Ensimäinen luku.
Ylin valtiovalta on luovuttamaton.
Ensimäinen ja tärkein johtopäätös ylempänä esitetyistä periaatteista
on se, että yleistahto saattaa yksin ohjata valtion voimia sen
perustamisella tavoitellun päämäärän, yhteisen hyvän saavuttamiseksi:
sillä jos yksityisetujen ristiriitaisuus on tehnyt yhteiskuntien
luomisen välttämättömäksi, niin on näiden samojen etujen sopusointu
tehnyt sen mahdolliseksi. Se, mikä näissä erilaisissa eduissa on
yhteistä, muodostaa yhteiskunnallisen siteen; ja ellei olisi mitään
kohtaa, missä kaikki edut yhtyisivät, ei ainoakaan yhteiskunta
saattaisi pysyä pystyssä. Niinpä on siis yhteiskuntaa hallittava
yksinomaan tämän yhteisen edun mukaisesti.
Minä sanon siis, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin
yleistahdon toimeenpanemista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa,
samoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin
ryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä
siirtää toiselle, mutta ei tahtoa.
Ellei tosiasiallisesti olekaan mahdotonta, että yksityistahto olisi
jossakin kohdassa yleistahdon kanssa sopusoinnussa, niin on ainakin
mahdotonta, että tämä sopusointu olisi kestävä ja alituinen: sillä
yksityistahto pyrkii luonnostaan etuoikeuksiin ja yleistahto
tasa-arvoisuuteen. Vielä mahdottomampaa on saada mitään takuuta tästä
sopusoinnusta; sillä vaikka sen tulisikin aina olla olemassa, ei se
olisi taidon vaikutusta, vaan sattuman. Ylin valtiovalta saattaa kyllä
sanoa: "Minä tahdon tällä hetkellä sitä, mitä se ja se ihminen tahtoo
tai ainakin sanoo tahtovansa"; mutta se ei voi sanoa: "Mitä tämä
ihminen tahtoo huomenna, sitä tahdon minä myös", koska tahdon on
järjetöntä antautua kahleisiin tulevaisuuden varalta ja koska ei ole
minkään tahdon vallassa suostua sellaiseen, mikä on tahtovan olennon
menestykselle vastakkaista. Jos siis kansa lupaa totella ilman ehtoja,
hajoaa se tämän teon kautta, menettäen kansan ominaisuutensa; sillä
hetkellä, jolloin tunnustetaan jotakin yliherraa, ei ole enään olemassa
ylintä valtiovaltaa, ja siitä lähtien on valtioruumis tuhoutunut.
Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteivät päämiesten käskyt saattaisi
esiintyä yleistahdon ilmauksina niin kauvan kuin ylin valtiovalta,
vaikka sillä on vapaus panna vastaan, ei sitä tee. Sellaisessa
tapauksessa on yleisestä vaikenemisesta johdettava kansan suostumus.
Tätä seikkaa selitetään kyllä vielä laajemmin.
Toinen luku.
Ylin valtiovalta on jakamaton.
Samasta syystä kuin ylin valtiovalta on luovuttamaton, on se myöskin
jakamaton. Sillä tahto on yleinen,[7] tai ei ole yleinen; se on kansan
kokonaisuuden tahto tai vain jonkun sen osan. Edellisessä tapauksessa
on tämän tahdon ilmaisu ylimmän valtiovallan teko ja on sillä silloin
lain voima: jälkimäisessä tapauksessa on se vain yksityistahto tai
hallitusteko; korkeintaan on se esivallan antama säädös.
Mutta kun meidän valtiomiehemme eivät voi jakaa ylintä valtiovaltaa sen
periaatteeseen nähden, jakavat he sen sen esineeseen nähden; he jakavat
sen voimaan ja tahtoon, lakiasäätävään valtaan ja toimeenpanevaan
valtaan, verotuksen, oikeudenkäytön ja sodankäynnin oikeuksiin,
sisäiseen hallintoon ja valtaan tehdä sopimuksia ulkomaiden kanssa:
väliin he sekoittavat kaikki nämä osat, ja väliin he ne eroittavat: he
tekevät ylimmästä valtiovallasta jonkunlaisen haaveellisen, useista
erilaisista kappaleista kyhätyn olemuksen: se on aivan samaa kuin jos
he rakentaisivat ihmisen useammista ruumiista, joista yhdellä olisi
silmiä, toisella käsiä, kolmannella jalkoja, eikä mitään muuta.
Japanilaisten silmänkääntäjäin sanotaan paloittelevan lapsen katsojain
nähden, heittävän ilmaan kaikki sen jäsenet, yhden toisensa jälkeen ja
sitten pudottavan taas saman lapsen maahan elävänä ja aivan eheänä.
Kutakuinkin samanlaisia ovat meidän valtiomiestemme veijaritemput;
paloiteltuaan yhteiskuntaruumiin oikealla markkinailveilijän
näppäryydellä, kasaavat he taas sen jäsenet jollakin ihmeellisellä
tavalla.
Tämä erehdys tulee siitä, ettei ole muodostettu tarkkaa käsitystä
ylimmästä valtiovallasta ja että on pidetty tämän vallan osina
sellaista, mikä oli vain sen ilmausta. Niinpä on esim. katsottu sodan
julistamista ja rauhan solmimista ylimmän valtiovallan teoiksi, mitä ne
eivät suinkaan ole, koska mikään näistä teoista ei ole laki, vaan
ainoastaan lain sovellutus, erikoisteko, joka saattaa lain määräyksen
toimintaan, kuten tullaan selvästi näkemään silloin kun _laki_-sanaan
liittyvä ajatus tarkemmin määritellään.
Jos samalla tavoin tutkittaisiin muitakin jakoja, huomattaisiin, että
erehdytään joka kerta kun luullaan nähtävän ylin valtiovalta
paloiteltuna; että ne oikeudet, joita pidetään tämän ylimmän
valtiovallan osina, ovat kaikki sen alaisia ja edellyttävät aina
korkeinta tahtoa, jonka toimeenpanoa nämä oikeudet vain ovat.
On mahdoton sanoa, kuinka paljon tämä epätarkkuus on himmentänyt
valtio-oikeuden alalla esiintyneiden kirjailijain lausuntoja silloin
kun he ovat määräämiensä periaatteiden johdolla käyneet arvostelemaan
kuninkaiden ja kansojen keskinäisiä oikeuksia. Jokainen voi nähdä
Grotiuksen ensimäisen kirjan kolmannesta ja neljännestä luvusta, kuinka
tämä oppinut mies ja hänen kääntäjänsä Barbeyrac sekaantuvat
ja kietoutuvat viisasteluihinsa pelätessään sanovansa omien
tarkoitusperiensä mukaan liikaa tai liian vähän ja loukkaavansa etuja,
jotka heidän oli sovitettava. Grotius, Ranskaan paenneena, isänmaahansa
tyytymättömänä, haluten imarrella Ludvig XIV:tä, jolle hänen kirjansa
on omistettu, ei säästä mitään riistääkseen kansoilta kaikki niiden
oikeudet ja omistaakseen ne kaikella mahdollisella taidolla
kuninkaille. Samaa olisi myöskin kernaasti tahtonut Barbeyrac, joka
omisti käännöksensä Englannin kuninkaalle Yrjö I:lle. Mutta
onnettomuudeksi pakotti Jaakko II:sen karkoitus, jota hän nimittää
kruunustaluopumiseksi, häntä olemaan varuillaan, koukuttelemaan ja
keksimään verukkeita, jottei tulisi tehneeksi Wilhelmistâ
vallananastajaa. Jos nämä kaksi kirjailijaa olisivat omaksuneet oikeat
periaatteet, olisivat kaikki vaikeudet hävinneet ja he olisivat aina
olleet johdonmukaisia; mutta silloin olisivat he myös lausuneet
surullisen totuuden, eivätkä he olisi imarrelleet ketään muuta kuin
kansaa. Mutta totuushan ei suinkaan vie rikkauteen eikä onneen, eikä
kansa jakele lähettilääntoimia eikä professorinpaikkoja eikä eläkkeitä.
Kolmas luku.
Voiko yleistahto erehtyä?
Edellisestä seuraa, että yleistahto on aina oikea ja että se tähtää
aina yleiseen hyötyyn; mutta siitä ei seuraa, että kansan päätökset
olisivat aina yhtä oikeita. Kukin tahtoo kyllä aina omaa parastansa,
mutta ei huomaa sitä aina: kansaa ei käy milloinkaan lahjominen, mutta
kylläkin pettäminen, ja vain silloin näyttää se tahtovan sellaista,
mikä on pahaa.
Useinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä:
jälkimäinen katsoo vain yhteistä etua, edellinen katsoo yksityisetua,
eikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa: mutta ottakaa näistä
samaisista tahdoista pois toisten liian suuret ja toisten liian pienet
vaatimukset, jotka hävittävät toisensa,[8] niin jää eroitusten summaksi
yleistahto.
