi! Sisiliassa tarvitsee vain hiukan pöyhiä

maata; mitä huolta vaatiikaan sen muokkaaminen Englannissa! Mutta missä

tarvitaan enemmän käsivarsia saman tuloksen saavuttamiseksi, siellä

täytyy ylijäämän olla pakostakin pienemmän.

Ottakaa lisäksi huomioon, että sama määrä ihmisiä kuluttaa paljon

vähemmän kuumissa maissa. Ilmanala vaatii kohtuullisuutta, jos mieli

pysyä terveenä: eurooppalaiset, jotka tahtovat elää siellä niinkuin

kotonaankin, sortuvat kaikki punatautiin ja monenmoisiin

ruoansulatushäiriöihin.

"Me olemme", sanoo Chardin,[32] "raatelevia petoja, susia aasialaisiin

verrattuina. Jotkut laskevat persialaisten kohtuullisuuden johtuvan

siitä seikasta, että heidän maansa on huonosti viljeltyä; mutta minä

uskon päinvastoin, että heidän maassaan on vähemmän elintarpeita siitä

syystä, että asukkaat niitä vähemmän tarvitsevat. Jos heidän

niukkaruokaisuutensa", jatkaa hän, "olisi seuraus heidän maassaan

vallitsevasta puutteesta, söisivät vain köyhät vähän, kun nyt

sitävastoin kaikki tekevät niin; samoin syötäisiin enemmän tai vähemmän

eri maakunnissa kunkin hedelmällisyyden mukaan, sensijaan kun nyt samaa

kohtuullisuutta noudatetaan koko valtakunnassa. He ylistävät kovasti

elintapaansa ja sanovat, että tarvitsee vain katsoa heidän ihonväriänsä

tunnustaakseen heidän elintapansa kristittyjen elintapaa melkoista

paremmaksi. Persialaisten ihonväri onkin tosiaan hyvin tasainen; heidän

hipiänsä on kaunis, hieno ja sileä, kun sitävastoin heidän

eurooppalaisittain elävien alamaistensa, armenialaisten iho on karkea

ja näppyläinen ja heidän ruumiinsa paksu ja kömpelö."

Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, sitä vähemmästä kansat elävät.

Ne eivät syö melkein ollenkaan lihaa; riisi, maissi, kyskys,[33]

hirssi, kassava[34] ovat niiden tavallisia ravintoaineita. Intiassa on

miljoonia ihmisiä, joiden elanto ei maksa viittä penniä päivässä.

Europassakin näemme tuntuvan eroituksen ruokahalussa Pohjolan kansojen

ja Etelän kansojen välillä. Espanjalainen eläisi viikon saksalaisen

yhdellä päivällisellä. Maissa, missä ihmiset ovat ahmatteja,

kohdistuukin ylellisyys syömäseikkoihin. Englannissa tämä ylellisyys

ilmenee lihalla lastatussa pöydässä; Italiassa kestitään teitä

sokerilla ja kukilla.

Pukeutumisylellisyydessä havaitaan edelleen samanlaisia eroavaisuuksia.

Ilmanaloissa, missä vuodenaikojen vaihtelut ovat äkkinäisiä ja rajuja,

käytetään parempia ja yksinkertaisempia vaatteita; siellä taas, missä

pukeudutaan vain koristeeksi, tavoitellaan enemmän loistoa kuin hyötyä,

ja jo vaatteet sellaisinaan ovat siellä ylellisyyttä. Napolissa näette

joka päivä kävelevän Posilipolla miehiä, joilla on kultakirjainen

nuttu, mutta ei lainkaan sukkia. Rakennusten laita on sama; kaikki

omistetaan komeudelle silloin kun ei tarvitse peljätä sään ankaruutta.

Pariisissa, Lontoossa kaivataan lämpimiä ja mukavia asuntoja.

Madridissa on loistavia salonkeja, mutta ei lainkaan suljettavia

akkunoita, ja yöt nukutaan oikeissa rotanpesissä.

Ravintoaineet ovat paljon voimakkaampia ja mehukkaampia kuumissa

maissa; kolmas eroitus, joka ei voi olla vaikuttamatta toiseen. Miksi

syödään Italiassa niin paljon vihanneksia? Koska ne ovat siellä hyviä,

ravitsevia ja erinomaisen maukkaita: Ranskassa, missä niitä ravitaan

vain vedellä, eivät ne myöskään ravitse, eikä niitä lasketa pöydällä

juuri miksikään. Kuitenkin vaativat ne yhtä paljon maata ja niiden

viljeleminen kysyy ainakin yhtä paljon vaivaa. Kokemus on osoittanut,

että Berberian viljalajit, jotka muutoin ovat huonompia kuin Ranskan

viljalajit, antavat paljon enemmän jauhoja, ja että Ranskan viljalajit

antavat vuorostaan enemmän kuin pohjoisempien maiden viljalajit: mistä

voidaan tehdä se johtopäätös, että samansuuntainen asteittainen

vaihtelu on yleensäkin havaittavissa päiväntasaajalta pohjoisnavalle

mentäessä. Mutta eikö nyt todista ilmeistä huonommuutta se, että

samanlaisessa tuotteessa on pienempi määrä ravintoaineita?

Kaikkiin näihin erilaisiin näkökohtiin voin vielä lisätä yhden, joka

johtuu niistä ja joka niitä vahvistaa, nimittäin sen, että kuumat maat

tarvitsevat vähemmän asukkaita kuin kylmät, vaikka ne voisivatkin

elättää niitä enemmän; mikä tuottaa kaksinkertaisen liikamäärän yhä

itsevaltaisuuden eduksi. Jota suurempi alue on saman asukasmäärän

hallussa, sitä vaikeammiksi käyvät kapinat, koska ei voida solmia

yhteisiä tuumia pikaisesti eikä salaa ja koska hallituksen on aina

helppo saada vihiä hankkeista ja katkaista yhdystiet; mutta mitä

ahtaammassa lukuisa kansa asuu, sitä vähemmän voi hallitus anastaa

itselleen ylintä valtiovaltaa; johtajat keskustelevat yhtä hyvässä

turvassa huoneissaan kuin ruhtinas neuvostossaan, ja väkijoukot

kokoontuvat yhtä nopeasti toreille kuin sotamiehet kasarmeihinsa.

