IV.

Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun Tuppelan Kalle niin kovin

innostui lukeissaan erästä kirjaa pihlajan kukkain tuoksussa kotinsa

tupamökin ullakolla. Hän on tänä aikana tullut kyllin ja moninkerroin

tietämään, että toivomuksensa kouluun pääsemisestä oli kaunis unelma,

joka ei koskaan ollut toteutuva, vaikka veljensä Jussi kyllä oli

luvannut tulla siinä tapauksessa, että Kalle kouluun pääsisi,

vanhentamaan isää ja äitiä. Ensimmältä oli hän jonkun kerran puhunut

asiasta papille -- sillä muita korkeita herroja ei lähi-seutuvilla

ollut -- ja saanut häneltä vastaukseksi, että kyllä se olisi kovin

vaikeaa köyhälle pojalle päästä kouluun. Ei, se ei käynyt ollenkaan

laatuun, jollei joku mahdottoman rikas rupeaisi auttamaan; kruunu ei

kustanna ketään kouluun. Ja kukapa -- tokko itse kruunukaan -- tietäisi

mennä auttamaan nuorukaista opintiellä. Oli varsin monta heittiötä

tullut juuri koulunkäyneistä, lukeneista miehistä. Siellä kouluissa

olivat kiusaukset vasta suuret. Synnit semmoiset kuin juoppous, huoruus

ja korttipeli tahtoivat väkisinkin viedä koulunuorisoa kaupungissa

turmeluksen tielle ja "niin monta -- oli pappi kättänsä heilauttaen

sanonut -- todella vienyt syvimpään turmelukseen!" Ei, parasta oli

"pysyä Jumalan määräämässä asemassa, rukoilla kärsivällisyyttä ja

masentaa mielensä kuohuja". Oli hän sanonut olevan kuitenkin

mahdollista päästä -- Kalle ei oikoin muistanut sanoiko hän kruunun vai

joidenkin muiden kustannuksella -- kouluun, mutta sen koulun käytyä

pitää lähteä pakanainmaalle, pimeydessä vaeltavan kansan keskelle

saarnaamaan ja sinnemenijän täytyi "olla erinomaiselta Kristuksen

hengeltä elähytetyn."

Ne "kovat kiusaukset", joita pappi oli sanonut koulunuorisolla

kaupungeissa olevan, eivät häntä olisi peloittaneet. Jos niin olisikin

ollut laita, että semmoisia kiusauksia olisi, niin tottahan hän niitä

voisi vastustaa. Olihan hän jo uitoissa nähnyt paljon pahuutta. Ja

hänenkö sitte pitäisi jäädä pois koulusta ja opetusta vaille sen

tähden, että monesta koulunkäyneestä oli tullut heittiö?! Hänestä, sen

hän uskoi, ei ainakaan heittiö tulisi.

Kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei ainakaan sen miehen kautta

tullut kouluun pääsemään, aikoi hän monasti kirjoittaa jollekin muulle

korkealle herralle. Mutta kenelle ja miten sitä pitäisi kirjoittaa,

että se huomioon otettaisiin, siitä ei hän päässyt selville. Hän oli

aikonut kirjoittaa nimismiehelle, kruununvoudille taikka tuomarille.

Ei, mutta nehän vasta olivat niin viluisia herroja, oli hän kuullut ja

osaksi itsekin nähnyt, etteivät ne ainakaan ottaisi hänen pyyntöään

kuulevaan korvaansa. Niin, vihdoin hän oli jättänyt koko toivon,

koettanut masentaa mielensä kuohuja, ajatella ainoastaan jokapäiväistä

työtänsä ja Jumalaa, käsittämättömänä mutta kaikkitietävänä ja

jokapaikassa läsnä-olevaisena.