Ellei silloin kun kansa tarpeellisilla tiedoilla varustettuna tekee
päätöksiään, kansalaisilla olisi mitään yhteyttä keskenään, olisi
pienten eroitusten suuresta luvusta aina tuloksena yleistahto, ja
päätös olisi aina hyvä. Mutta kun syntyy salajuonia, osaliittoja suuren
liiton vahingoksi, muuttuu jokaisen tällaisen liiton tahto yleiseksi
sen jäseniin nähden ja yksityiseksi valtioon nähden: silloin voidaan
sanoa, ettei ole enään yhtä monta äänestäjää kuin on ihmistä, vaan yhtä
monta kuin on liittoa; eroitukset käyvät vähemmän lukuisiksi ja antavat
vähemmän yleisen tuloksen. Kun vihdoin joku liitto on paisunut niin
suureksi, että se voittaa kaikki muut, niin ei tuloksena ole enää
pienten eroitusten summa, vaan yksi ainoa eroitus; silloin ei ole enään
yleistahtoa, ja voittava mielipide on vain yksityinen mielipide.
Jotta siis yleistahto pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei
valtiossa ole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa
mielipidettänsä.[9] Sellainen oli suuren Lykurgoksen verraton ja ylevä
järjestelmä. Mutta jos on olemassa osayhtymiä, täytyy niiden lukua
lisätä ja pysyttää ne tasa-arvoisina, kuten tekivät Solon, Numa,
Servius. Vain nämä varovaisuustoimenpiteet saavat aikaan sen, että
yleistahto on aina valistunut ja ettei kansa erehdy.
Neljäs luku.
Ylimmän valtiovallan rajoista.
Ellei valtio eli kansakunta ole muuta kuin siveellinen henkilö, jonka
elämä riippuu sen jäsenten yhteistoiminnasta, ja jos sen tärkein huoli
on sen oma säilyminen, niin tarvitsee se yleispätöistä, pakottavaa
voimaa kyetäkseen panemaan kunkin osan liikkeelle ja käyttelemään sitä
kokonaisuudelle sopivimmalla tavalla. Niinkuin luonto antaa jokaiselle
ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden,
niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan
kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla
vallalla on, niinkuin olen sanonut, ylimmän valtiovallan nimi.
Mutta paitsi valtion henkilöä on meidän myös otettava huomioon ne
yksityishenkilöt, jotka sen muodostavat ja joiden elämä ja vapaus ovat
luonnostaan siitä riippumattomia. On siis tarkoin eroitettava
toisistaan kansalaisten ja ylimmän valtiovallan[10] keskinäiset
oikeudet, samoin kuin on eroitettava ne velvollisuudet, jotka
edellisten on täytettävä alamaisina, niistä luonnollisista oikeuksista,
joita heidän tulee saada nauttia ihmisinä.
Myönnetään kyllä, että se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa
voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan
tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle; mutta on
myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän
tärkeyden.
Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy
hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin
valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan
kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa:
sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin
ei luonnonkaan lain vallitessa.
Ne sitoumukset, jotka liittävät meidät yhteiskuntaan, ovat velvoittavia
vain siksi, että ne ovat molemminpuolisia; ja niiden luonne on
sellainen, ettei kukaan niitä täyttäessään saata työskennellä muiden
hyväksi, työskentelemättä myös omaksi hyväkseen. Minkätähden on
yleistahto aina oikea ja minkätähden tahtovat kaikki aina itsekunkin
onnea, ellei sentähden, ettei ole ketään, joka ei omaksuisi kohdaltaan
tuota sanaa _itsekukin_ ja joka ei ajattelisi itseään äänestäessään
kaikkien puolesta? Ja tämä taas todistaa, että oikeuksien
tasa-arvoisuus ja sen synnyttämä oikeudenmukaisuuden käsitys johtuvat
siitä etusijasta, jonka kukin itselleen antaa, ja siis ihmisen
luonnosta; että yleistahdon, jotta se tosiaankin olisi yleistahto,
täytyy olla yleisen sekä esineeseensä että olemukseensa nähden; että
sen täytyy lähteä kaikista, jotta sitä voitaisiin sovelluttaa kaikkiin,
ja että se menettää luonnollisen oikeellisuutensa silloin kun se tähtää
johonkin yksityiseen, määrättyyn esineeseen, koska meillä ei ole meille
vierasta asiaa ratkaistessamme mitään todellista tasapuolisuuden
periaatetta ohjaajanamme.
Tosiaankin: heti kun tulee kysymys jostakin yksityistapauksesta tai
yksityisoikeudesta kohdassa, jota aikaisempi yleinen sopimus ei ole
lähemmin määrännyt, käy asia riidanalaiseksi. Silloin on käsillä
oikeustapaus, missä asianosaiset yksityiset muodostavat yhden puolen ja
yhteisö toisen, mutta missä en ainakaan minä voi keksiä lakia, jota
olisi noudatettava, enkä tuomaria, jonka olisi annettava päätös. Olisi
naurettavaa silloin turvautua yleistahdon nimenomaiseen ratkaisuun,
koska tämä ei voi olla muuta kuin toisen riitapuolen päätös ja koska se
siitä syystä on toiselle samaa kuin vieras yksityinen tahto, joka
tällaisessa tilaisuudessa joutuu helposti vääryyteen ja erehdykseen.
Samoin kuin ei yksityistahto saata edustaa yleistahtoa, muuttaa myöskin
yleistahto vuorostaan luonnetta silloin kun sen esine on yksityinen,
eikä se voi, yleinen kun on, ratkaista yksityisihmiseen enempää
kuin yksityistapaukseenkaan kohdistuvaa asiaa. Kun Ateenan
kansa esim. nimitti tai eroitti päällikkönsä, myönsi yhdelle
kunnianosoituksia, määräsi rangaistuksia toiselle ja harjoitti
epälukuisin erikoissäädöksin erotuksetta kaikkia hallituksen toimia, ei
kansalla silloin enään ollut varsinaista yleistahtoa; se ei toiminut
enään ylimpänä valtiovaltana, vaan virkakuntana. Tämä näyttää ehkä
sotivan yleisiä käsityksiä vastaan; mutta annettakoon minulle aikaa
esittää omat käsitykseni.
Edellisestä selvinnee, ettei tahto tule yleiseksi niin paljon äänten
luvun kuin sen yhteisen edun voimasta, joka niitä yhdistää; sillä tässä
järjestelmässä alistuu jokainen välttämättömästi noudattamaan niitä
samoja ehtoja, jotka hän asettaa muidenkin noudatettaviksi: mainio edun
ja oikeuden sopusointu, joka antaa yhteisille päätöksille sellaisen
tasapuolisuuden luonteen, ettei moista nähdä lainkaan yksityisen asian
käsittelyssä, koska siinä ei ole mitään yhteistä etua, joka yhdistäisi
ja samastaisi sekä tuomarin että asianosaisten puoltaman ratkaisun.
Miltä puolelta siis palaammekaan perusaatteeseemme, aina tulemme samaan
johtopäätökseen, nimittäin siihen, että yhteiskuntasopimus luo
kansalaisten välille sellaisen tasa-arvoisuuden, että he kaikki tekevät
sitoumuksensa samoilla ehdoilla ja joutuvat kaikki nauttimaan samoja
oikeuksia. Niinpä johtuukin sopimuksen luonnosta, että jokainen ylimmän
valtiovallan teko, s. o. jokainen yleistahdon oikea ilmaisu velvoittaa
tai suosii samalla tavalla kaikkia kansalaisia, niin että ylin
valtiovalta tuntee vain kansakunnan kokonaisuuden, eroittamatta ketään
niistä, jotka sen muodostavat. Mitä on nyt sitten varsinaisesti ylimmän
valtiovallan teko? Se ei ole ylemmän alempansa kanssa tekemä välipuhe,
vaan yhdyskunnan tekemä välipuhe kunkin jäsenensä kanssa: oikeutettu
välipuhe, koska sen perustuksena on yhteiskuntasopimus; tasapuolinen,
koska se on yhteinen kaikille; hyödyllinen, koska sillä ei voi olla
muuta tarkoitusperää kuin yleinen hyvä; ja luja, koska sen takeena ovat
valtion voima ja ylin valta. Niin kauvan kuin alamaiset ovat vain
sellaisista välipuheista riippuvia, eivät he tottele ketään muuta kuin
omaa tahtoansa; ja jos kysytään kuinka lavealle ylimmän valtiovallan ja
kansalaisten keskinäiset oikeudet ulottuvat, on se samaa kuin jos
kysyttäisiin, kuinka pitkälle nämä viimeksimainitut voivat tehdä
sitoumuksia itsensä kanssa, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Siitä huomataan, että ylin valta, niin ehdoton, niin pyhä, niin
loukkaamaton kuin se onkin, ei mene eikä voi mennä yli yleisten
sopimusten rajojen ja että jokainen ihminen saa täydellisesti hallita
ja vallita sitä, mitä nämä sopimukset ovat jättäneet hänelle omaisuutta
ja vapautta; niin ettei ylin valtiovalta ole milloinkaan oikeutettu
rasittamaan yhtä alamaista enemmän kuin toistakaan, koska silloin asia
muuttuu yksityiseksi, jota se ei ole enää pätevä ratkaisemaan.