Tyrannihallituksen etuna on siis se, että se kykenee toimimaan pitkien

välimatkojen takaa. Asettamiensa tukikohtien avulla lisää se voimaansa

ulottaessaan sitä laajemmalle, aivan niinkuin vipuvarren voima kasvaa

varren pitentyessä.[35] Mutta kansan voima tehoo vain keskitettynä; se

haihtuu ja häviää laajentuessaan, niinkuin ruudin vaikutus silloin kun

se on hajallaan maassa ja syttyy vain jyvä jyvältä. Heikoimmin

kansoitetut maat ovat siis suotuisimmat tyranniudelle: petoeläimet

hallitsevat vain erämaita.

Yhdeksäs luku.

Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.

Jos siis ehdottomasti kysytään, mikä on paras hallitus, niin tehdään

yhtä ratkaisematon kuin epämääräinen kysymys; tai, jos tahdotaan,

kysymys, johon on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on mahdollisia

yhdistelmiä kansojen ehdottomissa ja suhteellisissa asemissa.

Mutta jos kysyttäisiin, millaisista merkeistä voidaan päätellä, onko

joku määrätty kansa hyvin tai huonosti hallittu, niin olisi se kokonaan

toinen asia, ja tällainen tosioloihin perustuva kysymys saisi

mahdollisesti ratkaisunsa.

Sitä ei kuitenkaan ratkaista, koska jokainen tahtoo ratkaista sen

omalla tavallaan. Alamaiset ylistävät yleistä turvallisuutta,

kansalaiset yksityisten vapautta; yksi pitää parempana omistusoikeuden

varmuutta ja toinen henkilön koskemattomuutta; yhden mielestä on paras

hallitus ankarin hallitus, toinen väittää siksi taas lempeintä;

yhtäällä tahdotaan, että rikokset on rangaistava, toisaalla, että ne on

ehkäistävä; muuan harkitsee, että on mainiota olla naapuriensa

pelkäämä, toinen katsoo taas paraaksi, etteivät ne tiedä meistä mitään;

täällä ollaan tyytyväisiä, kun raha liikkuu, tuolla vaaditaan, että

kansalla pitää olla leipää. Ja vaikka oltaisiin yhtä mieltä näistä ja

muista samanlaisista kohdista, niin olisiko sillä päästy sen

pitemmälle? Kun siveellisiä arvoja ei käy tarkalleen mittaaminen, niin

vaikka sovittaisiinkin tunnusmerkistä, miten voitaisiin sopia sen

arvostelemisesta?

Mitä minuun tulee, niin minua on aina ihmetyttänyt, että jätetään

huomaamatta muuan niin yksinkertainen merkki, tai ollaan

epärehellisesti sitä tunnustamatta. Mikä on valtiollisen yhtymän

tarkoitusperä? Sen jäsenten säilyminen ja menestyminen. Ja mikä on

varmin merkki siitä, että ne säilyvät ja menestyvät? Se on niiden

lukumäärän lisääntyminen. Älkää siis lähtekö muualta etsimään tuota

niin kiisteltyä merkkiä. Jos kaikki muut seikat ovat samat, niin

ehdottomasti paras on se hallitus, jonka valtaa pitäessä asukkaiden

lukumäärä eniten vahvistuu ja lisääntyy ilman vieraita apukeinoja,

ilman kansalaisoikeuksien jakelemista, ilman siirtolaisuutta, kun taas

kehnoin on se hallitus, jonka valtakautena kansa vähentyy ja kuihtuu.

Laskumestarit, asia koskee nyt teitä; laskekaa, mitatkaa,

vertailkaa.[36]

Kymmenes luku.

Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen helposta turmeltumisesta.

Aivan niinkuin yksityistahto toimii lakkaamatta yleistahtoa vastaan,

samoin ponnistelee hallitus herkeämättä ylintä valtiovaltaa vastaan.

Mitä suuremmaksi tämä ponnistus käy, sitä enemmän kärsii valtiomuoto;

ja kun ei tässä tapauksessa ole mitään muuta yhdyskuntatahtoa

vastustamassa ruhtinaan tahtoa ja näin pitämässä sitä tasapainossa,

niin täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua, että ruhtinas sortaa

vihdoin ylintä valtiovaltaa ja rikkoo yhteiskuntasopimuksen. Siinä on

se sisäinen ja väistämätön vika, joka valtioruumiin syntymästä lähtien

herkeämättä pyrkii sitä hävittämään, samoin kuin vanhuus ja kuolema

hävittävät viimein ihmisruumiin.

Hallitus saattaa yleensä turmeltua kahta tietä, nimittäin silloin kun

se supistuu ja silloin kun valtio hajoaa.

Hallitus supistuu silloin kun se siirtyy suurelta joukolta pienelle,

s.o. kansanvallalta ylimysvallalle ja ylimysvallalta kuningasvallalle.

Se on sen luontainen taipumus.[37] Jos se palautuisi pieneltä joukolta

suurelle, voitaisiin sanoa sen höltyvän; mutta tämä takaperoinen

kehitys on mahdoton.

Hallitus ei tosiaankaan koskaan muuta muotoaan ennen kuin sen kulunut

ponnin tekee sen liian heikoksi säilyttämään tätä muotoansa. Jos se nyt

vielä höllentyisi laajentumalla, häipyisi sen voima aivan mitättömäksi

ja se voisi pysyä pystyssä vieläkin vähemmän. Täytyy siis kiristää ja

tiukentaa tuota ponninta sitä mukaa kuin se antaa perään, muutoin

romahtaa sen kannattama valtio raunioiksi.

Valtion hajoaminen saattaa tapahtua kahdella tavalla.