Mutta tyydytystä ei hän saanut. Hän oli hankkinut lainaamalla ja osaksi

ostamalla joukon "maallisia kirjoja"; niitä oli muutamia lahjoitettukin

hänelle. Näitä kirjoja hän luki milloin vaan vähänkin riitti aikaa ja

mielensä ikävöi jotakin; se ikävöi tunkeumaan yhä kauemmaksi eli

syvemmälle niihin tietoihin, joista hän lukemalla oli saanut vihiä ja

hän myöskin alituiseen halusi sitä kultaista aikaa, että hän tulisi

vapautetuksi kovasta, vaivaloisesta ruumiillisesta työstä, varsinkin

tuosta ilkeästä uitosta. Tuo alituinen miettiminen, nuo kummalliset

halut ja toivot tekivät hänet niin omituiseksi, että hän oli kuin mikä

vieras ja muukalainen kotiseutulaistensa keskellä jopa omien

sukulaistensa ja vanhempainsa luona. Ja semmoiseksi hän tunsi itsekin

itsensä. Pahaa se teki hänelle kun hänen muutoin hyvä, vanha äitinsä

koetti Jumalan sanan kautta näyttää hänelle, että kaikki maallinen

viisaus on hulluus ja että Jumala valitsee omikseen ainoastaan tyhmät

ja yksinkertaiset. Mikä ristiriitaisuuden maailma! ajatteli hän

silloin.

Niin, tuommoisessa henkisessä taistelussa olivat nuo kahdeksan vuotta

kuluneet ja suuri oli ollut taistelu ruumiillisen elämän ylläpidoksi.

Uitossa, samalla tapaa kuin sinä ensimmäisenä vuotena, oli hän ollut

joka vuosi. Hänen uittamistaitonsa oli kyllä hieman parannut, mutta ei

hän milloinkaan pystynyt sillä työalalla parsimaan Koturi-Heikin

jälkiä. Senpä vuoksi hän saikin aina tyytyä "huonon miehen palkkaan",

vaikka hän kyllä sai kärsiä vilua ja märkyyttä yhtä hyvin kuin muutkin

uittomiehet jopa pelkoa hengenvaarasta enemmänkin. Raamatusta, jota hän

muiden kirjain ohella varsinkin lapsuudessaan oli uutterasti lukenut,

oli hän saanut sekä kauniita että kauheita mielikuvitelmia. Kauheat

kuvitelmat astuivat pelottavissa kohtauksissa mieltä masentavina

silmäin eteen. Ja niitä oli hän nähnyt monen ihmisen ja vanhempainsa

vavistuksella pelkäävän. Hän olisi varsin mielellään jättänyt tuon

uiton. Hän tunsi, että hänen terveytensä rupesi käymään heikoksi.

Kummallista ruumiinvaivaa oli hänellä; itse hän arveli sen tulleen

kylmistä vesistä, mutta moni vanha muija väitti sen olevan Jumalan

rakkaan käden, joka sillä tavoin veti häntä puoleensa. Hän oli

koettanut saada mökille maata niin paljon, että siitä työtätekemällä

olisi elatus saatu, mutta turhaan. Ei toteutunut tämäkään hänen

toivonsa, joka hänellä oli ollut, nimittäin, että jollei hän kouluun

pääse, niin olisi jonkullainen maatila eis joksikin tyydytykseksi.

Saisi sitä asua ja lukea joutoaikoina -- oli hän ajatellut. Jonkun

liuskan kivistä ahoa oli hän talosta saanut entisen lisäksi, mutta

kyllä siitä kans "taksvärkkiä" tahdottiin entisen lisäksi yhtä

tuntuvasti. Ja enempää maata ei talon isäntä ollut sanonut voivansa

antaa.

Kahdeksan-vuotinen ajanjakso ei ollut tuottanut sanottavaa edistystä

Tuppelan mökille eikä Kallelle. Oli hän kumminkin tullut "huomaamaan

maailman olosuhteista sekä kokemuksesta että lukemisesta koko joukon,"

tapasi hän itse sanoa. Ja nyt, -- toukokuun lopulla -- oli hän entisen

toverinsa, Koturi-Heikin kanssa tullut uittoon Lappajärvelle. Pitkältä

oli tuntunut matka, ja kylläpä se olikin oikein monta peninkulmaa,

mutaista, vahvahietaista ja -- pitkäveteinen kevät kun oli --

paikottain vielä lumihyhmäistä maantietä läpi ikävien sydänmaiden,

mutta varma toivo lautalle pääsemisestä oli keventänyt heidän

jalkojaan. Ja heidän toivonsa toteutuikin.