Jos nämä eroitukset kerran hyväksytään, on se väite, että
yhteiskuntasopimus vaatisi yksityisten puolelta jotakin todellista
kieltäytymistä, niin väärä, että heidän asemansa tulee tämän sopimuksen
kautta tosiasiallisesti aikaisempaa paremmaksi ja että he ovat
luovutuksen sijaan tehneet vain edullisen vaihtokaupan, vaihtaessaan
epävarman ja tukalan elintavan parempaan ja varmempaan, luonnollisen
riippumattomuuden vapauteen, vallan vahingoittaa toisia omaan
turvallisuuteensa, voimansa, jonka toiset saattoivat masentaa,
oikeuteen, jonka yhteiskunnallinen liittoutuminen tekee
voittamattomaksi. Jopa heidän elämäänsäkin, jonka he ovat pyhittäneet
valtiolle, suojelee tämä lakkaamatta, ja kun he panevat sen vaaraan
valtiota puolustaakseen, niin mitä he silloin muuta tekevät kuin
antavat takaisin sille sen, mitä ovat siltä saaneet? Mitä tekevät he
sellaista, etteivät he olisi tehneet sitä useammin ja suuremman
uhkan alaisina luonnontilassa, puolustaessaan väistämättömissä
taisteluissa henkensä kaupalla sitä, mikä oli heille välttämätöntä sen
säilyttämiseksi? Kaikkien on tarpeen tullen taisteltava isänmaan
puolesta, se on totta; mutta niinpä ei sitten olekaan kenenkään koskaan
tarvis taistella omasta puolestaan. Eikö ole sittenkin edullisempaa
antautua sen puolesta, mikä takaa turvallisuutemme osalta niihin
vaaroihin, joihin meidän olisi pakko antautua omasta puolestamme heti
kun tämä turvallisuus meiltä riistettäisiin?
Viides luku.
Elämän ja kuoleman oikeudesta.
Kysyttänee, kuinka yksityiset, joilla ei ole suinkaan oikeutta määrätä
omasta elämästään, voivat siirtää ylimmälle valtiovallalle tämän
samaisen oikeuden, jota ei heillä ole? Tämä kysymys näyttää
vaikealta ratkaista vain sentähden, että se esitetään sopimattomassa
muodossa. Jokaisella ihmisellä on oikeus panna elämänsä vaaraan sen
säilyttääkseen. Onko milloinkaan sanottu, että se, joka heittäytyy alas
akkunasta paetakseen tulipaloa, joutuu vikapääksi itsemurhaan? Onko
myös milloinkaan syytetty tästä rikoksesta sitä, joka hukkuu myrskyssä,
minkä tarjoamasta vaarasta hän ei suinkaan ollut tietämätön laivaan
astuessaan?
Yhteiskuntasopimuksen päämääränä on sopimuksen tekijäin elämän
turvaaminen. Joka tahtoo päämääriä, tahtoo myös keinoja; ja näihin
keinoihin liittyy väistämättä erinäisiä vaaroja, jopa erinäisiä
vahinkojakin. Joka tahtoo säilyttää elämänsä muiden kustannuksella,
hänen täytyy myöskin uhrata se heidän puolestaan, milloin niin on
tarvis. Niinpä ei kansalainen ole enää sen vaaran tuomari, johon laki
vaatii häntä antautumaan; ja kun ruhtinas on hänelle sanonut:
"Valtiolle on välttämätöntä, että sinä kuolet", niin hänen on kuoltava,
koska hän vain tällä ehdolla on elänyt turvassa siihen asti ja koska
hänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion
ehdollinen lahja.
Rikollisille säädettyä kuolemanrangaistusta voidaan katsoa kutakuinkin
samalta näkökannalta: jotta ei jouduttaisi murhamiehen uhriksi
suostutaan kuolemaan, jos itse tullaan murhamieheksi. Tässä
sopimuksessa ei suinkaan määrätä oman tahdon mukaan elämästä, vaan
pyritään vain sitä turvaamaan, eikä ole suinkaan otaksuttavissa, että
joku sopimuksen tekijöistä jo etukäteen aikoisi joutua hirteen.
Muutoin tulee jokaisesta pahantekijästä, joka loukkaa
yhteiskuntaoikeutta, rikostensa takia isänmaan pettäjä ja kapinoitsija;
hän lakkaa olemasta sen jäsen, rikottuaan sen lakeja, jopa käy hän sitä
vastaan sotaa. Silloin on valtion säilyminen jyrkässä ristiriidassa
hänen säilymisensä kanssa; toisen heistä täytyy tuhoutua; ja kun
syyllinen otetaan hengiltä, kohtaa tämä rangaistus häntä vähemmän
kansalaisena kuin vihollisena. Oikeudenkäynti ja tuomio ovat
todistuksena ja julistuksena siitä, että hän on rikkonut
yhteiskuntasopimuksen ja ettei hän siis ole enää valtion jäsen. Mutta
kun hän on tunnustanut olleensa valtion jäsen, ainakin oleskelemalla
sen piirissä, on hänet siitä poistettava, joko maanpaolla sopimuksen
loukkaajana tai kuolemalla valtion vihollisena: sillä sellainen
vihollinen ei ole siveellinen henkilö, vaan pelkästään ihminen; ja
silloin kuuluu sodan oikeuteen voitetun tappaminen.
Mutta, sanottanee, rikollisen tuomitseminen on yksityinen teko.
Myönnetään: niinpä ei tämä tuomitseminen olekaan ylimmän valtiovallan
asia; se on oikeus, jonka se saattaa antaa, voimatta sitä itse
harjoittaa. Kaikki ajatukseni liittyvät kyllä toisiinsa, mutta enhän
voi esittää niitä kaikkia yhtaikaa.
Muutoin on kuolemantuomioiden lukuisuus aina merkkinä hallituksen
heikkoudesta tai huolimattomuudesta. Ei ole ainoatakaan pahantekijää,
jota ei saataisi kelpaamaan johonkin. Ei ole oikeutta ottaa hengiltä
edes esimerkin vuoksi ketään muita kuin sellaisia, joita ei voida
vaaratta säilyttää.
Mitä tulee sitten armahtamisoikeuteen eli oikeuteen vapauttaa syyllinen
lain määräämästä ja tuomarin julistamasta rangaistuksesta, niin kuuluu
se yksinomaan sille, joka on tuomarin ja lain yläpuolella, nimittäin
ylimmälle valtiovallalle: eipä edes sen oikeus ole tässä kohdin aivan
selvä, ja tapaukset, joissa sitä on käytettävä, ovat hyvin harvinaisia.
Hyvin hallitussa valtiossa esiintyy vähän rangaistuksia, ei siksi, että
usein armahdettaisiin, vaan siksi, että on vähän rikollisia: rikosten
lukuisuus takaa niiden jäämisen rankaisematta silloin kun valtio käy
rappeutumistaan kohti. Rooman tasavallassa ei senaatti eivätkä konsulit
yrittäneet milloinkaan armahtaa; kansakaan ei sitä tehnyt, vaikka se
joskus peruutti oman tuomionsa. Lukuisat armahdukset ilmoittavat, että
pian eivät konnantyöt niitä enää tarvitse, ja jokainen näkee, mihin se
vie. Mutta minä tunnen sydämeni napisevan ja pidättävän kynääni;
jättäkäämme nämä kysymykset sellaisen vanhurskaan miehen pohdittaviksi,
joka ei ole koskaan hairahtunut eikä koskaan omasta puolestaan armoa
tarvinnut.
Kuudes luku.
Laista.
Yhteiskuntasopimuksella olemme antaneet olomuodon ja elämän
valtioruumiille: nyt on asianamme antaa sille liikunta ja tahto
lainsäädännöllä, sillä alkuteko, joka tämän ruumiin luo ja liittää
kokonaisuudeksi, ei vielä lainkaan määrää, mitä sen on tehtävä
säilymisekseen.
Mikä on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista on hyvää ja oikean
järjestyksen mukaista asioiden luonnon perustuksella, riippumatta
ihmisten sopimuksista. Kaikki oikeudenmukaisuus tulee Jumalalta; hän
yksin on sen lähde; mutta jos me osaisimme ottaa sen vastaan niin
ylhäältä, emme tarvitsisi hallitusta emmekä lakeja. Epäilemättäkin on
olemassa yleispätöinen, yksinään järjestä lähtenyt oikeudenmukaisuus,
mutta tämän oikeudenmukaisuuden, jotta me sen hyväksyisimme, täytyy
olla molemminpuolinen. Kun katselemme inhimillisesti asioita, ovat
oikeudenmukaisuuden lait luonnollisen pyhityksen puuttuessa tehottomia:
ne ovat vain jumalattomalle hyväksi ja vanhurskaalle pahaksi, koska
tämä jälkimäinen noudattaa niitä kaikkiin nähden ilman että kukaan
noudattaa niitä häneen nähden. Täytyy siis olla sopimuksia ja
lakeja liittämässä oikeuksia velvollisuuksiin ja kohdistamassa
oikeudenmukaisuutta esineeseensä. Luonnontilassa, missä kaikki on
yhteistä, en minä ole mitään velkaa niille, joille minä en ole mitään
luvannut, ja minä tunnustan muille kuuluvaksi vain sen, mikä on minulle
hyödytöntä. Näin ei ole asian laita yhteiskuntatilassa, missä laki
määrää kaikki oikeudet.