Ensinnäkin silloin kun ei ruhtinas ohjaa enää valtiota lakien mukaan ja

kun hän anastaa ylimmän vallan; silloin tapahtuu huomattava muutos:

silloin ei nimittäin supistukaan hallitus, vaan valtio; minä tarkoitan,

että suuri valtio hajoaa ja toinen valtio muodostuu sen sisäpuolelle

yksinomaan hallituksen jäsenistä, jotka ovat enää vain muun kansan

herroja ja tyranneja. Niin että sillä hetkellä, jolloin hallitus

anastaa itselleen ylimmän valtiovallan, rikkoutuu yhteiskuntasopimus ja

kaikki yksityiset kansalaiset, jotka ovat oikeudellisesti joutuneet

takaisin luonnolliseen vapauteensa, ovat pakotettuja, mutta eivät

suinkaan velvollisia tottelemaan.

Sama tapaus esiintyy silloinkin kun hallituksen jäsenet anastavat

erikseen vallan, jota niiden olisi harjoitettava vain yhteisesti; mikä

ei ole suinkaan vähäisempi lakien loukkaus, ja se saakin aikaan vielä

suuremman epäjärjestyksen. Silloin on niin sanoaksemme yhtä monta

ruhtinasta kuin hallitusmiestä, ja valtio, joka on samalla tavalla

jaettu kuin hallituskin, häviää tai muuttaa muotoa.

Valtion hajotessa sanotaan hallituksen väärinkäyttöä, millaista se

liekin yhteisellä nimellä _anarkiaksi_ eli vallattomuudeksi. Jos

toimitetaan tarkempia jaoituksia, niin turmeltuu kansanvalta

_oklokratiaksi_ eli rahvaanvallaksi, ylimysvalta _oligarkiaksi_ eli

harvainvallaksi, voisinpa vielä lisätä, että kuningasvalta turmeltuu

_tyranniaksi_, mutta tämä viimeinen sana on merkitykseltään häilyvä ja

kaipaa selvitystä.

Yleisestihän tarkoitetaan tyrannilla kuningasta, joka hallitsee

väkivaltaisesti, huolimatta laista ja oikeudesta. Mutta täsmällisemmin

puhuttaessa on tyranni yksityinen henkilö, joka anastaa kuninkaan

vallan, olematta siihen oikeutettu. Tällä tavalla käsittivät

kreikkalaiset tämän tyranni-sanan: he nimittivät niin eroituksetta sekä

hyviä että huonoja ruhtinaita, joiden valta vain ei ollut

laillinen.[38] Niinpä ovat siis _tyranni_ ja _vallananastaja_ kaksi

aivan samaa asiaa merkitsevää sanaa.

Antaakseni eri nimet eri asioille, sanon _tyranniksi_ kuningasvallan

anastajaa, ja _despootiksi_ eli itsevaltiaaksi ylimmän valtiovallan

anastajaa. Tyranni on henkilö, joka tunkeutuu valtaan vastoin lakeja,

hallitakseen lakien mukaan; itsevaltias on taas henkilö, joka

asettautuu suorastaan lakien yläpuolelle. Näin ei siis tyrannin

tarvitse olla itsevaltias, kun sitävastoin itsevaltias on aina tyranni.

Yhdestoista luku.

Valtioruumiin kuolemasta.

Sellainen on parhaitenkin järjestettyjen hallitusten luontainen ja

väistämätön taipumus. Kun Sparta ja Rooma ovat hävinneet, mikä valtio

voi toivoa pysyvänsä pystyssä ikuisesti? Jos tahdomme perustaa kestävän

laitoksen, älkäämme siis suinkaan ajatelko tehdä siitä ikiaikaista.

Onnistuakseen ei pidä yrittää mahdottomia eikä luulotella luovansa

ihmistyöhön lujuutta, joka ei inhimillisiin asioihin kuulu.

Valtioruumis alkaa aivan ihmisruumiin tapaan kuolla syntymästään

lähtien ja kantaa itsessään tuhonsa syitä. Mutta kumpaisellakin voi

olla enemmän tai vähemmän vankka rakenne, joka saattaa pitää sitä

elossa pitemmän tai lyhyemmän ajan. Ihmisen ruumiinrakenne on luonnon

työtä; valtion rakenne on ihmistaidon työtä. Ei ole ihmisten vallassa

elämänsä pitentäminen; mutta heidän vallassaan on valtion elämän

pitentäminen niin paljon kuin se suinkin on mahdollista, toimittamalla

sille parhaan rakenteen, minkä se ikinä voi saada. Parhaitenkin

rakennettu valtio häviää kyllä, mutta myöhemmin kuin joku toinen, ellei

mikään aavistamaton onnettomuus aiheuta sen tuhoa ennen aikojaan.

Valtiollisen elämän perusjuuri on ylimmässä valtiovallassa.

Lakiasäätävä valta on valtion sydän; toimeenpaneva valta on sen aivot,

jotka panevat kaikki sen osat liikkeelle. Aivot voivat halvaantua,

mutta yksilö elää siitä huolimatta. Ihminen jää tylsäksi ja elää; mutta

heti kun sydän on lakannut toimimasta, kuolee elävä olento.

Valtio ei suinkaan pysy hengissä lakiensa, vaan lakiasäätävän vallan

turvin. Eilinen laki ei velvoita tänään, mutta hiljainen suostumus

päätetään vaitiolosta ja ylimmän valtiovallan ajatellaan vahvistavan

jatkuvasti lakeja, joita se ei kumoa, vaikka se sen voisi tehdäkin.

Kaikkea, mitä se on kerran julistanut tahtovansa, tahtoo se yhä, ellei

se sitä peruuta.

Miksi siis kunnioitetaan niin suuresti vanhoja lakeja? Juuri niiden

vanhuuden takia. Onhan pakko uskoa, että vain noiden vanhojen

tahdonilmaisujen erinomaisuus on voinut säilyttää niitä niin kauvan;

ellei ylin valtiovalta olisi tunnustanut niitä yhä edelleen

hyödyllisiksi, olisi se jo kumonnut ne tuhannet kerrat. Senpätähden

eivät lait hyvin järjestetyssä valtiossa suinkaan heikkene, vaan saavat

päinvastoin lakkaamatta uutta voimaa; ijäkkyyden luoma ennakkoluulo

tekee ne päivä päivältä yhä kunnioitettavammiksi; kun taas kaikkialla

siellä, missä lait heikkenevät vanhetessaan, tämä heikkeneminen

osoittaa, ettei ole enää lakiasäätävää valtaa ja ettei valtio enään

elä.

