Aikomukseni on tutkia, voiko yhteiskuntajärjestyksen alalla olla
olemassa mitään oikeutettua ja varmaa hallitsemissääntöä, kun otetaan
ihmiset sellaisina kuin he ovat ja lait sellaisina kuin ne saattavat
olla. Tätä tutkimusta toimittaessani olen aina koettava yhdistää sen,
mitä oikeus sallii, siihen, mitä hyöty määrää, niin etteivät
oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys suinkaan joudu ristiriitaan
keskenään.
Käyn asiaan todistamatta aiheeni tärkeyttä. Minulta tiedusteltanee,
olenko ruhtinas tai lainlaatija kirjoittaakseni valtiollisista
kysymyksistä. Minä vastaan, etten ole, ja että minä juuri siitä syystä
kirjoitan valtiollisista kysymyksistä. Jos olisin ruhtinas tai
lainlaatija, en hukkaisi aikaani sanoakseni, mitä olisi tehtävä; minä
tekisin sen tai olisin vaiti.
Koska olen syntynyt vapaan valtion kansalaisena ja koska olen ylimmän
valtiovallan jäsen, niin kuinka heikko vaikutus minun äänelläni liekään
yleisiin asioihin, yksin jo oikeus äänestää niistä velvoittaa minut
ottamaan niistä selkoa, joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja olen
onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani
hallitusmuodon rakastamiseen!
Ensimäinen luku.
Tämän ensimäisen kirjan aihe.
Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni
luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka
on tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen
oikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.
Ellen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin:
Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se
tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen
pudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa
samalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta
ottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä
anastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on
kaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se
nojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä
sopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin
todistaa, mitä juuri väitin.
Toinen luku.
Ensimäisistä yhteiskunnista.
Vanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen
muodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä
vain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti
kun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset,
vapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä,
vapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat
kaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa,
niin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse
perhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.
Tämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä
lakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset
varotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin
hänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen
ikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.
Perhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien
ensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja
kun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he
vapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä
isän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän
heille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa
rakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.
Grotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta
olisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa
hän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina
oikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua
johdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.
Grotiuksen mukaan on siis epätietoista, kuuluuko ihmiskunta sadalle
miehelle vai kuuluvatko nämä sata miestä ihmiskunnalle; ja hän
näyttääkin koko kirjassaan kallistuvan edelliseen mielipiteeseen:
se on myöskin Hobbes'n ajatus. Niinpä on siis ihmissuku jaettu
karjalaumoihin, joista jokaisella on oma päämiehensä, ja tämä päämies
kaitsee laumaansa sen sitten syödäkseen.
Niinkuin paimen on luonnoltaan laumaansa ylempänä, niin ovat myös
ihmisten kaitsijat, jotka ovat heidän päämiehiään, luonnoltaan
kansojaan ylempänä. Näin harkitsi Philon kertomuksen mukaan asian
keisari Caligulakin, kun hän päätti sangen sattuvasti tästä
yhdenmukaisuudesta, että kuninkaat olivat jumalia tai että kansat
olivat elukoita.
Tämän Caligulan mietteet sopivat hyvin Hobbes'in ja Grotiuksen
ajatuksiin. Aristoteles oli ennen kaikkia heitä sanonut myöskin,
etteivät ihmiset ole suinkaan luonnostaan tasa-arvoisia, vaan että
yhdet syntyvät orjuuteen ja toiset hallitsemaan.
Aristoteles oli oikeassa, mutta hän piti seurausta syynä. Jokainen
orjuudessa syntynyt ihminen syntyy orjuuteen, mikään ei ole sen
varmempaa. Orjat menettävät kahleissaan kaikki, yksinpä halunkin päästä
niistä irti: he rakastavat orjuuttansa, niinkuin Odysseuksen kumppanit
rakastivat eläimellisyyttänsä.[3] Jos siis on olemassa luonnostaan
orjia, niin johtuu se siitä, että on ollut orjia vastoin luontoa.