Mutta mitä on sitten laki? Niin kauvan kuin tyydytään liittämään tähän
sanaan vain metafyysillisiä käsitteitä, saadaan kyllä jatkaa kysymyksen
pohdintaa pääsemättä yhteisymmärrykseen; ja kun on sanottu, mitä on
luonnon laki, ei tiedetä paljoakaan paremmin, mitä on valtion laki.
Minä olen jo maininnut, ettei yksityiseen esineeseen nähden ole
olemassa yleistahtoa. Tosiasiallisesti on tämä yksityisesine valtiossa
tai valtion ulkopuolella. Jos se on valtion ulkopuolella, ei tahto,
joka on sille vieras, ole suinkaan yleinen siihen nähden; ja jos tämä
esine on valtiossa, muodostaa se siitä osan: silloin syntyy kokonaisen
ja sen osan välille suhde, joka tekee niistä kaksi erillistä olentoa;
näistä on osa yksi ja tällä samaisella osalla vähentynyt kokonainen
toinen. Mutta jollakin osalla vähentynyt kokonainen ei ole enää
kokonainen, ja niin kauvan kuin tämä suhde kestää, ei ole enään
olemassa kokonaista, vaan kaksi erisuuruista osaa: mistä seuraa, ettei
toisen tahto ole enää myöskään yleinen toiseen nähden.
Mutta milloin koko kansa tekee säädöksiä koko kansaan nähden, ottaa se
huomioon vain itsensä; ja jos silloin muodostuu suhde, niin muodostuu
se koko esineen välille yhdessä katsannossa ja koko esineen välille
toisessa katsannossa, lainkaan jakamatta kokonaisuutta. Silloin on
asia, josta säädös tehdään, yleinen, samoin kuin tahtokin, joka
säädöksen tekee. Ja juuri tätä tahdon ilmaisua nimitän minä laiksi.
Kun sanon, että lakien esine on aina yleinen, niin tarkoitan sillä,
että laki katselee alamaisia joukkokuntana ja tekoja semmoisinaan, eikä
milloinkaan ihmistä yksilönä eikä tekoa yksityisenä. Niin voi laki
kyllä säätää, että etuoikeuksia on oleva, mutta se ei saata antaa niitä
nimenomaan kenellekään: laki voi luoda useampia kansalaisluokkia, jopa
osoittaa ne ominaisuudetkin, jotka antavat oikeuden näihin luokkiin,
mutta se ei saata nimetä niitä ja niitä henkilöitä niihin otettaviksi;
se voi määrätä kuningashallituksen ja perinnöllisen vallansiirtymisen,
mutta se ei voi valita kuningasta eikä nimittää kuningashuonetta;
sanalla sanoen: mikään toiminta, joka kohdistuu yksityiseen esineeseen,
ei kuulu lakiasäätävälle vallalle.
Tämän ajatuksen perusteella huomaa heti, ettei pidä enää kysyä, kenelle
lakien säätäminen kuuluu, koska ne ovat yleistahdon tekoja; eikä, onko
ruhtinas lakien yläpuolella, koska, hän on valtion jäsen; eikä
myöskään, kuinka voimme olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, koska
nämä lait ovat vain meidän tahdonilmaisujemme kirjaanpanoja.
Samaten on käsitettävissä, että kun laki yhdistää tahdon yleisyyden ja
esineen yleisyyden, niin ei se, mitä joku ihminen, ken hän liekin, omin
päin määrää, ole suinkaan laki; eipä sekään, mitä ylin valtiovalta
määrää yksityisestä esineestä, ole laki vaan käsky, eikä myöskään
ylimmän valtiovallan teko, vaan hallitusvallan.
Minä sanon siis tasavallaksi (république) jokaista lakien ohjaamaa
valtiota, millainen sen hallitusmuoto sitten liekin: sillä vain siinä
on yhteinen etu määräävänä ja vain siinä on yhteinen asia tärkeä asia.
Jokainen oikeudenmukainen hallitus on tasavaltainen.[11] Alempana tulen
selittämään, mitä hallitus on.
Lait eivät ole oikeastaan muuta kuin yhteiskunnallisen liittoutumisen
ehtoja. Lakien alaisen kansan täytyy olla niiden tekijä; vain niille,
jotka liittoutuvat, kuuluu yhteiskunnan ehtojen määrääminen: mutta
millä tavalla on heidän ne määrättävä? Tapahtuuko se yhteisestä
suostumuksesta, äkillisestä innoituksesta? Onko valtioruumiilla joku
elin, joka ilmoittaa sen tahdon? Kuka antaa sille välttämättömän
kaukonäköisyyden, jotta se kykenisi laatimaan ja julkaisemaan
päätöksensä ennakolta, tai millä tavalla saattaisi se julistaa ne
tarvittavalla hetkellä? Kuinka kykenisi sokea joukko, joka ei useinkaan
tiedä, mitä se tahtoo, koska se harvoin tietää, mikä sille on hyvä,
suorittamaan omin päin niin suuren ja niin vaikean yrityksen kuin
lakijärjestelmän laatimisen? Itsestään tahtoo kansa kyllä aina hyvää,
mutta itsestään ei se aina sitä huomaa. Yleistahto on aina oikea; mutta
arvostelukyky, joka sitä ohjaa, ei ole aina valistunut. Sille täytyy
näyttää esineet sellaisina kuin ne ovat, joskus myös sellaisina kuin
miltä niiden pitäisi siitä näyttää; sille täytyy osoittaa paras tie,
jota se etsii, varjella sitä yksityistahtojen houkutuksilta, asettaa
sen silmien edessä paikat ja ajat toistensa yhteyteen, tasoittaa
nykyisten kouraantuntuvien etujen viehätysvoima kaukaisten ja
kätkettyjen kärsimysten vaaralla. Yksityiset näkevät hyvän, jonka he
hylkäävät: yhteisö tahtoo hyvää, jota se ei näe. Kaikki tarvitsevat
samalla tavalla oppaita. Edellisiä täytyy velvoittaa sovittamaan
tahtonsa järkensä mukaiseksi; jälkimäistä täytyy opettaa pääsemään
selville siitä, mitä se tahtoo. Silloin syntyy valtiollisessa
yhdyskunnassa yhteisistä valistuneista katsantokannoista ymmärryksen ja
tahdon sopusointu, ja siitä taas saa alkunsa osien täsmällinen
yhteistoiminta ja vihdoin kokonaisuuden mahdollisimman suuri voima. Kas
siinä syyt, miksi lainlaatija on välttämätön.
Seitsemäs luku.
Lainlaatijasta.
Kansoille parhaiten soveltuvien yhteiskuntasääntöjen keksimiseen
tarvittaisiin korkeampaa älyä, joka näkisi kaikki ihmisten intohimot,
omistamatta niistä itse ainoatakaan; jolla ei olisi mitään yhteyttä
luontomme kanssa, mutta joka tuntisi sen siitä huolimatta perinpohjin;
jonka onni olisi riippumaton meistä, mutta joka sentään tahtoisi pitää
huolta meidän onnestamme; joka vihdoin, tyytyen aikojen vieriessä
saavuttamaansa kaukaiseen kunniaan, voisi tehdä työtä yhdellä
vuosisadalla ja nauttia työnsä hedelmistä toisella.[12] Pitäisi olla
jumalia antamassa lakeja ihmisille.
Saman johtopäätöksen, jonka Caligula teki itse asiasta, teki Platon
oikeudesta, määritelläkseen valtio- eli hallitusmiehen, jonka olemusta
hän selvittelee kirjassaan _Hallituksesta_.[13] Mutta jos on totta,
että suuri ruhtinas on harvinainen ilmiö, niin mitä on silloin
sanottava suuresta lainlaatijasta? Edellisen tarvitsee vain seurata
ohjetta, joka on jälkimäisen esitettävä, jälkimäinen on koneseppä, joka
keksii koneen, edellinen on vain työmies, joka panee sen kasaan ja
käyttää sitä. "Yhteiskuntien syntyessä", sanoo Montesquieu, "laativat
valtioiden päämiehet lakijärjestelmän, ja tämä lakijärjestelmä kehittää
sitten valtioiden päämiehet".