Kahdestoista luku.

Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.

Koska ylimmällä valtiovallalla ei ole muuta voimaa kuin lakiasäätävä

valta, toimii se vain lakien kautta, ja koska taas lait eivät ole muuta

kuin yleistahdon sitovia ilmaisuja, saattaa ylin valtiovalta toimia

vain kansan koolla ollessa. Kansan koolla ollessa, sanottanee, mikä

haave! Se on haave nykyään, mutta se ei ollut haave kaksi tuhatta

vuotta sitten: ovatko ihmiset muuttuneet luonnoltaan?

Mahdollisuuden rajat henkisissä asioissa ovat vähemmän ahtaita kuin me

ajattelemmekaan: meidän heikkoutemme, paheemme, ennakkoluulomme niitä

supistavat. Alhaiset sielut eivät usko suuriin miehiin: kurjat orjat

hymyilevät ivallisesti jo vapaus-sanankin kuullessaan.

Tarkastelkaamme sen pohjalla, mitä on tapahtunut, sitä, mikä voi

tapahtua. Minä en puhu mitään Kreikan vanhoista tasavalloista; mutta

Rooman tasavalta oli nähdäkseni suuri valtio ja Rooman kaupunki

suuri kaupunki. Viimeinen veronkirjoitus totesi Roomassa olleen

neljäsataatuhatta asekuntoista kansalaista, ja keisarikunnan viimeinen

väenlasku sai tulokseksi yli neljä miljoonaa kansalaista, ottamalta

lukuun alamaisiksi tehtyjä, muukalaisia, naisia, lapsia, orjia.

Kuinka vaikeaksi luultaisiinkaan koota usein tämän pääkaupungin ja sen

ympäristöjen suunnatonta kansaa! Kuitenkin oli harvoja sellaisia

viikkoja, jolloin Rooman kansa ei olisi ollut koolla, jopa useamman

kerrankin. Eikä se käytellyt ainoastaan ylimmän valtiovallan oikeuksia,

vaan osaksi myös hallituksen. Se käsitteli eräitä asioita, se ratkaisi

eräitä käräjäjuttuja, ja koko tämä kansa toimi torilla melkein yhtä

usein hallitusmiehenä kuin kansalaisenakin.

Jos palattaisiin kansakuntien alkuaikoihin, huomattaisiin, että

useimmat vanhat hallitukset, jopa yksinvaltaisetkin, kuten

makedonialaisten ja frankkien, käyttivät tällaisia neuvottelukokouksia.

Miten tämän asian laita liekään, jo tämä yksi ainoa eittämätön tosiasia

vastaa kaikkiin vaikeuksiin: mahdollisen perustaminen olleeseen tuntuu

minusta hyvältä johdonmukaisuudelta.

Kolmastoista luku.

Jatkoa.

Ei riitä, että kokoontunut kansa on kerran määrännyt valtion rakenteen

vahvistamalla yhden tai toisen lakijärjestelmän: ei riitä, että se on

asettanut pysyvän hallituksen tai että se on kerta kaikkiaan pitänyt

huolta hallitusmiesten valitsemisesta. Paitsi ylimääräisiä kokouksia,

joita aavistamattomat tapaukset saattavat vaatia, täytyy vielä olla

säännöllisiä, määrätyn ajan kuluttua uudistuvia kokouksia, joita ei

mikään voi lakkauttaa eikä lykätä, niin että kansa kokoontuu tiettynä

päivänä suorastaan lain perustuksella, sen tarvitsematta odottaa

minkäänlaista muuta muodollista kutsua.

Mutta ulkopuolella näiden kokousten, jotka ovat laillisesti päteviä jo

yksistään aikamääräyksensä nojalla, on jokaista kansan kokousta, jota

tähän tehtävään asetetut hallitusmiehet eivät ole säädettyjä

muodollisuuksia noudattamalla kutsuneet koolle, pidettävä laittomana ja

kaikkia sen tekoja mitättöminä, koska itse kokoontumiskäskynkin tulee

lähteä laista.

Mitä tulee tiheämpään tai harvempaan laillisten kokousten pitoon,

riippuu se seikka niin monenlaisista asianhaaroista, ettei siitä käy

esittäminen mitään täsmällisiä sääntöjä. Voidaan vain sanoa ylimalkaan,

että mitä enemmän hallituksella on voimaa, sitä useammin tulee ylimmän

valtiovallan näyttäytyä.

Tämä, sanottanee minulle, saattaa ehkä olla hyvä yhdelle ainoalle

kaupungille; mutta mitä on tehtävä silloin kun valtioon kuuluu niitä

useampia? Käydäänkö jakamaan ylintä valtiovaltaa tai pitääkö

päinvastoin keskittää se yhteen ainoaan kaupunkiin ja tehdä kaikista

muista sen alamaisia?

Minä vastaan, ettei pidä tehdä kumpaakaan. Ensiksikin on ylin

valtiovalta jakamaton ykseys, jota ei voida paloitella sitä

hävittämättä. Toiseksi ei mikään kaupunki enempää kuin kansakuntakaan

saata laillisesti olla toisen alamainen, koska valtioruumiin olemus

perustuu kuuliaisuuden ja vapauden sopusointuun ja koska sanat

_alamainen_ ja _ylin valtiovalta_ osoittavat samaan asiaan tähtäävää

vuorosuhdetta, jonka ajatus keskittyy tuohon yhteen ainoaan sanaan

_kansalainen_.

Minä vastaan edelleen, että on aina paha yhdistää useampia kaupunkeja

yhdeksi ainoaksi kaupunkivaltioksi, ja että jos tämä yhdistäminen

halutaan suorittaa, ei pidä myöskään luulotella väistettävän siitä

johtuvia luonnollisia haittoja. Ei ole suinkaan suurten valtioiden

epäkohtiin vetoamalla vastustettava häntä, joka tahtoo vain pieniä

valtioita: mutta millä tavalla voitaisiin antaa pienille valtioille

kylliksi voimaa, jotta ne kykenisivät pitämään puoliaan suuria vastaan?