Niin, he olivat nyt Lappajärven rannalla, järven, joka ei ole hoikka,

mateentapainen suikulainen niinkuin Ätsäri, vaan leveä, lyhytläntä

leipukka kuin lahna. Oikeinpa se näyttikin kokojoukon mahtavammalta

Ätsäriä, tuo järvi, jossa nyt jää-joukkiot ja -säpäleet uiskentelivat

länsituulen edessä. Ei sen laajuutta nämä ylimaan miehet oikein

käsittäneet eivätkä tarkalleen eroittaneet Kärnan saarta, taloineen,

seisoessaan Alajärvestä tulevan joen suussa Lappajärven eteläisimmässä

perukassa.

Muita miehiä oli siellä hyvä joukko: rivakoita, vilkkaita kauhavalaisia

ja vähän kankeampiluontoisia lappajärveläisiä. He puhuivat ison joukon

erilaista suomea ja näistä kummastakin kielimurteesta erosi taas

ylimaalaisten puhe. Noh, helposti siinä sentään toisiaan ymmärrettiin.

Riuskeita olivat nuo Kauhavan pojat, ja olipa lappajärveläisissäkin

joku oikein miehestä menevä, ajatteli Heikki siinä heidän joukossaan.

Kyllä hän oli nähnyt monelta taholta Suomessa sekä suomalaisia että

ruotsalaisia, ripeitä ja väkeviä miehiä ja olipa hän itsekin aikoinaan

ollut poika puolestaan. Mutta kummallista kuinka hän tunsi jo entisen

hilpeytensä laimistuneen. Niin, paljon hän oli huonontunut entisestään;

silloin ja silloin hän oli niin ja niin ollut, mutta paljonpa hän oli

juonutkin. Kyllähän sitä aina niinkauan meni kun yksinään oli, mutta

saakeli, se akka tuli otetuksi. Kyllä siinä oli tottakin, mitä se

Rnnta-ahon isäntä väitti kahdeksan vuotta sitten. Nyt siinä itkevät ja

parkuvat ne kenekset leivän perään ja akka haukkuu, sanoo minun

syykseni kaiken köyhyyden. Kurja elämä! mutta, muistanpa -- -- -- "en

toivokaan pysyväistä lempeä." Sinne jätän "leipäsuden" penikoineen ja

itse heijailen maailmalla! Tahdon vielä olla riuskea, suruton

poikamies.

Näistä ajatuksistaan keskeytti hänet eräs Kauhavan poika, joka kysyi:

-- Olettakos te kuinka rohkia veren päällä?

Lautta, jonka ponttoolla oli nyt miesten lisäksi hevonenkin, mennä

junnasi isossa matkaa rannasta!

-- Kyllähän minä veenkin päällä olen liikuskellut eläissäni, vastasi

Heikki ja silmäyksensä osotti jotakin, joka tahtoi sanoa: oletkos

sinäkin uittomies?

-- Entäs sinä pienellaanen nuori mies, tohorikkos sinä pölkyyllä

kulkia? kysyi Kauhavan mies Kallelta.

-- Kyllähän minä nyt sentähe tohin, muttei se hyvääkään oo.

-- Tyä että ole tainnu paljo olla uittojoissa, sanoi sivusta eräs

lappajärveläinen.

-- Kyll' oon ollu, vastasi Kalle.

-- Plaataankos siälä teirän puoles ajaa savia kytöpelloolle? kysyi

kauhavalainen.

-- Eikä juuri paljo. Ei siellä taho olla savea. Eikä kytölöitäkään

kovin paljo viljellä, vastasi Kalle.

-- Myä hukutaan! huusi eräs lappajärveläinen hätäisesti.

Miehet säpsähtivät järkijärestään ja huomasivat, että tuuli, joka yhä

yltyen puhalsi lännestä, sysäsi suurta jääröykkiötä lautan syrjää

vastaan jonkun matkan päässä ponttoosta.

Kaksi uittoherraa seisoi lähimmällä kohdalla rannassa. Toinen heistä

huusi:

-- H----tin syötävät! Katsokaa lautan perään. Näettehän, se hajoo,

poomi on katkennut, jäät pakkaa päälle. Kirottu länsi rupesi nyt noin

riehuamaan!

-- So, so so, huomautti toinen, ei tässä auta kiukku Jumalan voimia

vastaan. Jospa vaan miehet pelastuisivat.

-- Ja hevonen kans! Se maksaa ruukille enemmän kuin joku mies, ärjäsi

toinen päällikkö; miehiä päiväpalkalla saa, mutta hevosen hinta satoja

on!

-- Maltu! Hevonen myöskin... mutta ainakin miehet pelastukoot.

Ei kulunut pitkältä aikaa kun jo lautta oli kaikki hajalla jäiden

seassa. Miehet ponttoolla hätäilivät, joku yritti menemään pölkyille,

mutta täytyi heti jälleen turvautua ponttoosen, sillä pölkyt

kumpusivat, nousivat toinen toisensa päälle kasoihin jäiden edessä.

Ponttootakin kallisteli sinne tänne kovat hyrskyt ja jäät, myrskyävän

tuulen käsissä. Vähitellen se läheni rantaa, josta herrat itse, kun

muita ei ollut saatavissa, koettivat soutaa veneellä apuun. Rannan ja

ponttoon väli oli nimittäin jäistä vapaa. Töintuskin ehtivät kaikki

miehet pelastua, märkinä, viluissaan, kun jääröykkiö syrjästä tulevaa

jääkasaa vastaan kaasi ponttoon aivan syrjälleen. Hevonen, joka koko

ajan oli hirnunut ja vauhkaillut ponttoolla, hyppäsi jäiden sekaan.

Ison aikaa se siellä molikehti ja hirnui, ennenkuin miehet, Heikki ja

kolme kauhavalaista, ehtivät veneellä hyrskyävissä aalloissa jäiden

reunaan ja yhden pidellessä venettä, nostivat hevosta niin paljon että

se pääsi vapaalle vedelle. Se lähti uimaan ja pian seisoi se rannalla,

hirnui ja pöristeli.

Se kiukkuinen uittoherra oli sangen tuskainen nyt huolimatta siitä,

että sekä hevonen että miehet pelastuivat. Hän kirosi moneen kertaan

tuulen, joka tuommoisen häviön oli lautalle tehnyt. Mutta mikäs siinä

auttoi, niin se oli käynyt, eikä voinut ajatellakaan lautan kokoamista

ennenkuin tuuli asettuisi.

Eikäpä se tuuli heti asettunutkaan. Puolitoista vuorokautta saivat

miehet odotella läheisessä talossa. He eivät siitä suurta välittäneet;

päättelivät vaan: kyllähän ruukilla rahaa on.

Lähes kaksi vuorokautta kului lautan kokoamisessa. Pölkyt olivat tuulen

ja jäiden edessä pakkautuneet suuriin röykkiöihin lähellä rantaa;

alimmaiset olivat pohjassa ja ne olivat käyneet niin raskaiksi, että

vapaiksi päästyään, eivät tahtoneet veden pinnalla pysyä. Paljon uusia

poominvitsaksia tarvittiin ja ponttookin oli reuhtoontunut melkein

hajalle. Siinäkös miehet toisenkin kerran housunsa kastelivat,

oikoessaan ja asetellessaan noita niljaisia pölkkyjä uudelleen

lautaksi. Heikki otti päälleen, niinkuin itse sanoi, entisen

uittomiehen vikkelyytensä. Hän tahtoi näyttää kauhavalaisille ja

lappajärveläisille miehuuttaan tässä työssä. Kyllä hän olisi nytkin

ollut paras, jollei erästä Kauhavan poikaa olisi ollut, "se, sanoi

Heikki, on koko peijakas pölkyllä pysymään". Kalle melkein alituisesti

rämpi rannassa, vyötärystään myöten vedessä seisten, töytti ja repi

pölkkyjä vapaalle uimaselle.

Eräänä aamuna lähti lautta taas junnailemaan. Jäät olivat jo jokseenkin

kaikki hävinneet, ainoastaan rannoissa oli vähän jääpalasia. Kauniilla

ilmalla, jokseenkin tyynellä mennä heijailtiin, iloisissa pakinoissa,

järven pinnalla; kauniisti, hopeilevasti heijasti auringonsäteet

vedessä, joka näytti lavealta kuin meri ainakin, uutterasti teuhasivat

ihmiset maatöissään, sonnanajossa, kynnöllä ja kuokolla järven

rannoilla. Tätä näin hauskaa kulkua kesti runsaasti puolitoista

vuorokautta.

Mutta silloin alkoi läntisellä taivaanranteella sientyä vihantaan

pilveen. Se synkkenemistään synkkeni, jymisi, salamoi ja yhä kohosi

pilvi. Järven pinta näytti varsin synkältä. Tuulemaan rupesi, se

yltymistään yltyi. Miehet eivät puhuneet juuri mitään, alakuloisesti

vaan katselivat toisiaan silmiin; kuiskasivathan väliin: saa nähdä

kuinka kova ilma siitä tulee; ei se mitään olisi jos oltaisiin maalla

jokiuitossa. Yhä kovemmaksi kävivät ukkosen jyräykset ja yhä tiheämpään

välähteli salama; ryöpyten aaltoili järvi tuulen edessä. Ankkuri oli

laskettu aivan ponttoon viereen, mutta ei se pohjassa kiinni pysynyt.

Miehet huomasivat lautan pakenevan tuulen mukana yhä lähemmäksi itäistä

rantaa. Ja vettä alkoi tulla, "satoi niinkuin taivaasta mahtui." Pian

olivat miehet läpimärkinä. Rämähdellen, ikäänkuin kalliota särkien,

raikui ukkosen jyrinä nyt niin kammottavalta näyttävällä Lappajärvellä.

Miehille, jok'ainoalle, tuli kova vilu. Leuvat lotisivat ja koko ruumis

tärisi, jota ilkeää vavistusta lisäsi pelko vilun yhteydessä.

Puolentunnin vaiheille oli "Jumalan ilma" raivonnut. Pilvi syrjistyi

itäiselle taivaalle. Synkkä se oli auringon siihen paistaessa, vielä se

jymisi ja pauhasi. Mutta pian oli luonto taas kaunis ja tyyni.

Ankkuri soudettiin; miehet, kymmenen luvultaan, ja hevonen, heidän

uskollinen työtoverinsa, alkoivat vääntää kelaa, ja lautta meneskeli

entiseen tapaansa.

-- Maata pitää tästä ruveta muokkaamaan jokaisen; repimään leivän

suosta. Tottahan jonkun palasen rahkasuota haltuunsa saa. Törkeää on

tämä uittotyö ja etelä-pohjanmaalaisen luonnolle sopimatonta,

päättelivät kauhavalaiset.

-- Saman sanomme me vaikka hiukan hiljempaa, säestivät lappajärveläiset

siihen.

-- Uiton minäkin hyljään ja lähden kiertelemään ympäri Suomen maata,

sanoi Heikki rehevästi, -- kauas ei tuota sentään tarvinne mennäkään

koskapa kuulutaan ruvettavan tekemään rautatietä Tampereelta Ätsärin

kautta Waasaan. Mutta hyvästi olkoon sanottu kotiseudulle ainaiseksi!

Entäs sinä vanha toverini, Tuppelan Kalle, mitä tuumaat

tnlevaisuudestas?

-- Siitä en tiedä muuta kuin että se on synkkä kuni äskeinen ukkosen

pilvi!