Ken rohkenee ryhtyä laatimaan lakeja jollekin kansalle, hänen täytyy
tuntea voivansa muuttaa niin sanoaksemme ihmisluonto; tehdä jokaisesta
yksilöstä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osa
suurempaan kokonaisuuteen, jolta tämä yksilö saa tavallaan elämänsä ja
olemuksensa; muuttaa ihmisen sisäistä rakennetta sitä vahvistaakseen;
panna siveellinen osaelämä sen ruumiillisen ja riippumattoman elämän
sijaan, jonka me olemme kaikki luonnolta saaneet. Hänen täytyy sanalla
sanoen ottaa ihmiseltä hänen omat voimansa antaakseen hänelle toisia
voimia, jotka ovat hänelle vieraita ja joita hän ei voi käyttää ilman
muiden apua. Jota kuolleempia ja muserretumpia nämä luonnolliset voimat
ovat, sitä väkevämpiä ja kestävämpiä ovat hankitut voimat ja sitä
lujempi ja täydellisempi on myös lakijärjestelmä: niin että jos kukin
kansalainen on jotakin, voi jotakin vain kaikkien muiden kautta ja jos
kokonaisuuden saama voima on yhtä suuri tai suurempi kuin kaikkien
yksilöiden luonnollisten voimien summa, käy sanominen lainsäädännön
olevan niin korkealla täydellisyyden kannalla kuin se yleensä voi olla.
Lainlaatija on kaikissa suhteissa aivan erikoinen mies valtiossa. Jos
hänen tulee olla sitä neroltaan, niin ei hän ole sitä vähemmän
toimeltaan. Tämä ei ole hallitusmiehen tointa eikä myöskään ylimmän
valtiovallan tointa. Tämä toimi, joka luo valtion, ei kuulu sen
hallitusmuotoon; se on erikoista ja korkeampaa toimintaa, jolla ei ole
mitään yhteistä tavallisen inhimillisen vallankäytön kanssa: sillä
ellei se, joka käskee ihmisiä, saa käskeä lakeja, niin ei myös se, joka
käskee lakeja, saa käskeä ihmisiä; muutoinhan jatkaisivat hänen lakinsa
hänen intohimojensa palvelijoina useinkin vain hänen vääriä tekojaan,
eikä hän kykenisi milloinkaan estämään yksityisiä tarkoitusperiä
horjuttamasta hänen työnsä pyhyyttä.
Kun Lykurgos sääsi lakeja isänmaalleen, alkoi hän luopumalla
kuninkuudesta. Useimpien kreikkalaisten kaupunkien tapana oli uskoa
lakiensa laatiminen muukalaisille. Italian uudemmat tasavallat
seurasivat monesti tätä tapaa; Genève'in tasavalta teki samoin ja teki
sen onnekseen.[14] Rooma näki kauneimmalla kaudellaan helmastaan
syntyvän uudelleen kaikki hirmuvallan rikokset ja huomasi olevansa
lähellä perikatoa, koska se oli antanut samoihin käsiin lakiasäätävän
ja ylimmän vallan.
Kuitenkaan eivät edes kymmenmiehet milloinkaan anastaneet oikeutta
saattaa voimaan lakeja vain heidän omalla vallallaan. "Ei mikään siitä,
mitä me teille ehdotamme", sanoivat he kansalle, "saata muuttua laiksi
ilman teidän suostumustanne. Roomalaiset, säätäkää itse lait, joiden on
määrä luoda teidän onnenne."
Lakien laatijalla ei siis ole tai ei saisi olla minkäänlaista
lakiasäätävää oikeutta, eikä kansakaan voi, vaikka se tahtoisikin,
kieltäytyä tästä luovuttamattomasta oikeudesta, koska perussopimuksen
mukaan vain yleistahto velvoittaa yksityisiä ja koska ei käy
milloinkaan varmasti sanominen, että yksityistahto olisi sopusoinnussa
yleistahdon kanssa, ennen kuin asia on alistettu kansan vapaan
äänestyksen ratkaistavaksi. Tästä olen jo puhunut, mutta ei ole
hyödytöntä sitä toistaa.
Niinpä nyt esiintyy lainlaatimistyössä samalla kertaa kaksi asiaa,
jotka näyttävät sovittamattomilta: yritys, joka menee yli ihmisvoimien,
ja sen toimeenpanemiseksi valta, jota ei ole.
Esiintyypä vielä toinenkin vaikeus, joka ansaitsee huomiota. Viisaita,
jotka tahtovat puhua rahvaalle omaa kieltänsä eikä sen kieltä, ei tämä
rahvas saata mitenkään ymmärtää. Mutta nyt on olemassa tuhansia
käsitteitä, joita on mahdoton kääntää kansan kielelle. Liian yleiset
näkökannat ja liian kaukaiset päämäärät ovat molemmat sille
yhtä mahdottomia; kun kukin yksilö pitää vain sellaisesta
hallitusjärjestelmästä, joka sopii hänen yksityisetuunsa, on hänen
vaikea havaita etuja, joita hän tulee saamaan niistä lakkaamattomista
kieltäytymyksistä, mitä hyvät lait vaativat. Jotta joku syntyvä kansa
kykenisi omaksumaan valtionhoidon terveet menettelyohjeet ja seuraamaan
valtioviisauden perussääntöjä, täytyisi seurauksen kyetä muuttumaan
syyksi, täytyisi yhteiskuntahengen, joka on oleva lakijärjestelmän
tulos, johtaa juuri samaisen lakijärjestelmän laatimista, täytyisi
ihmisten olla ennen lakeja sitä, miksi heidän on tultava niiden kautta.
Kun nyt ei lainlaatija voi käyttää voimaa eikä todistelutaitoa, täytyy
hänen välttämättä turvautua toisenlaatuiseen valtaan, joka voi temmata
mukaansa ilman väkipakkoa ja joka saa uskomaan ilman todisteluja.
Siinä syy, joka on kaikkina aikoina pakottanut kansakuntien isiä
turvautumaan taivaan välitykseen ja antamaan jumalille kunnian heidän
omasta viisaudestaan, jotta kansat, alistuessaan noudattamaan valtion
lakeja samalla tavalla kuin luonnonkin lakeja ja tunnustaessaan saman
voiman vaikuttavan sekä ihmisen että valtion kehkeämisessä,
tottelisivat vapaasti ja kantaisivat kuuliaisesti yhteisen
onnellisuuden iestä.
Tämän korkeamman, tavallisten ihmisten käsityskyvyn yläpuolelle
kohoavan järjen päätökset panee lainlaatija kuolemattomien suuhun,
temmatakseen jumalallisen arvovallan voimalla mukaan nekin, joihin ei
inhimillinen viisaus pystyisi.[15] Mutta jumalien puhuttaminen ei ole
joka miehen asia, yhtä vähän kuin uskotaan jokaista, joka vain julistaa
olevansa heidän tulkkinsa. Lainlaatijan suuri sielu on todellinen ihme,
jonka on osoitettava hänen tehtävänsä oikeaksi. Jokainen saattaa kyllä
kaivertaa käskyjä kivitauluihin tai ostaa oraakkelin tai teeskennellä
olevansa salaisessa kanssakäymisessä jonkun jumalolennon kanssa tai
harjoittaa linnun puhumaan korvaansa tai keksiä muita kömpelöitä
keinoja kansan uskottamiseksi: ken ei muuta osaa, voi ehkä kerätä
sattumalta ympärilleen parven löyhäpäitä, mutta hän ei perusta koskaan
valtakuntaa ja hänen mieletön työnsä on pian hukkuva hänen kanssaan.
Tyhjät silmänlumeet muodostavat hauraan siteen: vain viisaus tekee sen
kestäväksi. Juutalainen laki, joka on yhä voimassa, Ismaelin lapsen
laki, joka on jo kymmenen vuosisataa hallinnut puolta maailmaa, puhuvat
vielä tänä päivänä niistä suurista miehistä, jotka ne ovat sepittäneet;
ja sillä välin kun ylpeä filosofia tai sokea puoluehenki näkee heissä
vain onnekkaita petkuttajia, ihailee todellinen valtiomies sitä heidän
säädöksissään ilmenevää suurta ja väkevää neroa, joka luo pysyviä
laitoksia.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan sovi Warburtonin[16] tavoin päättää,
että valtiotaidolla ja uskonnolla olisi keskuudessamme yhteinen
tarkoitusperä, vaan että toinen on kansakuntien syntyessä toisen
avustajana.
Kahdeksas luku.
Kansasta.
Niinkuin rakentaja ennen suuren rakennuksen alottamista tarkastelee ja
koettelee maaperää, nähdäkseen, kestääkö se tämän rakennuksen painon,
ei myöskään viisas lainlaatija alota sepittämällä itsessään kylläkin
hyviä lakeja, vaan ottaa hän sitä ennen selkoa, onko se kansa, jolle ne
ovat aijotut, omiansa niitä sietämään. Tästä syystä kieltäytyi Platon
antamasta lakeja arkadialaisille ja kyrenaikalaisille, tietäen,
että nämä kaksi kansaa olivat rikkaita, eivätkä voineet kärsiä
tasa-arvoisuutta: tästä syystä nähtiin Kreetan saarella hyviä lakeja ja
huonoja ihmisiä, koska Minos oli yrittänyt totuttaa lakien kuriin
kansaa, joka oli täynnä paheita.