Sillä tavalla kuin muinoin kreikkalaiset kaupungit pitivät puoliaan

suurkuningasta ja myöhemmin Hollanti ja Sveitsi Itävallan

hallitsijahuonetta vastaan.

Ellei kuitenkaan voida supistaa valtiota oikeihin rajoihin, on olemassa

muuan toinen apukeino, nimittäin se, ettei lainkaan suvaita

pääkaupunkia, vaan siirretään hallitus perä perää jokaiseen kaupunkiin

ja pidetään niissä myös vuorotellen maan valtiopäivät.

Levittäkää asutusta tasaisesti koko alueelle, ulottakaa kaikkialle

samat oikeudet, puhaltakaa kaikkialle yltäkylläisyyttä ja elämää, ja

sillä tavalla on valtio tuleva sekä mahdollisimman voimakkaaksi että

mahdollisimman hyvin hallituksi. Muistakaa, että kaupunkien muurit

syntyvät vain maalaistalojen raunioista. Jokaiselta palatsilta, minkä

minä näen kohoavan pääkaupunkiin, on kuin näkisin kokonaisen maankolkan

peittyvän hökkeleillä.

Neljästoista luku.

Jatkoa.

Sillä hetkellä, jolloin kansa on laillisella tavalla kokoontunut

harjoittamaan ylimmän valtiovallan toimia, lakkaa hallituksen

tuomiovalta kokonaan, toimeenpaneva valta seisahtuu ja halvimmankin

kansalaisen henkilö on yhtä pyhä ja loukkaamaton kuin korkeimman

hallitusmiehen, sillä missä on edustettu läsnä, siinä ei ole enää

edustajaa. Useimmat niistä mellakoista, joita syntyi Rooman

vaalikokouksissa, johtuivat siitä, ettei tätä sääntöä tunnettu tai

ettei siitä pidetty väliä. Silloin olivat konsulit vain kansankokouksen

johtajia, tribuunit pelkkiä puhemiehiä;[39] senaatti ei ollut

kerrassaan mitään.

Nämä vallankäytön keskeytyskaudet, jolloin ruhtinas tunnustaa tai hänen

tulisi tunnustaa todellisen korkeamman vallan olemassaolo, ovat hänestä

aina olleet peloittavia; ja nämä kansankokoukset, jotka ovat

valtioruumiin kilpi ja hallituksen suitset, ovat kaikkina aikoina

olleet päämiesten kauhistus: niinpä eivät he milloinkaan säästäkään

vaivoja, vastaväitteitä, vaikeuksia, lupauksia saadakseen kansalaiset

niihin kyllästymään. Milloin nämä ovat ahneita, pelkurimaisia,

saamattomia, mieltyneempiä lepoon kuin vapauteen, eivät he kestä

kauvaakaan hallituksen yhä yltyviä ponnistuksia; kun vastustava voima

lakkaamatta kasvaa, häipyy ylin valtiovalta täten lopulta olemattomiin

ja useimmat valtiot rappeutuvat ja häviävät ennen aikojansa.

Mutta ylimmän valtiovallan ja omavaltaisen hallituksen väliin nousee

joskus eräänlainen välivoima, josta on puhuttava.

Viidestoista luku.

Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.

Silloin kun valtion palveleminen lakkaa olemasta kansalaisten tärkein

tehtävä, ja kun he mieluummin suorittavat tämän palveluksensa

kukkarollaan kuin omalla henkilöllään, on valtio jo lähellä

perikatoansa. Jos on kysymys taisteluun menosta, palkkaavat he

sotajoukkoja ja jäävät itse kotiin. Jos on lähdettävä yhteisiin

neuvottelukokouksiin, nimittävät he edustajia ja jäävät itse kotiin.

Kun heillä näin on runsaasti laiskuutta ja rahaa, hankkivat he

sotilaita isänmaata orjuuttamaan ja edustajia sitä myymään.

Kaupan ja ammattien hyörinä, ahnas ansion tavoittelu, velttous ja

mukavuudenhalu, ne ne muuttavat mieskohtaisen palveluksen

rahapalvelukseksi. Luovutaan yhdestä voiton osasta, jotta saataisiin

sitä lisätä mielin määrin. Antakaa rahaa ja pian olette te oleva

kahleissa. Sana _raha-asia_ on orjan sana; se on tuntematon oikeassa

kansalaisvaltiossa. Todellakin vapaassa valtiossa tekevät kansalaiset

kaikki omilla käsillään eivätkä mitään rahalla: he eivät suinkaan

maksaisi siitä, että pääsisivät suorittamasta velvollisuuksiaan, vaan

maksaisivat päinvastoin saadakseen täyttää ne itse. Minä en katsele

läheskään asioita tavalliselta näkökannalta: minä pidän mieskohtaista

työvelvollisuutta vapaudelle vähemmän vastakkaisena kuin rahaveroja.

Mitä paremmin valtio on järjestetty, sitä enemmän anastavat yleiset

asiat kansalaisten mielissä tilaa yksityisiltä asioilta. Silloin onkin

suorastaan paljon vähemmän yksityisiä asioita, sillä koska yhteisen

hyvinvoinnin summasta riittää huomattava osuus kunkin yksilön

hyvinvointiin, jää hänelle vähemmän hankittavaa yksityisellä

vaivannäöllä. Hyvin ohjatussa valtiossa kiirehtii jokainen yleisiin

kokouksiin: huonon hallituksen aikana ei kukaan halua astua askeltakaan

niihin mennäkseen, koska kellään ei ole mielenkiintoa siihen, mitä

siellä tehdään, koska on jo edeltäpäin nähtävissä, ettei yleistahto

tule siellä pääsemään valtaan ja koska vihdoin kotoiset huolet

anastavat kaiken ajan ja kaikki ajatukset. Hyvät lait saattavat

tekemään parempia, huonot lait synnyttävät yhä huonompia. Heti kun joku

vain sanoo valtion asioista: _Mitä ne minua liikuttavat?_ on valtiota

pidettävä häviöön tuomittuna.