Väkivalta teki ensimäiset orjat, ja heidän pelkurimaisuutensa pysytti
heidät jatkuvasti siinä tilassa.
Minä en ole puhunut mitään kuningas Aatamista enkä keisari Noasta,
niiden kolmen suuren yksinvaltiaan isästä, jotka jakoivat keskenään
maailman, niinkuin tekivät Saturnuksen lapset, joiden on luultu
tarkoittavan heitä. Toivoakseni ollaan minulle kiitollisia tästä
maltillisuudesta; sillä kun minä polveudun suoraan toisesta näistä
ruhtinaista ja ehkäpä vielä vanhemmasta haarasta, niin enhän tiedä,
vaikka minut oikeusperusteita tarkastettaessa huomattaisiinkin
ihmissuvun lailliseksi kuninkaaksi? Miten tämä asia liekään, niin ei
käy kieltäminen, että Aatami oli maailman valtias samoin kuin Robinson
saarensa valtias niin kauvan kuin hän oli sen ainoa asukas; ja mainiota
tässä valtakunnassa oli, ettei vakavasti valtaistuimellaan istuvan
hallitsijan tarvinnut pelätä ei kapinoita eikä sotia eikä
salaliittolaisia.
Kolmas luku.
Väkevämmän oikeudesta.
Väkevinkään ei ole milloinkaan kylliksi väkevä pysyäkseen aina herrana,
ellei hän muuta voimaansa oikeudeksi ja kuuliaisuutta velvollisuudeksi.
Siitä on saanut alkunsa väkevämmän oikeus, josta on puhuttu näennäisen
ivallisesti, mutta joka todellisuudessa on kohotettu periaatteeksi.
Mutta eikö meille milloinkaan selitetä tätä sanaa? Voima on
ruumiillinen kyky; en jaksa huomata, mitä siveellisiä velvoituksia sen
seurauksista voi johtua. Voiman totteleminen on pakon teko, eikä
tahdon; se on korkeintaan varovaisuuden neuvoma teko. Missä nimessä
voisi siitä tulla velvollisuus?
Otaksukaamme hetkiseksi tämän väitetyn oikeuden olevan olemassa. Minä
sanon, ettei siitä synny muuta kuin selittämätöntä sekasotkua. Sillä
heti kun voima tekee oikeuden, sekaantuu seuraus syyhyn; jokainen
voima, joka on suurempi kuin ensimäinen, perii sen oikeuden. Heti kun
voidaan olla tottelematta rankaisematta, on siihen laillinen oikeus; ja
koska vahvin on aina oikeassa, tulee vain järjestää asiat niin, että
ollaan vahvin. Mutta mikä on sellainen oikeus, joka tuhoontuu silloin
kun voima lakkaa? Jos on toteltava voiman pelosta, ei ole tarvis
totella velvollisuudesta; ja ellei ole enää pakko totella, ei siihen
ole enää velvollisuuttakaan. Nähdään siis, ettei tämä sana "oikeus"
lisää mitään voimaan; se ei merkitse tässä kerrassaan mitään.
Totelkaa vallanpitäjiä! Jos se tarkoittaa samaa kuin totelkaa voimaa,
on käsky hyvä, mutta tarpeeton; vastaan siitä, ettei sitä koskaan
rikota. Kaikki valta tulee Jumalalta, myönnän sen; mutta kaikki sairaus
tulee myös häneltä. Merkitseekö se sitä, että olisi kiellettyä kutsua
lääkäriä? Jos rosvo yllättää minut jossakin metsän sopukassa, niin on
minun väkipakosta annettava kukkaroni; mutta olenko minä omantunnon
mukaisesti velvollinen antamaan sen silloinkin, kun minä voisin sen
piiloittaa: sillä merkitseehän pistooli, jota hän pitelee, kaikissa
tapauksissa myös valtaa?