Tuhansia kansoja, jotka eivät olisi milloinkaan voineet kärsiä hyviä
lakeja, on loistanut maan päällä; ja niilläkin, jotka olisivat voineet
sen tehdä, on koko olemassaolonsa kestäessä ollut vain hyvin lyhyt
sellainen aika. Useimmat kansat, niinkuin useimmat ihmisetkin,
ovat kuuliaisia vain nuoruudessaan; ne muuttuvat vanhetessaan
parantumattomiksi. Kun tavat ovat kerran syntyneet ja ennakkoluulot
juurtuneet, on vaarallinen ja turha yritys ryhtyä niitä korjaamaan:
kansa ei edes siedä vammoihinsa koskettavan niiden poistamisen
tarkoituksessa, muistuttaen siinä noita typeriä ja raukkamaisia
sairaita, jotka vapisevat lääkärin nähdessään.
Niinkuin eräät taudit hämmentävät ihmisten pään ja riistävät heiltä
menneisyyden muiston, sattuu myös valtioiden elämässä joskus kiihkon
aikoja, jolloin vallankumoukset tekevät kansoihin saman vaikutuksen
kuin eräät taudinpuuskat yksilöihin, jolloin menneisyyden inho vastaa
unohdusta ja jolloin kansalaissotien polttama valtio syntyy niin
sanoaksemme uudelleen hihastaan ja saa jälleen nuoruutensa voiman
päästyään kuoleman kynsistä. Niin kävi Spartan Lykurgoksen aikaan; niin
kävi Rooman Tarquiniusten jälkeen; ja niin on käynyt meidän joukossamme
Hollannin ja Sveitsin sitten kun niistä oli tyrannit karkoitettu.
Mutta tällaiset tapahtumat ovat harvinaisia; ne ovat poikkeuksia,
joiden syy on aina tällaisen poikkeuksellisen valtion erikoisessa
hallitusmuodossa. Ne eivät hevillä esiinny kahta kertaa saman kansan
elämässä: sillä se voi vapauttaa itsensä niin kauvan kuin se on vielä
sivistymätön; mutta se ei kykene siihen enää sitten kun kansan tarmo on
kulunut. Silloin voivat levottomuudet hävittää sen, vallankumouksien
voimatta palauttaa sitä entiseen voimaansa; ja heti kun sen kahleet on
katkottu, hajoaa se palasiksi, eikä sitä ole enään olemassa: se
tarvitsee siitä lähtien herraa eikä vapauttajaa. Vapaat kansat,
muistakaa tämä perussääntö: vapaus voidaan hankkia, mutta sitä ei saada
milloinkaan takaisin.
Nuoruus ei ole lapsuutta. Kansakunnilla niinkuin ihmisilläkin on
nuoruuden aikansa, tai, jos niin tahdotaan, kypsyyden aikansa, jota on
odotettava ennen kuin niitä käydään taivuttamaan lakien kuuliaisuuteen;
mutta kansan kypsyyttä ei ole aina helppo todeta, ja jos sen edelle
ehätetään, ei työ onnistu. Yksi kansa on lainalaiseen järjestykseen
kelvollinen jo syntyessään, toinen ei pääse siihen tilaan kymmenenkään
vuosisadan kuluttua. Venäläisistä ei tule milloinkaan todellisesti
sivistynyttä kansaa, koska heistä on tahdottu tehdä sitä liian
aikaisin. Pietarilla oli kyllä jäljittelyneroa, mutta hänellä ei ollut
oikeata neroa, sitä, joka luo ja tekee kaiken tyhjästä. Muutamat hänen
toimenpiteensä olivat hyviä, mutta useimmat eivät olleet paikallaan.
Hän näki kyllä, että hänen kansansa oli raakalaisasteella, mutta hän ei
nähnyt, ettei se ollut kypsynyt järjestystä ja lakia kunnioittavaan
sivistykseen; hän tahtoi sitä sivistyttää silloin kun sitä piti vain
karkaista. Hän tahtoi heti luoda saksalaisia ja englantilaisia, kun
piti alkaa luomalla venäläisiä; hän esti alamaisiaan koskaan tulemasta
siksi, mitä he voisivat olla, uskotellessaan heille, että he muka
olivat sitä, mitä he eivät vieläkään ole. Juuri samalla tavalla
kehittää ranskalainen kotiopettaja oppilaansa loistamaan yhden hetken
lapsuudessaan ja sitten olemaan koko ikänsä kaikkea kykyä vailla.
Venäjän keisarikunta aikoo joskus laskea koko Europan valtansa alle,
mutta joutuukin itse ikeeseen: tatareista, sen alamaisista tai sen
naapureista, tulee sen herrat, samoin kuin meidänkin. Tämä mullistus
näyttää minusta väistämättömältä: kaikki Europan kuninkaat
työskentelevät yksissä miehin sen jouduttamiseksi.
Yhdeksäs luku.
Jatkoa.
Niinkuin luonto on määrännyt rajat säännöllisesti muodostuneen ihmisen
kasvulle, niin että se näiden rajojen ulkopuolella luo vain jättiläisiä
tai kääpiöitä, samoin on valtion parhaaseen rakenteeseen nähden sen
laajuudella rajansa, jottei se olisi liian suuri voidakseen tulla hyvin
hallituksi, eikä liian pieni voidakseen pysyä pystyssä omin voimin.
Jokaisessa valtioruumiissa on olemassa määrätty summa voimaa, jonka yli
se ei saisi mennä, mutta josta se usein loittonee suurentuessaan.
Jota enemmän yhteiskunnallinen side venyy, sitä heikommaksi se käy; ja
yleensä on pieni valtio suhteellisesti suurta valtiota voimakkaampi.
Tuhannet syyt todistavat tämän perussäännön oikeaksi. Ensinnäkin tulee
hallitustointen hoitaminen hankalammaksi pitkien matkojen takaa, aivan
niinkuin paino tulee raskaammaksi pitkän kiinnikkeen päässä. Hallinto
käy myöskin työläämmäksi sitä mukaa kuin asteita tulee lisää: sillä
kullakin kaupungilla on ensinnäkin oma hallintonsa, jonka kansa maksaa;
kullakin piirikunnalla on oma hallintonsa, jonka niinikään kansa
maksaa; vihdoin kullakin maakunnalla; senjälkeen tulevat suuret
hallitusalueet, käskynhaltijain maat, varakuninkaiden maat, ja
kaikkien näiden hallinnosta on aina maksettava yhä enemmän mitä
korkeammalle noustaan, ja kaikki tämä tapahtuu aina onnettoman kansan
kustannuksella; lopuksi tulee ylin hallitus, joka murskaa kaikki.
Moiset liialliset rasitukset uuvuttavat alamaisia lakkaamatta: kaikki
nämä eriarvoiset virkakunnat eivät hallitse heitä suinkaan paremmin,
vaan huonommin kuin jos heidän yläpuolellaan olisi vain yksi ainoa
virkakunta. Sillä välin jää enää tuskin mitään apuneuvoja
odottamattomien tapausten varalle; ja silloin kun on pakko niihin
turvautua, elää valtio aina perikatonsa aattoa.
Eikä siinä kaikki: hallitus ei ole ainoastaan heikompi ja hitaampi
vaatimaan lakien noudattamista, estämään rettelöitä, korjaamaan
väärinkäytöksiä, torjumaan kapinallisia yrityksiä, joita saattaa syntyä
etäisillä seuduilla, vaan on myöskin kansa vähemmän kiintynyt
päämiehiinsä, joita se ei koskaan näe, isänmaahansa, joka tuntuu siitä
koko maailmalta ja kansalaistovereihinsa, joista useimmat ovat hänelle
vieraita. Samat lait eivät saata soveltua niin monille maakunnille,
joiden tavat ovat erilaiset, jotka elävät aivan vastakkaisissa
ilmanaloissa ja jotka eivät voi kärsiä samanlaista hallitusmuotoa.
Mutta erilaiset lait siittävät taas vain levottomuutta ja sekasortoa
kansoissa, jotka saman esivallan alaisina eläessään ja ollessaan
lakkaamattomassa yhteydessä keskenään siirtyvät toistensa luo tai
solmivat keskenään avioliittoja, tietämättä milloinkaan uusiin oloihin
joutuneina, onko heidän perintöosansa tosiaankin heidän. Kyvyt
hautautuvat, hyveet jäävät piiloon ja paheet rankaisematta tällaisessa
toisilleen tuntemattomien ihmisten laumassa, jonka ylimmän hallinnon
istuin kerää samaan paikkaan. Lukemattomien tehtävien uuvuttamat
päämiehet eivät näe mitään omin silmin; alemmat virkailijat hallitsevat
valtiota. Vihdoin anastavat ne toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä
hallitusvallan tukemiseksi, koska niin monet etäisissä paikoissa asuvat
virkamiehet tahtovat päästä sen käskyistä tai suorastaan antaa sille
käskyjä, kaiken valtion huolenpidon, niin ettei siitä jää enää mitään
kansan onnen varalle; tuskin jaksetaan enää puolustaa sitä hätätilassa:
ja näin luhistuu rakenteensa puolesta liian suuri yhtymä kasaan ja
häviää oman painonsa musertamana.
Toiselta puolen täytyy valtion lujuutensa nimessä hankkia itselleen
varma perustus voidakseen kestää ne töytäykset, joita se ei suinkaan
pääse kokemasta, ja ne ponnistukset, joihin sen on pakko säilyäkseen
antautua: sillä kaikilla kansoilla on jonkunlainen keskipakoisvoima,
joka saa ne lakkaamatta toimimaan toisiaan vastaan ja laajentamaan
alueitaan naapurien kustannuksella, niinkuin Descartes'n pyörteet.
Niinpä ovatkin heikot vaarassa joutua pian suurempien saaliiksi, eikä
juuri kukaan saata säilyä muutoin kuin asettumalla kaikkien kanssa
jonkunlaiseen tasapainoon, joka tekee puristuksen kaikilta tahoilta
kutakuinkin samanlaiseksi.
Tästä siis selviää, että on syitä laajentaa aluettaan ja syitä supistaa
sitä; eikä ole suinkaan valtiomiehen pienimpiä taitoja löytää niin
edellisistä kuin jälkimäisistäkin valtion säilymiselle edullisin suhde.
Yleensä voidaan sanoa, että kun ensiksi mainitut ovat vain ulkonaisia
ja suhteellisia, ei niitä käy pitäminen niin tärkeinä kuin toisia,
jotka ovat sisäisiä ja ehdottomia: terve ja luja rakenne on ensimäinen
tavoiteltava; ja parempi on luottaa voimaan, joka syntyy hyvästä
hallituksesta, kuin apuneuvoihin, joita suuri alue tarjoaa.
Muutoin on nähty silläkin tavalla rakennettuja valtioita, että
valloitusten välttämättömyys sisältyi suorastaan niiden rakenteeseen ja
että niiden täytyi pystyssä pysyäkseen laajentua lakkaamatta. On
kylläkin mahdollista, että ne olivat erinomaisen tyytyväisiä tähän
onnekkaaseen välttämättömyyteen, joka näytti niille kuitenkin niiden
suuruuden äärimmäisellä rajalla niiden kukistumisen väistämättömän
hetken.
Kymmenes luku.
Jatkoa.
Valtiollista yhdyskuntaa voidaan mitata kahdella tavalla, nimittäin
alueen laajuuden tai kansan lukumäärän mukaan; ja näiden kahden mitan
välillä on olemassa oikea suhde, joka antaa valtiolle sen todellisen
suuruuden. Ihmiset muodostavat valtion ja maa ruokkii ihmiset: mainittu
suhde on siis sellainen, että maan täytyy riittää sen asujien
toimeentuloon ja että asujia saa olla vain niin paljon kuin maa jaksaa
elättää. Tämä suhde ilmaisee myös jonkun määrätyn kansanjoukon
suurimman mahdollisen voiman: sillä jos maa-aluetta on liiaksi, on sen
suojeleminen rasittavaa, viljeleminen riittämätöntä, tuotanto
tarpeettoman suurta; se on puolustussotien lähin syy: ellei sitä ole
kylliksi, on valtio tarpeellisen lisän hankkimisessa riippuvainen
naapuriensa mielivallasta; se on taas hyökkäyssotien lähin syy.
Jokainen kansa, joka asemansa takia voi valita vain kaupan tai sodan,
on heikko itsessään; se on riippuvainen naapureistaan, se on
riippuvainen tapahtumista, ja sen elämä on aina epävarma ja lyhyt. Se
masentaa muita ja muuttaa tilaansa, tai se masennetaan, eikä ole enää
mitään. Se kykenee säilymään vapaana vain pienuuden tai suuruuden
nojalla.
Ei ole mahdollista laskelmien avulla määrätä riittävän maa-alan ja
siihen soveltuvan ihmisjoukon keskinäistä kiinteätä suhdetta, osaksi
niiden erilaisuuksien takia, joita esiintyy maan laadussa, sen
hedelmällisyysasteessa, sen tuotteiden lajissa, ilmaston vaikutuksessa,
osaksi niiden erilaisuuksien tähden, joita huomataan asukkaiden
luonnonlaadussa, asukkaiden, joista yhdet kuluttavat hedelmällisessä
maassa vähän, toiset taas karulla kamaralla paljon. Edelleen tulee
ottaa huomioon naisten suurempi tai pienempi hedelmällisyys, ne seikat,
jotka voivat jossakin maassa olla enemmän tai vähemmän suotuisia
väestön lisääntymiselle, se vaikutus, minkä lainlaatija puolestaan voi
toivoa säädöksillään tekevänsä tähän lisääntymiseen; lainlaatijan ei
nimittäin tule perustaa arvosteluansa siihen, mitä hän näkee, vaan
siihen, mitä hän aavistaa, eikä pysähtyä niin paljon väkiluvun olevaan
kantaan kuin siihen kantaan, johon sen luonnon mukaan täytyy kohota.
Niinpä onkin tuhansia tilaisuuksia, joissa seudun erikoiset olosuhteet
vaativat tai sallivat suuremman maa-alueen valtaamista kuin näyttää
tarpeelliselta. Siten on pakko levittäytyä laajemmalle alalle
vuorimaassa, missä luonnontuotteet, nim. metsät, laitumet vaativat
vähemmän työtä, missä kokemus osoittaa naisten olevan hedelmällisempiä
kuin tasangoilla ja missä alituiset rinteet ja jyrkänteet tarjoavat
vain vähän vaakasuoraa perustaa, ainoata, joka on otettava lukuun
kasvullisuuden menestymisestä puhuttaessa. Sitävastoin käy eläminen
tiheämmässä meren rannalla, jopa kallioidenkin keskellä ja melkein
hedelmättömillä hietikoilla, koska kalastus saattaa siellä suureksi
osaksi korvata maan tuotteita, koska ihmisten on pakko ahtautua
taajempaan voidakseen torjua merirosvojen hyökkäykset ja koska muutoin
on helpompi siirtokuntia perustamalla vapauttaa maa asukkaista, joita
siihen on mahdollisesti kertynyt liiaksi.
Näihin jotakin kansaa koskevan lainlaadinnan ehtoihin on lisättävä
vielä muuan, joka ei voi korvata toisia, mutta jota ilman ne ovat
kaikki hyödyttömiä: silloin täytyy vallita yltäkylläisyyden ja rauhan,
koska aika, jolloin valtio järjestäytyy, on, samoin kuin hetki, jolloin
taistelurintamaa muodostetaan, sellainen aika, jolloin yhdyskunta on
vähiten vastustuskykyinen ja helpoin hävittää. Paremmin kyettäisi
pitämään puoliaan täydellisen epäjärjestyksen vallitessa kuin kuohunnan
hetkellä, jolloin jokainen pitää vain huolta omasta paikastaan eikä
vaarasta. Jos tuollaisena taitekautena syntyy sota, nälänhätä, kapina,
suistuu valtio ehdottomasti kumoon.
On kyllä totta, että monet hallitukset ovat kohonneet valtaan
tällaisten myrskyjen hetkellä; mutta silloinpa hävittävätkin juuri nämä
hallitukset valtion. Vallananastajat panevat toimeen tai valitsevat
aina tällaisia sekasorron aikoja, saadakseen yleisen kauhun varjossa
voimaan tuhoisia lakeja, joita ei kansa milloinkaan hyväksyisi tyynellä
mielellä ollessaan. Säätämishetken valinta on kaikkein varmimpia
tuntomerkkejä, joiden avulla käy eroittaminen lainlaatijan työ tyrannin
työstä.
Millainen kansa on sitten sopiva lainlaadinnan esineeksi? Sellainen,
jota yhdistää jo sisäisesti alkuperän, edun tai sopimuksen side, joka
ei ole vielä kantanut lakien todellista iestä, jolla ei ole erikoisen
juurtuneita tapoja eikä taikaluuloja, joka ei pelkää äkillisen
päällekarkauksen vaaraa ja joka naapuriensa riitoihin sekaantumatta
kykenee yksinään vastustamaan jokaista niistä tai, käyttäen apunaan
yhtä, torjumaan toisen; sellainen, jonka jokainen jäsen saattaa olla
tuttu kaikille ja jonka keskuudessa ei ole suinkaan pakko sälyttää
ihmiselle suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa; sellainen, joka
voi tulla toimeen ilman toisia kansoja ja jota ilman kaikki muut kansat
voivat tulla toimeen;[17] sellainen, joka ei ole rikas eikä köyhä ja
joka tulee omillaan aikaan; sekä vihdoin sellainen, joka yhdistää
vanhan kansan vakaantuneisuuden uuden kansan kuuliaisuuteen.
Lainlaadintatyön tekee tukalaksi vähemmän se, mitä on pystytettävä,
kuin se, mitä on hävitettävä; ja menestyksen tekee taas niin
harvinaiseksi se seikka, että on mahdoton liittää luonnon
yksinkertaisuutta yhteiskunnan tarpeisiin. Kaikkia näitä ehtoja on
tosiaankin vaikea yhdistää: niinpä nähdäänkin vain vähän valtioita,
joissa on hyvät lait.
Europassa on vielä yksi lainlaadintaan kelvollinen maa: Korsikan saari.
Se urheus ja sitkeys, millä tämä uljas kansa on osannut vallata
takaisin vapautensa ja puolustaa sitä, ansaitsisi kylläkin, että joku
viisas mies opettaisi sitä säilyttämään tämän vapauden. Minulla on
eräänlainen aavistus siitä, että tämä pieni saari tulee jonakin päivänä
hämmästyttämään Eurooppaa.
Yhdestoista luku.
Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.
Jos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien
kansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen
lainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen
supistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään: _vapauteen_ ja
_tasa-arvoisuuteen_. Vapauteen, koska jokaisen yksityisen riippuvaisuus
merkitsee yhtä suuren voimaerän hukkaantumista vakioyhteydeltä;
tasa-arvoisuuteen, koska vapaus ei voi pysyä pystyssä ilman sitä.
Minä olen jo sanonut, mitä kansalaisvapaus on: mitä tasa-arvoisuuteen
tulee, niin ei ole suinkaan ymmärrettävä tätä sanaa niin, että vallan
ja rikkauden asteet olisivat ehdottomasti samat; vaan että valta pysyy
kaiken väkivallan alapuolella ja että sitä harjoitetaan vain
yhteiskunnallisen aseman ja lakien nojalla; ja ettei rikkauteen nähden
ainoakaan kansalainen ole kylliksi äveriäs voidakseen ostaa toisen
kansalaisen, eikä ainoakaan niin köyhä, että hänen on pakko myydä
itsensä:[18] mikä edellyttää suurten puolelta omaisuuden ja arvon
kohtuullisuutta, ja pienten puolelta ahneuden ja kärkynnän
hillitsemistä.
Tämä tasa-arvoisuus, sanotaan, on ajatushoure, jolla ei voi olla
vastinettaan todellisuudessa. Mutta jos väärinkäytökset ovat
väistämättömiä, niin seuraako siitä, ettei niitä pitäisi ainakin
rajoittaa? Asiahan on päinvastoin niin, että koska olojen voima pyrkii
aina hävittämään tasa-arvoisuutta, lainsäädännän voiman täytyy aina
pyrkiä pitämään sitä pystyssä.
Mutta näiden jokaisen hyvän lakijärjestelmän yleisten
päämäärien täytyy aina muodostua hiukan toisenlaisiksi kussakin
maassa niiden olosuhteiden vaikutuksesta, jotka syntyvät sekä
paikallisesta tilanteesta että asukkaiden luonteesta; ja juuri näiden
olosuhteiden perustuksella on kullekin kansalle määrättävä erikoinen
lakijärjestelmä, joka on paras, ehkei itsessään, mutta kuitenkin sille
valtiolle, mille se on tarkoitettu. Jos esim. maa on karua ja
hedelmätöntä tai alue liian ahdas asukkaille, kääntykää silloin
teollisuuteen ja käsitöihin ja vaihtakaa niiden tuotteita puuttuviin
elintarpeisiin. Jos sitävastoin hallussanne on rikkaita tasankoja ja
hedelmällisiä kunnaita ja jos teillä puuttuu asukkaita mainiolle
maalle, omistakaa kaikki huolenpitonne maanviljelykselle, joka lisää
väkeä, ja karkoittakaa teollisuus, joka vain saisi aikaan lopullisen
väestön vähenemisen, kasatessaan muutamiin valtion alueen kohtiin nekin
harvat asukkaat, mitä sillä on.[19] Jos taas omistatte avaroita ja
mukavia rannikoita, niin peittäkää meri laivoilla, harjoittakaa kauppaa
ja purjehdusta ja teillä tulee olemaan loistava ja lyhyt elinkausi. Jos
meri huuhtelee rannoillanne vain melkein luoksepääsemättömiä kallioita,
niin jääkää raakalaisiksi ja syökää kalaa, ja elämänne on muodostuva
rauhallisemmaksi, paremmaksi ehkä, ja varmastikin onnellisemmaksi.
Sanalla sanoen: kaikille yhteisten perussääntöjen ohessa on kullakin
kansalla itsessään joku syy, joka pakottaa sovelluttamaan niitä aivan
erikoisella tavalla ja joka tekee sen lainsäädännön vain sille yksinään
otolliseksi. Täten oli muinoin heprealaisilla ja myöhemmin
arabialaisilla tärkeimpänä päämääränä uskonto; ateenalaisilla
kirjallisuus; Kartagolla ja Tyroksella kauppa; Rhodos-saarella
merenkulku; Spartalla sota ja Roomalla miehuus. _Lakien Hengen_
tekijä[20] on useilla esimerkeillä osoittanut, kuinka taitavasti
lainlaatija ohjaa lakijärjestelmää kutakin tällaista päämäärää kohti.
Valtion rakenteen tekee tosiaankin lujaksi ja kestäväksi niin
huolellinen kaikkien soveltuvaisuuteen vaikuttavien seikkojen huomioon
ottaminen, että luonnolliset olosuhteet ja lait osuvat aina yksiin
samoista seikoista ja että nämä jälkimäiset vain niin sanoaksemme
vahvistavat, seuraavat, oikovat edellisiä. Mutta jos lainlaatija
erehtyykin päämäärästään ja rakentaa toiselle periaatteelle kuin sille,
mikä syntyy asioiden luonnosta; jos yksi tähtää orjuuteen ja toinen
vapauteen; yksi rikkauteen, toinen väkiluvun lisääntymiseen; yksi
rauhaan, toinen valloituksiin: silloin huomataan lakien vähitellen
heikontuvan ja valtiorakennuksen horjumistaan horjuvan, siksi kunnes
lakkaamattoman sisäisen levottomuuden jäytämä valtio vihdoin joko
häviää tai muuttuu ja kunnes voittamaton luonto on jälleen päässyt
oikeuksiinsa.
Kahdestoista luku.
Lakien jako.
Kun on kysymyksessä kokonaisuuden järjestäminen eli mahdollisimman
parhaan muodon keksiminen yhteisölle, on otettava huomioon useampia
suhteita. Ensinnäkin koko yhteisön vaikutus itseensä, s.o.,
kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen eli ylimmän vallan suhde valtioon;
ja tämän suhteen muodostavat väliasteiden suhteet, niinkuin alempana
saamme nähdä.
Lakeja, jotka järjestävät tämän suhteen, sanotaan valtiosäännöksi, ja
on niiden nimenä myös perustuslait, eikä syyttä, jos nämä lait ovat
viisaita: sillä ellei ole muuta kuin yksi ainoa hyvä tapa järjestää
kutakin valtiota, niin tulee kansan, joka on sen löytänyt, pysyä siinä:
mutta jos voimaan saatettu järjestys on huono, niin miksi pidettäisiin
perustuslakeina lakeja, jotka estävät sitä olemasta hyvä? Muutoin on
kansalla joka tapauksessa aina vapaus muuttaa lakinsa, parhaimmatkin:
sillä jos se suvaitsee tehdä pahaa itselleen, niin kenellä on oikeus
sitä siitä estää?
Toisen suhteen muodostaa jäsenten suhde toisiinsa tai koko yhteisöön:
ja tämän suhteen tulee olla edellisessä kohdassa niin pienen ja
jälkimäisessä niin suuren kuin mahdollista, niin että jokainen
kansalainen on täydellisesti riippumaton kaikista muista ja äärimmäisen
riippuvainen valtiosta, mikä tapahtuu aina samoin keinoin, sillä vain
valtion voimakkuus takaa sen jäsenten vapauden. Tästä toisesta
suhteesta syntyvät yksityisoikeudelliset lait.
Tarkasteltavaksi voidaan ottaa kolmannenkinlaatuinen ihmisen ja lain
suhde, nimittäin tottelemattomuuden suhde rangaistukseen; ja tämä antaa
aiheen rikoslakien säätämiseen, lakien, jotka pohjaltaan ovat vähemmän
erikoinen lakien laji kuin kaikkien muiden vahvistus.
Näihin kolmeen lakien lajiin liittyy vielä neljäs, tärkein kaikista,
jota ei piirretä marmoriin eikä vaskeen, vaan kansalaisten sydämeen;
joka muodostaa valtion todellisen perustuksen; joka saa joka päivä
uusia voimia: joka toisten lakien vanhetessa tai sammuessa elähyttää
tai korvaa niitä ja joka pysyttää kansaa sen lakijärjestelmän hengessä
ja asettaa huomaamatta tottumuksen voiman käskyvallan sijaan: minä
puhun tavoista, luontumuksista ja varsinkin yleisestä mielipiteestä,
tästä tärkeästä tekijästä, joka on meidän valtiomiehillemme aivan
tuntematon, mutta josta riippuu kaikkien muiden menestys, tekijästä,
josta suuri lainlaatija pitää huolta salavihkaa, sillä välin kun hän
näyttää rajoittuvan yksityisiin säännöksiin, jotka ovat vain holvin
kaaria, kunnes tavat, jotka syntyvät hitaammin, muodostavat vihdoin
tämän holvin järkkymättömän päätekiven.
Näistä eri lajeista kuuluu käsittelemääni asiaan yksinomaan
valtiosääntö, joka määrää hallitusmuodon.