Isänmaanrakkauden laimeneminen, yksityisetujen harrastus, valtioiden

suunnaton laajuus, valloitukset, hallituksen väärinkäyttö ovat

johtaneet keksimään sen keinon, että kokonaisen kansakunnan yleiset

kokoukset korvataan valtiopäivämiesten eli kansanedustajain

kokouksilla. Tällaisia edustajia rohjetaan eräissä maissa nimittää

kolmanneksi säädyksi.[40] Kahden säätyluokan yksityisetu asetetaan siis

ensimäiselle ja toiselle sijalle, ja valtion etu on vasta kolmannella.

Ylintä valtiovaltaa ei voida edustaa, samasta syystä kuin ei sitä voida

luovuttaakaan; sen olemuksena on yleistahto, ja tahtoahan ei käy

edustaminen: se on sama tai se ei ole sama; keskiväliä ei ole. Kansan

valitsemat valtiopäivämiehet eivät siis ole eivätkä voikaan olla sen

edustajia; ne ovat vain sen toimimiehiä; ne eivät voi päättää mitään

lopullisesti. Jokainen laki, jota kansa ei ole henkilökohtaisesti

vahvistanut, on mitätön; se ei ole mikään laki. Englannin kansa luulee

olevansa vapaa; se erehtyy suuresti: se on vapaa vain parlamentin

jäseniä valitessaan; heti kun ne on valittu, on se orja, ei se ole

mitään. Tapa, millä se käyttää vapautensa lyhyitä hetkiä, ansaitseekin

hyvin tämän vapauden menettämisen.

Edustaja-ajatus kuuluu uudempiin aikoihin; se on periytynyt meille

läänityshallituksesta, tästä väärästä ja järjettömästä hallituksesta,

joka alentaa ihmissuvun arvoa ja häpäisee ihmisen nimeä. Vanhoissa

tasavalloissa ei kansalla ollut koskaan edustajia, eikä edes

yksinvalloissakaan: sitä sanaakaan ei tunnettu. On hyvin merkillistä,

ettei Roomassa, missä tribuunit olivat niin pyhiä henkilöitä, edes

osattu kuvitella heidän voivan anastaa kansan tehtäviä, ja etteivät he

niin suuressa joukossa milloinkaan edes yrittäneet omin päin ajaa läpi

kansanpäätöksiä. Ajateltakoon kuitenkin sitä tungosta, minkä väkijoukko

joskus aiheutti, kun Gracchustenkin aikaan osa kansalaisia antoi

äänensä rakennusten katoilta.

Missä oikeus ja vapaus ovat kaikki kaikessa, eivät moiset haitat

merkitse mitään. Tämän viisaan kansan keskuudessa oli kaikella oikea

suhtansa: se salli liktoriensa tehdä sellaista, mitä sen tribuunit

eivät olisi milloinkaan uskaltaneet tehdä; se ei pelännyt, että sen

liktorit olisivat tahtoneet käydä sitä edustamaan.

Selittääksemme kuitenkin, miten tribuunit sitä joskus edustivat,

riittää päästä selville siitä, miten hallitus yleensä edustaa ylintä

valtiovaltaa. Kun laki on vain yleistahdon ilmaus, on selvää, ettei

kansaa saata kukaan edustaa lakiasäätävän vallan puolesta; mutta sitä

voidaan edustaa ja sitä täytyy edustaa toimeenpanevan vallan puolesta,

koska tämä on vain lain mukaisesti käytettyä voimaa. Tästä selviää,

että lähemmin asioita tutkittaessa huomattaisiin vain hyvin harvoilla

kansakunnilla olevan lakeja. Miten tämän seikan liekään, varmaa vain

on, että kun ei tribuuneilla ollut mitään osaa toimeenpanevaan valtaan,

eivät he myöskään voineet milloinkaan edustaa Rooman kansaa virkaansa

kuuluvien oikeuksien nojalla, vaan ainoastaan anastamalla senaatin

oikeuksia.

Kreikkalaisten keskuudessa teki kansa itse kaiken mitä sillä oli

tehtävää. Se oli lakkaamatta koolla torilla; se asui lempeässä

ilmanalassa; se ei ollut ahne; orjat toimittivat sen työt; sen tärkein

asia oli sen vapaus. Kun ei ole enää samoja etuja, kuinka voidaan

säilyttää samat oikeudet? Ankarammat ilmanalanne luovat teille enemmän

tarpeita;[41] kuutena kuukautena vuodesta on torilla mahdoton

oleskella; kaiuttomat kielenne eivät kuulu ulkoilmassa; te pidätte

suurempaa huolta ansiostanne kuin vapaudestanne ja te pelkäätte paljon

vähemmän orjuutta kuin köyhyyttä.

Kuinka! Eikö vapaus pysy pystyssä muutoin kuin orjuuden turvin? Ehkä

ei. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kaikella, mikä ei ole luonnon

luomaa, on omat heikot puolensa, ja inhimillisellä yhteiskunnalla

enemmän kuin millään muulla. On sellaisia onnettomia olosuhteita,

joissa ei voi säilyttää vapauttansa muutoin kuin toisten vapauden

kustannuksella ja joissa kansalainen saattaa olla täysin vapaa vain

sillä ehdolla, että orja on perinpohjin orja. Sellaiset olivat

olosuhteet Spartassa. Mitä teihin tulee, nykyajan kansat, niin ei

teillä ole orjia, vaan olette te itse orjia; te maksatte heidän

vapautensa omalla vapaudellanne. Te saatatte kyllä kehua tätä toisen

vapauden asettamista omanne edelle; minä näen siinä kuitenkin enemmän

raukkamaisuutta kuin ihmisyyttä.