Sopikaamme siis siitä, ettei voima tee oikeutta ja ettei ole
velvollisuus totella muita kuin laillisia vallanpitäjiä. Niin palaa
ensimäinen kysymykseni yhä uudelleen.
Neljäs luku.
Orjuudesta.
Koska ei ainoallakaan ihmisellä ole luonnollista käskyvaltaa
kaltaiseensa nähden ja koska voima ei synnytä oikeutta, jäävät siis
sopimukset kaiken laillisen käskyvallan perustukseksi ihmisten
keskuudessa.
Jos yksityinen ihminen, sanoo Grotius, voi luovuttaa vapautensa ja
antautua jonkun mahtimiehen orjaksi, niin miksi ei kokonainen kansa
voisi luovuttaa vapauttansa ja antautua kuninkaan alamaiseksi? Tässä on
paljon epämääräisiä sanoja, jotka kaipaisivat selittämistä; mutta
pysykäämme nyt sanassa _luovuttaa_. Luovuttaa, se on samaa kuin
lahjoittaa tai myydä. Nythän ei ihminen, joka rupeaa toisen orjaksi,
lahjoita vapauttansa ilman muuta; hän myy itsensä, ainakin elatuksensa
hinnalla: mutta mistä hinnasta myy kansa itsensä? Kaukana siitä, että
kuningas hankkisi alamaisilleen elatuksen, hän ottaa oman elatuksensa
heiltä; eikä Rabelais'n mukaan kuningas eläkään vähästä. Alamaiset
lahjoittavat siis henkilönsä ehdolla, että heiltä otetaan myös heidän
omaisuutensa. Minä en huomaa, mitä heille vielä jäisi säilytettäväksi.
Sanottanee, että itsevaltias takaa alamaisilleen kansalaisrauhan;
olkoon, mutta mitä he siitä hyötyvät, jos sodat, joita hänen
kunnianhimonsa heille hankkii, jos hänen sammumaton ahneutensa, jos
hänen ministeriensä rettelöimiset tuottavat heille enemmän huolta ja
tuskaa kuin heidän keskinäiset riitansa? Mitä he siitä hyötyvät, jos
juuri tämä rauha on yksi heidän kurjuutensa syitä? Rauhassa sitä
eletään vankilan komeroissakin; tuntuuko olo niissä sentähden hyvältä?
Kykloopin luolaan suljetut kreikkalaiset elivät hyvässä rauhassa siksi
kunnes heidän vuoronsa tuli joutua syödyiksi.
Jos siis sanotaan, että ihminen lahjoittaa vapautensa ilmaiseksi,
puhutaan järjettömiä ja mahdottomia; sellainen teko on laiton ja
mitätön jo yksistään senkin tähden, että henkilö, joka niin menettelee,
ei ole täydessä järjessään. Jos sanotaan samaa kokonaisesta kansasta,
otaksutaan kansan olevan pelkkiä hulluja: hulluus ei tee oikeutta.
Ja jos kukin voisikin luovuttaa itsensä, ei hän voi luovuttaa lapsiaan;
he syntyvät ihmisinä ja vapaina; heidän vapautensa kuuluu heille, eikä
kellään muulla kuin heillä ole oikeutta siitä määrätä. Ennen kuin he
ovat tulleet täyden ymmärryksen ikään, saattaa isä tehdä heidän
nimessään sopimuksia heidän toimeentulokseen ja hyvinvoinnikseen, mutta
ei lahjoittaa heitä pois peruuttamattomasti ja ehdottomasti; sillä
sellainen lahjoittaminen sotii luonnon tarkoituksia vastaan, eikä kuulu
isyyden oikeuksiin. Jotta mielivaltainen hallitus muuttuisi
lailliseksi, täytyisi siis kansalla välttämättä olla vapaus jokaisen
sukupolven vaihtuessa hyväksyä tai hyljätä se: mutta silloin ei tämä
hallitus enään olisikaan mielivaltainen.
Vapaudestaan luopuminen on ihmisyydestään, ihmisoikeuksistaan, jopa
velvollisuuksistaan luopumista. Ken kaikesta luopuu, hänen menetystään
ei voida enää millään korvata. Sellainen luopuminen ei sovellu
ihmisluontoon, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus,
otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo. Lyhyesti:
sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle
tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus. Eikö ole
selvää, ettei sitouduta mihinkään sellaisen henkilön suhteen, jolta on
oikeus kaikki vaatia? Ja eikö tämä yksi ainoa ehto, siitä kun puuttuu
kokonaan vastavuoroisuus ja samanarvoisuus, saata koko tekoa
mitättömäksi? Sillä mitä oikeutta olisi minun orjallani minua vastaan,
koska kaikki, mitä hänellä on, kuuluu minulle, ja koska siitä syystä,
että hänen oikeutensa on minun oikeuteni, tämä minun oikeuteni minua
vastaan on sana, missä ei ole mitään järkeä?
Grotius ja muut mainitsevat sodan toiseksi tuon väitetyn
orjuuttamisoikeuden lähteeksi. Koska voittajalla on heidän nähdäkseen
oikeus tappaa voitettu, saattaa tämä ostaa henkensä vapautensa
kustannuksella; sitäkin oikeutetumpi sopimus, koska siitä on molemmille
hyötyä.
Mutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut
mitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei
alkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään
kyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai
sotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet
eivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä
yksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan
aineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata
olla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä
yhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.
Mieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja,
jotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin,
Ludvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan
keskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä,
järjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa
luontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.
Sota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion
välillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin
sattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan
sotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina.
Lyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita,
eikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata
olla olemassa mitään todellista suhdetta.
Tämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin
menettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin
toimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja
vallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten
kuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai
pidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen,
vaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas
vihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa
yksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin
hänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on
vihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin
heidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja
antautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai
vihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi,
eikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan
tappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta
muuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä
periaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain
arvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat
järkeen.
Mitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin
väkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa
voitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata
myöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta
tappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä
orjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa
hänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna
hänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään
ole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus
orjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman
oikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?
Vaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin
mahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen
pantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin
tottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen
hengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi
lahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän
tappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi
saanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää
siis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän
suhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan
edellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen
sopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä
sotatilaa, edellyttää sen jatkumista.
Miltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus
mitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että
se on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat _orjuus_ ja _oikeus_
ovat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon
sitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde
kansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: "Minä teen sinun
kanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun
hyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota
sinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi."
Viides luku.
On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.
Vaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät
itsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee
kuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan
hallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin
toinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi
heidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja
orjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin
tahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan
yhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä
valtioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet
maailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö;
hänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin
yksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen
jälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja
raukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.
Kansa, sanoo Grotius, voi antautua kuninkaan alamaiseksi. Grotiuksen
mukaan on siis kansa kansa ennen antautumistaan kuninkaan alamaiseksi.
Tämä antautuminen on kansan tahdon ilmaisu ja se edellyttää julkista
neuvottelua ja päätöstä. Ennenkuin siis lähdetään tutkimaan tekoa,
jolla kansa valitsee itselleen kuninkaan, olisi hyvä ottaa selkoa
teosta, joka muodostaa kansasta kansan. Sillä kun tämä teko on
pakostakin aikaisempi kuin tuo toinen, niin on se myös yhteiskunnan
todellinen perustus.
Ellei tosiaankaan olisi olemassa edeltävää sopimusta, niin mikä
velvoittaisi, ellei vaali olisi yksimielinen, vähemmistön alistumaan
enemmistön valintaan? Ja mistä saavat sata, jotka tahtovat itselleen
hallitsijan, oikeuden äänestää niiden kymmenen puolesta, jotka eivät
sitä mitenkään tahdo? Enemmistöäänestyksen laki perustuu itsekin
sopimukseen ja edellyttää ainakin kerran yksimielisyyttä.
Kuudes luku.
Yhteiskuntasopimuksesta.
Minä otaksun ihmisten tulleen sellaiseen kohtaan, että ne esteet,
jotka haittaavat heidän säilymistään luonnontilassa, voittavat
vastustuksellaan ne voimat, mitä kukin yksilö voi käyttää pysyäkseen
hengissä tässä tilassa. Silloin ei tämä alkeellinen tila saata
kauvemmin jatkua, ja ihmissuku hukkuisi, ellei se muuttaisi
elintapaansa.
Kun nyt ihmiset eivät voi synnyttää uusia voimia, vaan ainoastaan
yhdistää ja ohjata niitä, jotka jo ovat olemassa, ei heillä ole
säilymisekseen muuta neuvoa kuin muodostaa toisiinsa liittymällä
sellainen voimien summa, että se kykenee voittamaan vastustuksen,
saattamalla nämä voimat toimimaan yhdestä ja samasta syystä ja
vaikuttamaan samaan suuntaan.
Tämä voimien summa saattaa syntyä vain useampien yhteistoiminnasta:
mutta kun jokaisen ihmisen voima ja vapaus ovat hänen säilymisensä
ensimäisiä välikappaleita, niin kuinka voi hän sitoa niitä
vahingoittamatta itseään ja lyömättä laimin sitä huolenpitoa, minkä hän
on itselleen velkaa? Tämä vaikeus voidaan käsittelemääni asiaan nähden
lausua seuraavasti:
"On keksittävä yhtymismuoto, joka kaikella yhteisellä voimalla
puolustaa ja varjelee jokaisen yhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta
ja jossa kukin sellainen jäsen, liittyessään kaikkiin muihin, tottelee
kuitenkin vain itseään ja pysyy yhtä vapaana kuin ennenkin." Tällainen
on se perusvaikeus, jonka yhteiskuntasopimus ratkaisee.
Tämän sopimuksen ehdot seuraavat niin kiinteästi asian luonnosta, että
pieninkin muutos tekisi ne tyhjiksi ja tehottomiksi; niin että, vaikkei
niitä ole ehkä milloinkaan nimenomaan julistettu, ne ovat kaikkialla
samat, kaikkialla puhumatta hyväksytyt ja tunnustetut, siksi kunnes
yhteiskuntasopimus rikotaan, jolloin kukin palaa taas ensimäisiin
oikeuksiinsa ja saa takaisin luonnollisen vapautensa, menettämällä
sopimukseen perustuvan vapauden, jonka takia hän siitä luopui.
Oikein käsitettyinä sisältyvät kaikki nämä ehdot yhteen ainoaan, siihen
nimittäin, että kukin liittokumppani luovuttautuu kokonaan ja kaikkine
oikeuksineen koko yhteisölle. Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu
kokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei
kellään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille.
Kun lisäksi luovuttautuminen tapahtuu ilman rajoituksia, on
yhtyminen niin täydellinen kuin se suinkin voi olla, eikä kellään
liittokumppanilla ole enää mitään vaatimista: sillä jos yksityisille
jäisi joitakin oikeuksia, niin, kun ei olisi yhteistä esimiestä, joka
saattaisi ratkaista heidän ja yhteisön välisen riidan, ja kun kukin
olisi muutamissa suhteissa oma tuomarinsa, pyrkisi hän pian olemaan
sitä kaikissa, ja näin jatkuisi luonnontila, ja liitosta tulisi
pakostakin hirmuvaltainen tai mitätön.
Koska vihdoin kukin antautuu kaikille, ei hän antaudu kenellekään, ja
kun ei ole ainoatakaan liittokumppania, johon nähden me emme saisi
samaa oikeutta kuin minkä me hänelle myönnämme itseemme nähden, saamme
me korvauksen kaikesta, minkä menetämme, ja lisää voimaa säilyttää
sitä, mitä meillä on.
Jos siis yhteiskuntasopimuksesta eroitetaan kaikki, mikä ei kuulu sen
olemukseen, huomataan sen sisältyvän seuraavaan lauselmaan:
"Kukin meistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa
yleistahdon ylimmän johdon alaiseksi; ja me otamme kaikin jokaisen
jäsenen kokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi."
Kunkin sopimuksentekijän yksityisen henkilön tilalle luo tämä
liittymisteko heti siveellisen yhdyskunnan, jossa on yhtä monta jäsentä
kuin ääntäkin ja joka tästä teosta saa yhteytensä, yhteisen _minänsä_,
elämänsä ja tahtonsa. Tätä julkista henkilöä, joka näin muodostuu
kaikkien muiden yhdynnästä, nimitettiin muinoin _kaupunkivaltioksi
(cité)_[5] ja nykyään annetaan sille nimi _valtakunta (république)_ tai
_valtioruumis (corps politique)_, jota sen jäsenet sanovat _valtioksi
(état)_, milloin se on passiivinen, _ylimmäksi valtiovallaksi
(souverain)_, milloin se on aktiivinen ja _vallaksi (puissance)_,
verratessaan sitä muihin samanlaisiin. Mitä liittokumppaneihin tulee,
nimitetään heitä yhteisesti _kansaksi_, ja erikoisesti ylimmän vallan
osakkaina _kansalaisiksi_ ja valtion lakien alaisina _alamaisiksi_.
Mutta näitä nimityksiä sekoitetaan usein toisiinsa ja käytetään
toistensa asemasta; riittää, kunhan osaa ne eroittaa silloin kun niiden
täysi tarkkuus on kysymyksessä.
Seitsemäs luku.
Ylimmästä valtiovallasta.
Edellä esitetystä lauselmasta näkyy, että liittymistekoon sisältyy sekä
yhteisön että yksityisten molemminpuolinen sitoutuminen ja että
jokainen yksilö, tehdessään niin sanoaksemme sopimuksen itsensä kanssa,
tulee sitoutuneeksi kahdessa katsannossa, nimittäin ylimmän vallan
jäsenenä muihin yksityisiin nähden ja valtion jäsenenä ylimpään valtaan
nähden. Mutta tähän ei voida sovelluttaa sitä yksityisoikeuden
määräystä, ettei kukaan ole sidottu itsensä kanssa tehtyihin
sopimuksiin, sillä onhan suuri ero sillä, käymmekö sitoumuksiin itsemme
kanssa tai kokonaisuuden, jonka osa olemme.
Edelleen on huomattava, että julkinen päätös, joka voi sitoa kaikki
alamaiset ylimpään valtaan nähden sen kahdenlaisen suhteen nimessä,
minkä kannalta kutakin heistä on katsottava, ei saata vastakkaisesta
syystä sitoa ylintä valtaa omaan itseensä nähden, ja että siis on
valtioruumiin luontoa vastaan, jos ylin valta säätää itsellensä lain,
jota se ei voi rikkoa. Koska siihen nähden voi olla kysymyksessä
ainoastaan yksi ja sama suhde, on se silloin itsensä kanssa sopimuksia
tekevän yksityisen asemassa: siitä nähdään, ettei ole, eikä voikaan
olla minkäänlaista perustuslakia, joka sitoisi kansan yhdyskuntaa: ei
edes yhteiskuntasopimus ole sellainen; mikä ei kuitenkaan merkitse
sitä, ettei tämä yhdyskunta voisi aivan hyvin käydä sitoumuksiin muihin
nähden sellaisissa asioissa, jotka eivät loukkaa tätä sopimusta, sillä
muukalaisen suhteen muuttuu se pelkäksi yksityisolennoksi,
jakamattomaksi yksilöksi.
Mutta kun valtioruumis eli ylin valtiovalta saa olemassaolonsa vain
sopimuksen pyhyydestä, ei se voi milloinkaan käydä sellaisiin
sitoumuksiin, ei edes muihin nähden, jotka loukkaisivat tätä
alkuperäisintä päätöstä, kuten esim. luovuttaa jotakin osaa itsestään
tai antautua jonkun muun ylimmän vallan alaiseksi. Jos se rikkoisi
päätöksen, jonka voimasta se on olemassa, tuhoaisi se samalla itsensä;
ja mikä ei ole mitään, se ei voi myöskään mitään luoda.
Niin pian kun tämä joukko on liittynyt yhdyskunnaksi, ei voida loukata
ainoatakaan sen jäsentä käymättä koko yhdyskunnan kimppuun, ja vielä
vähemmän loukata yhdyskuntaa jäsenten siitä kärsimättä. Näin kehottavat
velvollisuus ja hyöty samalla tavalla molempia sopimuspuolia avustamaan
toisiaan, ja näiden samojen ihmisten on koetettava yhdistää tähän
kaksinaiseen suhteeseen kaikki ne etuisuudet, jotka siitä riippuvat.
Kun taas ylin valtiovalta ei ole muodostunut mistään muusta kuin niistä
yksityisistä, jotka ovat sen osina, ei sillä ole eikä voi olla etuja,
jotka olisivat näiden eduille vastakkaisia: ylimmän vallan ei siis
tarvitse antaa minkäänlaista takuuta alamaisille, koska on mahdotonta,
että ruumis haluaisi vahingoittaa kaikkia jäseniään; ja me tulemmekin
myöhemmin näkemään, ettei se saata vahingoittaa ketään heistä
yksityisesti. Ylin valtiovalta, jo siksi vain, että se on olemassa, on
aina sitä, mitä sen tulee olla.
Mutta tällainen ei ole alamaisten suhde ylimpään valtaan, koska ei
yhteisestä edusta huolimatta mikään vastaisi tälle heidän
sitoumuksiensa täyttämisestä, ellei sillä olisi keinoja päästä
varmuuteen heidän uskollisuudestaan.
Itse asiassa saattaakin jokaisella yksilöllä ihmisenä olla oma
erikoinen tahtonsa, joka voi olla vastakkainen sille yleistahdolle,
mikä hänellä on kansalaisena, tai ainakin käydä siitä erilleen. Hänen
yksityisetunsa voi puhua hänelle aivan toista kuin yhteinen etu: hänen
itsenäinen ja luonnostaan riippumaton elämänsä voi saada hänet pitämään
sitä, mitä hän on velkaa yhteisölle, jonkunlaisena vapaaehtoisena
verona, jonka menettäminen vahingoittaa vähemmän toisia kuin sen
suorittaminen rasittaa häntä; ja katsoessaan sitä siveellistä henkilöä,
joka muodostaa valtion, vain jonkunlaiseksi kuvitelluksi olennoksi,
koska se ei ole ihminen, nauttisi hän kansalaisen oikeuksia tahtomatta
täyttää alamaisen velvollisuuksia: väärä menettelytapa, jonka
leviäminen aiheuttaisi piankin valtioruumiin tuhoutumisen.
Jottei siis yhteiskuntasopimus jäisi vain tyhjäksi sananparreksi,
täytyy siihen hiljaisesti sisältyä sen sitoumuksen, joka yksinään voi
antaa voimaa muille, nimittäin sen sitoumuksen, että jos ken kieltäytyy
tottelemasta yleistahtoa, koko yhdyskunta saa hänet siihen pakottaa:
mikä taas merkitsee vain sitä, että hänet pakotetaan olemaan vapaa:
sillä sellainen on ehto, joka, antaessaan jokaisen kansalaisen
isänmaalle, takaa hänelle turvan kaikkea mieskohtaista riippuvaisuutta
vastaan, ehto, joka on valtiokoneiston perusaate ja liikevoima ja joka
yksinään tekee yhteiskunnalliset sitoumukset oikeutetuiksi, koska nämä
olisivat ilman sitä järjettömiä, hirmuvaltaisia ja mitä peloittavimpiin
väärinkäytöksiin johtavia.
Kahdeksas luku.
Yhteiskuntatilasta.
Tämä siirtyminen luonnontilasta yhteiskuntatilaan saa ihmisessä aikaan
hyvin huomattavan muutoksen, asettamalla vaiston sijasta oikeuden hänen
menettelytapansa perustukseksi ja antamalla hänen toimilleen sen
siveellisen tarkoitusperän, mikä niiltä siihen asti puuttui. Vasta
silloin, velvollisuuden äänen tultua ruumiillisten tuokiohalujen
tilalle ja oikeuden päästyä voitolle himoista, havaitsee ihminen, joka
oli siihen asti ottanut huomioon vain itsensä, olevansa pakotettu
toimimaan toisten periaatteiden mukaan ja kysymään järkensä neuvoa
ennen kuin kuuntelee viettejään. Vaikkakin hän luopuu tässä tilassa
useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän
korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja
kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat,
koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden
elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa
alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä
onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki
typerästä, kehittymättömästä eläimestä älyllisen olennon ja ihmisen.
Osoittakaamme muutamin helposti verrattavin seikoin koko tämän voiton
ja tappion lopullinen suhde. Yhteiskuntasopimuksessa menettää ihminen
luonnollisen vapautensa ja rajoittamattoman oikeuden kaikkeen, mikä
häntä houkuttelee ja mihin hän yltää; toisaalta voittaa hän
kansalaisvapauden ja omistusoikeuden kaikkeen siihen, mitä hän pitää
hallussaan. Jotta emme erehtyisi molempien tilojen etuja punnitessamme,
on meidän tarkoin eroitettava luonnollinen vapaus, jonka rajoina ovat
vain yksilön voimat, kansalaisvapaudesta, jota rajoittaa yleistahto,
sekä hallussaanpitäminen, joka on vain voiman tulosta tai ensimäisen
valtaajan oikeutta, omistusoikeudesta, joka saattaa nojautua ainoastaan
todelliseen oikeusperusteeseen.
Edellä sanottuun voitaisiin vielä yhteiskuntatilan hyväksi lisätä
siveellinen vapaus, joka yksin tekee ihmisestä tosiaankin itsensä
herran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas
sellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on
vapautta. Mutta tästä asiasta olen jo liiaksikin puhunut, eikä
_vapaus_-sanan filosofinen merkitys kuulu tässä selitettäviini.
Yhdeksäs luku.
Kiinteästä omaisuudesta.
Kukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se
muodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen
voimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan.
Asiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen
muuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja
sukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun
valtion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on
yhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja
peruuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan
muukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio
yhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien
pohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin
nähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden
nojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.
Ensimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin
väkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten
kun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on
luonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se
ratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan,
sulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty,
on hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään
oikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen
yhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka
oli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän
sitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.
Jotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi
ovat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä
asu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä
tarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei
tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat
ainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten
perusteitten puuttuessakin kunnioitettava.
Tosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan
oikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa?
Voidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan
jollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen
herraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä
hetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden
palata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa
suunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman,
muutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin
ryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka
luonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian
kruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko
Etelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden
omistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman
ruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia
menoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta
kuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman
haltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo
ennestään kuului muille ruhtinaille.
On helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat
maat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus,
ulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan,
tulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä
seikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri
heidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset
yksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun,
nimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten
kuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä
kuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin
Ranskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin
hallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.
Omituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten
omaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille
päinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi
oikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin
omistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun
heidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio
puolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he,
suostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä
enemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen,
mistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin
helposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä
ylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön,
niinkuin myöhemmin tulemme näkemään.
Saattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen
kuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille
riittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen
keskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa.
Millä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus,
mikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden
alainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei
yhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan
harjoittamisessa olisi todellista voimaa.
Päätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla
jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei
perussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa
päinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen
ruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut
aiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti
olekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki
tasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]