Samana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon
talossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli
hyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja
Piika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan
tilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat,
selvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että
he, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään
silmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin
parhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat
"hoivasivat" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki
huomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa
heinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja
kantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan
tyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli
nimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään
viidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan
lehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä
Ranta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan
metsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla
rikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin
käytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten
luonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja
tekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt
joutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina
pitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli
paras kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä,
koska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa
hänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi,
jollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja
tieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan
henttunsa kanssa ja halailemaan häntä.
Muut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei
turhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei
lemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä
kaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä
tulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. --
Mies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka
on välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä
varmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan... Tuommoiset lauseet
olivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut
juuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos
ottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän
oli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta
luonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli
korkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi
hyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin
kyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan
rahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.
Kerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiasta
Maijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.
-- Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen
vekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä.
Kelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin
tuommoiselle maailman heittiölle.
-- Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika
huijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on,
tottahan akkansa elättää.
-- Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos
Heikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän
osaa pettää... eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi
erinomainen Jumalan ihme!
Maijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut
emäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.
Kerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan
Heikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä
kesantopellolla.
-- Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan
ensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää
ahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.
-- Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi
aavistaen isännän aikomusta.
-- No niin, tulinpahan ne sanoneeksi ikäänkuin itsekseni, ajatellessani
omia kokemuksiani.
-- Niinpä niinkin. Mutta jos niillä muuta erityistä tarkoitatte, niin
puhukaa vaan suunne puhtaaksi! kehoitti Heikki harvakseen.
-- No, jos ma suoraan sanon, niin kyllä minusta on turha yritys ottaa
akan kun mies on semmoisella kannalla kuin esimerkiksi sinä.
-- Saattaapa olla -- turha yritys... minä sillä väliä pidä. Mutta
yrittää kumminkin on lupa yhdellä yhtähyvin kuin toisellakin, päätteli
Heikki arvelematta.
-- Miksei... lupa on kyllä yrittää, mutta jos yritys menee, -- päin
mäntyyn!
-- Menköön aikaa! Siksikö toisten pitäisi kieltäytyä tuosta hekumasta,
että mahdollisesti heidän kävisi huonosti? Minä en myönnä toiselle
parempia etuoikeuksia kuin toisellekaan elämän hauskempia puolia
valitessa.
-- Vai niin. Sinä luulet että avioelämä on jotakin "hekumaa" ja
"hauskuutta". Tekisi mieleni sanomaan sinua suorastaan lapselliseksi
tässä asiassa vaikka olet jo kolmenkymmenen vanha mies. Hauskuutta ei
se ole niillekään, joilla on vähän enemmän kuin "kädestä suuhun",
saatikka sitte niille, joilla ei mitään tulevien päiväin varaksi ole.
-- Huomaan, että isäntä sattuvasti muistuttaa minua köyhyydestäni nyt
kun hän kyllä tietää että _minäkin_ aion vaimon ottaa. Hyvä asia, että
muistutetaan, vaikka ilmankin sen kyllä tietäisin. Aikomustani en nyt
kumminkaan peruuta vaikka kimpaleet kalliosta lähtisi. Olen näetten
päättänyt kokea maailmaa siltäkin kohdalta. Sitä olen jo muilta aloilta
kokenut ja tullut huomaamaan, että aikaa olisin jo masentunut, jollei
minulla olisi tätä häikäilemätöntä luontoa. Kohden käyn, vaikka maailma
kääntäisi minulle entistäkin tylymmän puolensa. Minulla on, Jumalan
kiitos, vielä halua elää, ja siis tahdon elää aikomusteni ja halujeni
mukaan reippaasti ja surkeilematta.
-- Karaistu mies! sanoi isäntä naurahtaen, ja ajatteli: Sinusta minä
viisi, mutta sääliksi käy kelpo tyttöä.
* * * * *
Lähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta
tuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä,
että he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja
Maijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika.
Maija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä
vihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli
haastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta
viivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän
käsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli
osottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia
kuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja
pyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle
kannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.
Vihdoin hän myöntyi.
Hän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli
rahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä
kyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.
Hänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko
naimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut -- ja pitihän sitä
vielä kerran oikein iloita, päätteli hän.
Hän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen
tilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät
edeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena:
silloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin
juodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.
Häät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät
pappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja
rikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että
Koturi-Heikki "meni noin mahtavasti". Kutsutuita vieraita oli
lukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle
ja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä
heille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa
että juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen
mies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan
impi. "Hopeissa" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä
tilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut -- surusta, niin
arveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo
samana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki,
jotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että
kiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi.
Puolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan "aika
tenässä", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan
viina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä
maailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen,
muuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä
kahakoita kymmenittäin.
Heikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.
Vihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn
parikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi
peräti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi
vaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää,
heittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään
puolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota
ansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin
monilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.
Sitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi
kurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat
huonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään
halua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen
siisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen
silmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut.
Palveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla,
auttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin
kerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun
hän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: "Enkös minä
sitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä."
Heikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä,
sittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä
talvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa
kulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän
ei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos
milloin vaan paikalle sattui.
Nälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.
Heikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut
mitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin
kaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon
onnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä
köyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia
kaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin -- koko
maailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi.
Heikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja
entinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa
vähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan
äiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset
nureksivia vanhempiaan.