Kaikella tällä en suinkaan tarkoita, että tulisi pitää orjia tai että

toisen orjuuttaminen olisi oikeutettua, koska olen todistanut aivan

päinvastaista. Minä esitän vain ne syyt, joiden takia nykyajan

kansoilla, jotka luulevat olevansa vapaita, on edustajia ja joiden

takia muinaisilla kansoilla ei niitä ollut. Miten tämän asian laita

liekään, heti kun joku kansa valitsee edustajia, ei se ole enää vapaa,

ei sitä ole enää olemassa.

Kun kaikki tarkoin punnitsen, en huomaa olevan ylimmälle valtiovallalle

täst'edes mahdollista säilyttää keskuudessamme oikeuksiensa käyttöä

muutoin kuin siinä tapauksessa, että valtio on hyvin pieni. Mutta jos

se on hyvin pieni, niin sehän valloitetaan? Ei suinkaan. Jälempänä

tulen osoittamaan,[42] kuinka suuren kansan ulkonainen mahtavuus

voidaan yhdistää pienen valtion mukavaan yleisten asiain hoitoon ja

hyvään järjestykseen.

Kuudestoista luku.

Hallituksen asettaminen ei ole sopimusluontoinen.

Kun lakiasäätävä valta on saatu kerran hyvin järjestetyksi, on

järjestettävä samaten myös toimeenpaneva valta; sillä koska tämä

jälkimäinen, jonka vaikutus ilmenee vain yksityisinä tekoina, ei ole

samaa olemusta kuin edellinen, on se siitä luonnollisestikin

eroitettava. Jos olisi mahdollista ylimmän valtiovallan semmoisenaan

harjoittaa toimeenpanevaa valtaa, sekaantuisivat oikeus ja yksityinen

tapaus siinä määrin toisiinsa, ettei tiedettäisi enää, mikä on lakia ja

mikä ei ole lakia ja tällä tavalla luontoansa muuttanut valtioruumis

joutuisi piankin sen väkivallan saaliiksi, jota ehkäisemään se syntyi.

Koska kansalaiset ovat yhteiskuntasopimuksen nojalla kaikki

tasa-arvoisia, saattavat kaikki määrätä, mitä kaikkien on tehtävä, kun

sitävastoin ei kellään ole oikeutta vaatia toista tekemään sellaista,

mitä hän ei itse tee. Juuri tämän oikeuden, joka on välttämätön tuomaan

elämää ja liikuntoa valtioruumiiseen, antaa ylin valtiovalta

varsinaisesti ruhtinaalle asettamalla hallituksen.

Useammatkin kirjoittajat ovat väittäneet, että tämä asettamistoimitus

olisi jonkunlainen kansan ja sen ottamien päämiesten välillä tehty

sopimus; sopimus, missä määrättäisiin molemmin puolin ne ehdot, joilla

toinen sitoutuisi käskemään ja toinen tottelemaan. Myönnettänee, olen

siitä varma, että olisipa se kummallista sopimuksen tekoa! Mutta

katsokaamme, onko tämä mielipide puolustettavissa.

Ensinnäkin voidaan ylintä valtaa yhtä vähän muuttaa kuin luovuttaakin;

sen rajoittaminen on sen hävittämistä. On järjetöntä ja ristiriitaista,

että muka ylin valtiovalta asettaisi itselleen ylemmän määrääjän;

jonkun ylivaltijaan käskettäväksi sitoutuminen merkitsee täyteen

alkuperäiseen vapauteen palaamista.

Lisäksi on ilmeistä, että tämä kansan tekemä sopimus niiden ja niiden

henkilöiden kanssa olisi yksityisluontoinen teko: mistä seuraa, ettei

tämä sopimus voi olla laki eikä ylimmän valtiovallan teko eikä siis

myöskään oikeudellisesti pätevä.

Edelleen on helppo huomata, että sopimuspuolet olisivat keskinäisessä

suhteessaan vain luonnon lain alaisia ja että niiltä puuttuisi kaikki

takeet molemminpuolisten sitoumusten täyttämisestä, mikä on kaikin

tavoin yhteiskuntatilan vastaista. Koska se, jolla on valta käsissään,

kykenee aina määräämään mielensä mukaan tämän täyttämisen, niin yhtä

järkevää olisi nimittää "sopimukseksi" sellaisen miehen tahdonilmaisua,

joka sanoisi toiselle: "Minä annan teille kaiken omaisuuteni sillä

ehdolla, että te annatte siitä minulle takaisin niin paljon kuin

suvaitsette."

Valtiossa saattaa olla vain yksi ainoa sopimus, nimittäin

yhteiskuntasopimus; ja tämä yksinään tekee kaikki muut mahdottomiksi.

Ei voida ajatella mitään yleistä sopimusta, joka ei merkitsisi

ensimäisen loukkaamista.

Seitsemästoista luku.

Hallituksen asettamisesta.

Millä tavalla on siis käsitettävä teko, jonka tuloksena on hallituksen

asettaminen? Minä huomautan ensinnäkin, että tämä teko ei ole

yksinkertainen, vaan kahdesta muusta teosta yhdistetty, nimittäin lain

säätämisestä ja lain toimeenpanosta.

Edellisellä teolla määrää ylin valtiovalta, että on oleva siihen ja

siihen muotoon järjestetty hallituskunta; ja selvää on, että tämä

tahdonilmaisu on laki.

Jälkimäisellä teolla kansa nimittää ne päämiehet, joiden huolena on

oleva tämän näin järjestetyn hallituksen hoitaminen. Mutta kun tämä

nimitys on yksityisiin kohdistuva teko, ei se ole toinen laki, vaan

ainoastaan edellisen seuraus ja hallituksen toimi.

Vaikeutena on nyt ymmärtää, kuinka voidaan puhua hallituksen toimesta

ennen kuin hallitusta on olemassakaan; ja kuinka kansa, joka on vain

ylin valtiovalta tai alamainen, saattaa eräissä olosuhteissa esiintyä

myös ruhtinaana tai hallitusmiehenä.

Tässäkin paljastuu jälleen muuan niitä valtioruumiin hämmästyttäviä

ominaisuuksia, jotka saattavat sopusointuun näennäisesti aivan

ristiriitaisia tekoja. Sillä tämäkin teko käy mahdolliseksi siten, että

ylin valtiovalta vaihtuu äkkiä kansanvallaksi, niin että kansalaisista,

joista ilman huomattavaa muutosta ja pelkästään kaikkien joutuessa

uuteen suhteeseen kaikkiin, tulee hallitusmiehiä, he siirtyvät

yleisteoista yksityistekoihin ja laista lain toimeenpanoon.

Tämä suhteen vaihtuminen ei ole suinkaan rikkiviisaan aateskelun tulos,

joka olisi ilman vastinettaan todellisuudessa: se esiintyy joka päivä

Englannin parlamentissa, missä alahuone muodostuu eräissä

tilaisuuksissa suureksi valiokunnaksi voidakseen paremmin pohtia

asioita, muuttuen siten ylintä valtiovaltaa edustavasta laitoksesta,

mikä se oli vähää ennen, pelkäksi neuvottelukokoukseksi; niin että se

tekee itselleen alahuoneena selkoa siitä, mitä se on juuri toimittanut

suurena valiokuntana, ja päättää uudelleen yhdellä nimellä sen, mistä

se on jo sopinut toisella.

Sehän onkin kansanvaltaiselle hallitukselle luonteenomainen etu, että

sen voi heti paikalla kutsua olemaan yleistahdon yksinkertainen päätös.

Minkä jälkeen tämä väliaikainen hallitus jää valtaan, jos hyväksytty

hallitusmuoto on sellainen, tai asettaa ylimmän valtiovallan nimessä

lain määräämän hallituksen, ja kaikki on silloin kohdallaan. Ei ole

mahdollista asettaa hallitusta millään muulla laillisella tavalla,

hylkäämättä ylempänä esitettyjä periaatteita.

Kahdeksastoista luku.

Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.

Kuudennessatoista luvussa lausuttujen väitteiden tueksi käy

näistäkin selvittelyistä ilmi, ettei tahdonilmaisu, joka asettaa

hallituksen, ole mikään sopimus, vaan laki; etteivät toimeenpanevan

vallan haltijat ole suinkaan kansan herroja, vaan sen palvelijoita;

että se voi asettaa heidät virkaansa ja eroittaa siitä milloin se

vain haluaa; ettei heihin nähden ole lainkaan kysymys sopimuksen

tekemisestä, vaan tottelemisesta; etteivät he ottaessaan huolekseen ne

tehtävät, jotka valtio heille antaa, tee muuta kuin täyttävät

kansalaisvelvollisuuksiaan, ilman että heillä olisi minkäänlaista

oikeutta kiistellä ehdoista.

Milloin siis sattuu niin, että kansa asettaa perinnöllisen hallituksen,

joko yksinvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn perheeseen, tai

ylimysvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn kansalaisluokkaan,

niin ei se suinkaan tee mitään sitoumusta; kysymys on vain

väliaikaisesta muodosta, minkä se määrää valtion asiain hoidolle, siksi

kunnes sitä miellyttää päättää siitä toisin.

On kyllä totta, että nämä muutokset aina ovat vaarallisia ja ettei pidä

milloinkaan koskea kerran asetettuun hallitukseen, ennen kuin se tulee

kokonaan kelvottomaksi yhteistä hyvää edistämään; mutta tämä

varovaisuus on valtiotaitoon kuuluva menettelyohje eikä suinkaan

oikeussääntö; eikä valtio ole sen velvollisempi luovuttamaan yleistä

käskyvaltaa päämiehilleen kuin sotilaallista käskyvaltaa

kenraaleilleen.

Edelleen on totta, ettei sellaisessa tapauksessa voida koskaan liian

huolellisesti noudattaa kaikkia tarpeellisia muodollisuuksia

säännöllisen ja laillisen tahdonilmaisun eroittamiseksi kapinallisesta

mellastuksesta ja koko kansan tahdon eroittamiseksi jonkun vehkeilevän

puolueen kirkunasta. Varsinkaan ei ole tällöin myönnettävä

vastenmieliselle asialle muuta kuin mitä siltä ei voida ankarimman

oikeuden nimessä kieltää; ja juuri tästä velvollisuudesta saa ruhtinas

suurta etua valtansa säilyttämiseksi kansasta huolimatta, ilman että

voitaisiin sanoa hänen sen anastaneen: sillä näyttäessään käyttelevänsä

vain oikeuksiaan on hänen varsin helppo niitä laajentaa ja estää

yleiseen rauhaan vedoten hyvän järjestyksen palauttamiseksi

suunnitellut kokoukset; niin että hän käyttää vaitioloa, jota hän ei

salli kenenkään rikkoa, tai säännöttömyyksiä, joita hän pakottaa

tekemään, selittääkseen omaksi edukseen niiden suostumuksen, jotka

pelko saa vaikenemaan, ja rangaistakseen niitä, jotka rohkenevat puhua.

Juuri tällä tavallahan kymmenmiehetkin, jotka oli ensin valittu yhdeksi

vuodeksi ja joiden virka-aikaa oli sitten pitennetty toisella vuodella,

yrittivät säilyttää valtansa yhä edelleen estämällä vaalikokousten

pidon; ja tähän helppoon keinoon turvautuvat yleensä kaikki maailman

hallitukset kerran valtion voiman käsiinsä saatuaan, ennemmin tai

myöhemmin anastaakseen myös ylimmän valtiovallan.

Säännöllisesti toistuvat kokoukset, joista ylempänä puhuin, ovat

omiansa estämään tämän onnettomuuden tai ainakin viivyttämään sen

tuloa, varsinkin silloin kun ne eivät tarvitse muodollista kutsua:

sillä silloin ei ruhtinas saata niitä estää avoimesti julistautumatta

lakien rikkojaksi ja valtion viholliseksi.

Nämä kokoukset, joiden ainoana tehtävänä on yhteiskuntasopimuksen

voimassapitäminen, on aina alotettava kahdella esityksellä, joita ei

pitäisi koskaan jättää tekemättä ja jotka on erikseen pantava

äänestykseen, nimittäin: