Ylimaan paksut lumet alkavat vajota, pälviä näkyy vainioilla,
kanervikkokankailla ja mäkilöillä; purot, joet ja järvet rupeavat
aukenemaan jääkuorestaan. Vedenjuoksun aika on tullut. Ätsärin järvi on
kauttaaltaan vesisiljulla, jää tummuneena, paikoittain vapaa vesi
lainehtii etelätuulen puhalluksissa. Teeren kukerruksia, laulurastaan
suloisen ihania liverryksiä ja monenmoisia isompain ja pienempien
lintujen kaakotuksia ja viserryksiä kuuluu joka taholta metsäisiltä
kankailta ja mäiltä. Kuusikko-mäellä Tuppelan läheisyydessä laulaa
ryystävät kyyhkyset kamalan surullisesti, ihmisten matkien näin: "kyyh
kyyh kyyh kymmenen munaa, kahteen katoomaan pitää." Kaikkialla huomaa
nyt, että luonnossa on tulossa suuri muutos: talven yksitoikkoinen
kylmyys ja jäykkyys taistelee viimeisiään suven suluttavaa,
eloatuottavaa voimaa vastaan.
Kesäntulo ei tosin näyttänyt aivan varhaiselta, jollei kovin
myöhäiseltäkään; oli nimittäin Vapunpäivä eli toukokuun alku. Pitkä
kevät ja sitä seuraava kova nälkä- ja kuolovuosi olivat, vaikka niistä
oli kulunut jo useampia vuosia, vielä ihmisillä tuoreessa muistissa;
senpä vuoksi toivolla ja jännityksellä odotettiin kevättä ja kesää.
Tuppelan Kallen oli nyt ensi kerran lähteminen uittoon kauemmaksi;
kotilähellä oli hän jo muutamina edellisinä vuosina ollut uitossa.
Vastenmielistä ja tukalaa oli lähteä sinne tuntemattomiin vaaroihin ja
semmoisessa kevät-lumisohjussa kuin oli, mutta -- täytyi. Hänestä ei
tosin ollut maatyökään mitään mieluista eikä hän paljoa ollut ajatellut
minkään työn päälle -- hänen ajatuksensa ajelehtivat melkein
alituisesti niissä asioissa ja seikkailuissa, joista hän oli lukenut
sekä raamatusta että muista kirjoista, kirkkohistoriasta, Suomen
historiasta ja muista semmoisista; paljon hän myöskin ajatteli
eläimistä ja linnuista -- mutta nyt kun maa rupesi paljastumaan ja
uittoon oli lähdettävä, heräsi hänessä halu maamiehentöihin.
-- Voi jospa meillä olisi maata niin paljon, että sitä asumalla
voisimme toimeen tulla, sanoi hän vanhemmilleen.
-- Eipä sitä ole annettu kaikille yhtä suurta osaa täällä maailmassa,
täytyy kuitenkin tyytyä -- lohdutteli äiti -- vaikk'ei minusta silti
suinkaan ole mieluista sinun lähtemisesi, varmaankin monta unetonta
yötä saan taas valvoa sinua murehtien.
-- Niin, mutta pitäähän sitä miehen oppia uskaltamaan eikä se
murehtimisesta parane, sanoi siihen isä kokeneen miehen
lujamielisyydellä, maailma on kovaa kestää, mutta kestää kumminkin
pitää!
Eväskontti, johon pantiin suurenpuoleinen aski voita, juusto ja
kahdeksan leipää, laitettiin pojalle. Konttiin pistettiin myöskin
varreton keksi. Samoin kuin talvella tukinhakkuusen lähtiessä varoitti
nytkin äiti poikaansa katsomaan eteensä, ettei mitään vahinkoa ja
onnettomuutta tulisi.
Kun halpainen koti tuntuu rakkaalta, mitähän sitte jos olisi hyvä koti,
ajatteli hän mennessään.
Nähtyään miesjoukon menevän mäkirinteessä Ranta-ahon tuollapuolen, otti
Kalle juoksun saavuttaakseen heidät; raskas kontti ja vesinen ja
hyhmäinen tie hidastuttivat juoksua.
-- Kas, Tuppelan Kalle juosta ressuttaa perässämme, huusi
Koturi-Heikki, jonka vilkas silmä sattui taakse vilkasemaan, --
odotetaan Tuppelaisen poikaa!
Miehet, joita oli lähes kolmekymmentä, hiljensivät kävelyään. Kalle
saapui joukkoon.
-- Noh, astutaan nyt sitte kuin viimeistä päivää, kun Tuppelan Kyöstin
poikakin on joukossa, komensi Heikki.
Kaikilla miehillä oli jaloissa pieksusaappaat ja useimmilla myöskin
kontti selässä. Pukeutuneina olivat miehet toiset sarkavaatteisin ja
toiset ohukaisempiin puolivillaisiin "kesäverhoihin"; kaikilla
työkintaat kädessä. Kallella oli yllään paikattu sarkatakki, jalassaan
kesäverkaiset housut. Heikki oli pukeutuneena paikattuihin
verkavaatteisin. Rahaa ei hänellä enää ollut, sen itse sanoi; oli
täytynyt tehdä jo vähän velkaakin kortteeritaloon; pari leipää ja
vähäläntä aski voita oli hänellä nyytissä -- siinä kaikki. -- Mutta
murehtikoon hevonen, joll' on suuri pää, ilveili hän. -- Enempää
matkavarustusta ei ollut muutamilla muillakaan.
Maikalla yhtyi joukkoon yhä lisää miehiä. Yötä pitivät jonkun verran ja
haukkoivat eräässä talossa.
Runsaasti puolitoista päivää käveltyään vesi- ja kylmäsotkuista tietä
saapuivat miehet matkansa päämäärään: pienoisen Tuhkionjärven luokse.
Siellä jo oli joukottain miehiä muilta paikkakunnilta ja toisia yhä
tuli.
Tuhkionjärven jäälle kasoihin ne tukit olivat talvella ajetut. Täältä
niitä nyt oli alettava uittamaan vähäpätöistä, korpien, rämeikköjen ja
nevamaiden läpi suikertelevaa Tuhkionjokea pitkin sekä muutamain
vähäisten järvien, salmien ja koskentapaisten läpi Ätsärinjärveen.
Rämeikön molemmissa tuvissa oli taas tungosta ja pouhua yllinkyllin.
Miehet asettuivat kontilleen päivällistä haukkomaan. Kaikellaista siinä
puheltiin. Heikki sanoi:
-- Taitaapa olla joukossa useampia ensikertalaisia. Meidän kylästä
ainakin on yksi, Tuppelan Kalle, näetten.
-- Enpä vain minä ole täällä uitossa ennen ollut, kuului muutamilta
tahoilta... En minäkään, -- en minä liion, lisäsivät useat.
-- Eiköhän sitte ole kohtuullista että minä teille vähän selittelen
näitä työaloja täällä. Minä ne tunnon kuin viisi sormeani.
-- Kyllä se sopivaa on. Antaa tulla... sanoi moni joukosta.
-- Niin tuota, alkoi Heikki, tästä järventapaisesta alkava Tuhkionjoki
suunnittaa hiljaisen juoksunsa aluksi, kolmen virstan pituudelta,
luodetta kohti virstaa pitkään Kivijärveen asti. Tällä välillä, joka on
enimmäkseen nevoja ja paikoin vähän korpia, on neljä tammea oli lussia,
joilla aina vettä paisutetaan; muuten ei kevät-tulvainkaan aikana saisi
luistamaan tukkia Tuhkiolla, niin mitätöntä jokea se on; Kivijärvestä
ohjaikse joki salmentapaisena eteläistä ilman suuntaa kohti
Kortteisenjärveen, joka on kahta ryssän virstaa pitkä mutta hyvin
soukka. Siitä alkaa joki vilkastua kosken tapaiseksi, kuohahtaen
parhaimmilleen Myllykoskessa. Sitten on pitkältä aukeaa nevaa
Lopotinkoskeen asti, joka laskee virstaa pitkään Pemunjärveen. Tästä on
vähäinen salmi Niemisselkään, joka on kahta virstaa pitkä.
Niemisvedestä alkaa isompaa, yhäti eteläiseen ilmaan suunnittavaa
jokea. On sitten vielä Reijonkoski, Ohrakoski ja Nuutinkoski ja virstaa
pitkä Moksunjärvi ja vähäinen salmi, niin tulee Hangonselkä, joka on
kahta virstaa pitkä. Sitten tulee Nääsinsalmi ja siitä alkaa uitto
vastavirtaan kahta virstaa pitkään Väliveteen ja niin mennään nivan
pohjosta kohti kunnes on Nyyssösensalmi. Sitten ollaan Ätsärillä, joka
niinkuin moni joukosta tietää, on kymmentä virstaa pitkä järvi.
Ätsärillä on paljo saaria, ja kahta virstaa eli puolta peninkulmaa
leveä on se järvi leveimmältä kohdalta.
-- Kylläpä siinä on monta mutkaa ennenkuin siellä ollaan, sanoivat
ensikertalaiset.
-- Onpa niinkin, sanoi Heikki, lakkasi syömästä, oikoi ja haukotteli.
Kyllä siinä rähmiä ja ponnistaa saadaan, muttei uittopojan sovi
semmoisia kammoksua.
Keksi, tuo uittomiehen työase oli jokaisella kotoa muassa. Mutta varsia
ne puuttuivat, jonka tähden miehillä nyt syömästä päästyä tänä
iltapuolena oli varsipuiden etsiminen ja valmistaminen työnä.
Semmoisten, noin kolmea syltä pitkien hoikkain kuusenorsien etsintään
kului useita tuntikausia.
Uittoherra, hattupäinen, paksu lihava mies, käveli keppikädessä talon
pihan ja järvenrannan väliä, ja puheli ylpeästi siitä seikasta, että
miehiä oli niin kosolta uittoon tullut. -- Niitä on nyt taas sakeassa
kuin sääksiä, pahkiloi hän, -- ainoastaan parhaimmille kannattaa antaa
kolme markkaa päivältä; -- semmoista palkkaa älköön toivoko moni!
Loppu päivästä meni miehiltä tyynni keksinvarsien tekemiseen.
Seuraavana päivänä odoteltiin järven jään sulamista. Kyllä se jo hyvin
löyhtynyttä oli; tukit enimmäkseen olivat irtonaisten jäiden vallassa,
mutta kumminkaan ei vielä sinä päivänä saatu lauttaa oikeaan
järjestykseensä.
Sen jälkeisenä aamuna tuli uittoherra edustuvasta suureen tupaan, jossa
makasi miehiä salkonaan lattialla.
-- Hoi pojat, ylös! komensi hän. Järvi on sula, lautta vesiajolla. Joku
kymmenkunnan miestä menköön heti etimmäistä lauttaa kulettamaan ja
ohjaamaan. Toiset jälkemmäisempiä, niin paljon kuin tilaa aukenee. Ja
miehiä jokivarren täydeltä soluuttamaan siellä olevia tukkia!
Lauttaa ohjaamaan käsketyt miehet lähtivät heti järvelle. Muut miehet
rupesivat einestä haukkomaan ja kiirehtivät sitten jokivarrelle.
Tukkikasojen ympärille järven jäällä oli talvella asetettu n.s.
poomipuut. Ne olivat tukkipölkkyjä, joiden päihin, ensin kirveellä
vähän litteäksi veistettyä, oli tehty reiät. Vitsantapaisesti
väännetyillä kuusennäreillä nämä tukit olivat sidotut reikäin kautta
päistä yhteen, ja se se nyt oli tukkilauttaa koossa pitävä poomi.
Lauttaan kuuluu kahdeksan yhdeksän tuhatta ja suurimpaan kaksitoista
tuhatta pölkkyä. Ponttoo myöskin tarvitaan ja ihan välttämättömästi
lautan kulettamisessa; se on lautan pää ja ponsi. Kymmenkunnan pölkkyä
oli kiinnitetty poikittaispuilla ja paksuilla närevitsoilla lujasti,
taajasti rinnakkain. Tällä ponttoolla käy miesten seisominen kuin
tuvanlattialla, vaikka se hylkkyilee läikkyvällä vedellä; siihen
asetetaan pystyyn kela, joka miesten (täällä ei käytetty hevosvoimaa
siihen tarkoitukseen) sitä pyörittäessä kiertää ympärilleen varppia ja
kun varpin toinen pää on kiinnitetty ankkuriin, joka lepää etäämmällä
järven pohjassa, niin täytyy tukkilautan mennä junnata ankkuriin päin,
jollei käy kova tuuli vastaan.
Poomipölkkyjä sitomassa, ponttoota laittamassa ja muita semmoisia
valmistavia töitä varten oli Tuhkionjärvellä jo viikonpäivät ollut
vähäinen joukko miehiä.
Aika molsketta oli järvellä kun miehet repivät, oikoivat ja asettelivat
tukkia poomin sisällä järjestykseen. Siinä kysyttiin pölkyllä
pysymistaitoa. Ja uittoherra katsoi tarkasti perään, kutka joukossa
parhaita olisivat. Ne samat miehet, jotka ennenkin, siellä nytkin
ketteryyttä osottivat. Ja niiden joukossa oli Koturi-Heikki paras,
myönsi uittoherra. Reippaasti hän siellä liikkui kuin kovalla
tantereella ikään, vaikka pölkyt alla pahoin keikkuivat; lauleli vaan
siellä ja huusi ja komensi.
Kun ensimäinen lautta oli saatu junnatuksi ahtaalle joen suuhun, lähti
Heikki keksineen joelle uittamaan. Kovaa touhua oli sielläkin. Miehet
täällä koettivat olla niin ketteriä kuin suinkin saattoivat; täytyi
kumminkin ensi päivänä kolmen markan päiväin toivossa osottaa
ahkeruutta. Kiivaasti siinä sohottiin joenpartailta kekseillä
pölkkyihin, niin että ne keikutellen pakenivat eteenpäin. Miehet
hajosivat yhä pitemmälle matkalle aina sen mukaan kuin etimmäiset
pölkyt poistuivat. Huutoja semmoisia kuin: Hei pojat, töyttikää,
repikää, vetäkää, älkää kuhnailko! kuului ehtimiseen, melkein
yhtämittaa, ja siihen joukkoon kajahteli tuon tuostakin iloisia laulun
loilotuksia. Lintusetkin metsissä kahdenpuolen jokea visertelivät
parhaansa mukaan, mutta pauhaava miesjoukko ei juuri paljon joutanut
kuuntelemaan tuota suven sanansaattajien suloista ääntä.
Uittopäällikkö tuli hänkin hyvin iltapuolella jokivarrelle kävelemään.
Hän silmäili miesten liikunnoita ja sitä kuinka helposti pölkyitse joen
yli pääsivät. Ei hän voinut tarkoin kutakin erikseen tuommoista
miesjoukkoa katsoa perään; kyllä siellä oli ketteräjalkaisia miehiä
joukossa, sen hän näki. Pyörittivät hyhmäisiä, näljäisiä pölkkyjä
jalkainsa alla, keikistelivät ja kumartelivat. Kyllä ne uittomiehestä
kävivät, ajatteli hän. Mutta kömpelöt miehet häntä suututtivat.
-- Paljon on joukossa kömpelöitä kuin puuhevosia, semmoisia raukkoja
kuhnuksia, ärjyi hän korvallistaan kynsien. Kuka se tuokaan kääpiö on,
jonka housun-takapuolesta vesi tippuu tuolla jokivarrella?
-- Se on Tuppelaisen poika meidän kylästä, huusi Heikki pyssynkantaman
päästä; se on ensi kertaa kevät-uitossa Tuhkiolla; onkos se sitte kumma
jos se joskus puikahtaa Ahvenen valtakuntaan?
-- Kyllähän taitaakin olla aika tuppelainen, mutta mitä sillä täällä
olisi tehty, kun kerran parempiakin miehiä on!
Kalle ei puhunut mitään; siinä vain seisoi ja värisi, kylmä tuuli
puhalsi märkiin housuihin. Kyllähän hänellä oli ajatuksia, mutta mitäpä
se puhumisesta parani. Nauraisivat vain. Hän tiesi, ettei tänne kukaan
ollut tullut herrastelemaan; kaikilla noilla miehillä, sadoilla, oli
sama pakoittaja kuin hänelläkin, köyhyys. Siinä oli eroitus, ajatteli
hän, että ne miltei kaikki muut näyttivät huolettomilta jopa
iloisiltakin köyhyydessään. Teki hänen mielensä vastaamaan päällikön
sanoihin "mitä sillä olisi täällä tehty," että ei suinkaan hän tänne
olisi tullut jos muu neuvo olisi auttanut, tottapa hän paljon
mieluimmin olisi kotona ollut, maan työtä tehnyt, mutta -- -- --
turhaa, sillä ei suinkaan hän säälisi ja jos hän joskus ihmistä
säälisikin, niin hänellä olisi likeisempiä säälittävänä.
-- Ohoh, toisen kerran! kuului yhtähaavaa monen suusta. Naurun
remahduksia.
-- Sen minä tiedän, että kun housut kerran kastuu, niin alaspäin ne
miestä vie, huusi Heikki nauraa räkättäen.
Mene nyt joutua taloon, lämmittele siellä ja lähde sitten huomis-aamuna
kotiisi! käski uittoherra; -- ei saakelikseen täällä tuommoiset miehet
kelpaa.
Kalle lähti kävellä reputtamaan taloon, joka oli noin puolen pitkän
virstan päässä. Mihin hän oli joutunut! Kauas sydänmaalle, muiden
naurettavaksi, uittoherran halveksittavaksi! Hirveän ilkeää tuo märkyys
vaatteissa ja samassa surkean kylmä! Ja nyt käski vielä kotiin
lähtemään. Mieluinen asia se hänelle olisi ollutkin, mutta, mutta!
Mistä sitten rahoja polttavaan tarpeesen kotona? Täytyy kun täytyykin
nöyrtyä pyytelemään tuota herraa, että hän ottaisi vielä työhön. Muuten
ei hän matelisi riivatun edessä!
Tuommoisista ajatuksista paisuneena hän saapui taloon, Siellä tuvassa
oli hänellä hyvää tilaa lämmitellä ja kuivailla vaatteitaan kun ei
muita uittomiehiä sinne vielä tullut. Talon ihmiset puhelivat hänelle
ystävällisesti, jopa surkuttelivatkin häntä kun hän kertoi itsensä ja
vanhempainsa köyhyydestä. Se seikka ja lämpiäminen tekivät hyvää ja hän
sai taas tyytyväisen mielen. Hän oli kotonaan lukenut suurten miesten
matkustuksista kaukaisissa erämaissa ja vertaili nyi hienosesti itseään
noihin masentumattomiin retkeilijöihin, ja se lisäsi tyytyväisyyttä
tällä kertaa. Hän päätti pyytää päälliköltä työhön pääsemistä.
Seuraavana päivänä päivällisen aikana hän yritti, huolimatta luontonsa
heikkoudesta.
Kun Kalle sai emännältä kuulla, että herra oli päässyt syömästä, lähti
hän edustupaan. Aralla sydämmellä avasi hän oven. Herra makasi
sijallaan peitteen päällä ja loi häneen tuiman silmäyksen.
-- Minä tulin -- -- --
-- Noh, hiisi vieköön! eikö nyt saa ruuanrauhaa! Kyllähän minä näen
että sinä tulit, kelvoton. Sano asias!
-- Minä tulin tuota että -- ei -- eikö herra ottas minua vielä
uit-uittoon? Meil -- meill' on niin köyhyyttä, e-en minä muuten -- --
-- Mitä tulimmaista minä teidän köyhyydestä! Joka ei katso eteensä,
katsokoon taakseen tässä maailmassa. Uittoon ei sinusta olisi, mutta
saathan koettaa, mosahdella siellä.
Kalle lähti ja ajatteli: siinäpä sanoi oikein, "Uittoon ei sinusta
olisi;" siihen ei minusta olisikaan; maantyötä puolta mieluimmin
tekisin, mutta kaikkein mieluimmin lukisin ja opiskeleisin. --
Hirmuisen vihanen herra! Tämän viimeisen puolikuuluvasti.
Viikkoja useampia kesti uitto näillä metsäisillä sydänmailla ja melkein
yhtämittaa oli tänä aikana ilma n.s. keväänkovuutta: väliin satoi
lunta, väliin vettä, väliin lumi- ja vesiräntää, kylmä tuuli usein
puhalteli. Toisinaan taas oli ilma ihana: aurinko paistoi lämpöisesti,
ja lopulta saatiin kuulla käki. Kauniisti se kukkua helkytteli pitkien
kuusten latvoissa, ja se tuotti ihastusta uittomiesten sydämiin. Väliin
vanhapiika rämeiköllä lennellen paneskeli: viklon, viklon --
möhöhöhöhöö! Useita oli miehissä hilpeitä luonteeltaan, toiset
surullisempia, mutta ylipäätään näytti hilpeä puoli pitävän voiton.
Leikkipuheita ja lauluja saatiin aina toimeen ja surullisuus näytti
katoovan iloisuuden tenhoon.
Tosin ei ole mitään miellyttävää ja mukavaa laskea maata märissä
vaatteissa kostealle lattialle, mutta eivät miehet siitä paljon
välittäneet; kyllähän se vaikutti ruumiissa jotakin ilettävää, mutta
hauskat pakinat syödessä iltasilla ja sitten varsin helppo unentulo
tekivät tuon huonon olon monelle lähes huomaamattomaksi.
Tuppelan Kalle oli myöskin päässyt jokseenkin unettomuuden vaivoista;
päivän pitkän joella "sohjaaminen" tuotti näet makean väsymyksen. Mutta
hän tunsi jotakin ruumiissaan, tunsi jotakin semmoista, joka iletti ja
hienostaan vaivasi; hän ei voinut uskoa, että kellekään muille olisi
tämä olo niin tukalaa kuin hänelle. -- Kotona työskennellessään oli hän
paljon ajatellut; silloin olivat ajatukset liidelleet laajasti hänen
mielestään, kaikilla niillä aloilla, joista hän oli lukenut. Se oli
ollut huvittavaistakin. Mutia nyt ei jaksanut ajatella läheskään niin
korkealle. Ajatukset liikkuivat kankeasti ja hiljoilleen juuri
nykyisessä vastahakoisessa elämässä, tuossa uittotouhussa, ja
koti-ikävä sen ohessa rasittelisi. Toisinaan hän kumminkin siirtyi
ajatuksissaan toisille aloille; se tapahtui tavallisesti ruokalevolla.
Muiden puheisin ja iloihin ei hänen huomionsa silloin paljoakaan
osaa ottanut. Milloin hän ajatteli Kustavi Vaasaa tanskalaisten
takaa-ajamana, kuinka hän kuleskeli metsissäkin pakoretkillään, makasi
petäjän juuren alla yönsä, piilottelihe olkikuormassa, milloin hän
kuvaili Israelin lapsia Siinain korvessa ja erittäinkin Moosesta, joka
heitä johti, milloin taas mietiskeli hän sitä kuinka maa on pyöreä
pallo, joka pyörii ja aurinko seisoo paikallaan; sitten tuli ajatus
Jumalasta; sitä hän ei voinut käsittää, missä Hän oikeastaan asuu ja
mimmoinen Hän on. Hän oli kuullut ja raamatussa sanottiin Hänen asuvan
ylhäällä taivaassa, mutta kun nyt maailmarakennus oli semmoinen laitos,
ettei voinut oivaltaa, missä sen "ylhäällä taivaassa" on, niin siinä ei
auttanut enää muu kuin usko. Ja hän uskoi vahvasti mitä raamattu sanoo:
Hän on henki, jokapaikassa läsnäolevainen, mutta kuitenkaan eivät
taivaat ja taivasten taivaat voi Häntä käsittää. -- Usein uittoherran
kova ääni: joelle miehet! keskeytti hänet näistä ajatuksistaan.
* * * * *
Enimmät tukit olivat muutaman viikon kuluessa kuletetut Kivijärven ja
Kortteisenjärven läpi ja laskettiin niitä parasta aikaa Myllykoskesta.
Miehet tiesivät jo jokseenkin varmaan, minkälaista palkkaa heille
kullekin tänä kevännä ja kesänä uitossa maksetaan. Ainoastaan
joku pari kymmentä miestä oli tähänastisissa "likviikeissä" saanut
kolme markkaa päivältä. Lauttamiehillä oli ominainen palkkansa
lautankulettamisajalta. Suuri joukko, lapsisekaiset ja muuten kehnot
uittomiehet, oli saanut I markka 75 penniä ja kaksi markkaa.
Puolenkolmatta markan miehiä oli niinikään hyvä joukko. Ruokaan oli
miehiltä kulunut melkein ylipäätään puoli palkasta, monelta enemmänkin.
Viimeisessä likviikissä oli Koturi-Heikki jäänyt tyytymättömälle
mielelle. Hän kiekkuili:
-- Jos ei minulle luvata nyt parempaa palkkaa, niin lähden heti pois,
saakeli vieköön lähdenkin!
-- Noh, mitäs siitä täällä intoilet, mene herran puheille taloon!
sanoivat toiset.
-- Menon kyllä ja uskallan kans, mutta nöyränä en mene. "Työmies on
palkkansa ansainnut" sanotaan raamatussakin. Minä menen ja
nyrkkivoimalla vaadin siltä kaljupäältä suurempaa palkkaa! (Lyö
keksinsä kovasti kenttään ja menee.)
Hetken perästä hän palasi kosken varrelle.
-- Mitenkäs kävi? kiiruhtivat miehet kilvassa kysymään.
-- Hyvin. Puolineljättä markkaa saan nyt tässä jokiuitossa ja
entistäkin joutui äijä vähän korvaamaan.
-- No, eikö kironnut niinkuin hänen pyhä tapansa on?
-- Kirosi kyllä ja repi korvallistaan, mutta mitä, ruma vieköön, tämän
pojan kanssa antina; minä kirosin vastaan niin että tulta iski. Ja,
tulimmainen peijakas, jos hän vielä hiemankin olisi vastaan kiukuillut,
niin olisinpa selkänahkansa pehmittänyt -- Hih! -- Nyt saatte nähdä,
että kyllä tälle pojalle kannattaa palkkaa maksaa. Uskaltaako kukaan
mennä päästämään ruhkaa? Tulkaa! minä menen.
Yks, kaks oli Heikki koskeen ruhkaantuneiden pölkkyjen niskassa, repi
ja töytti keksillään. Keksinvarsi katkesi ja pölkyt rupesivat
kumpuamaan; hän oli nyt ehdottomasti tukkien vallassa kun ne mahtavasti
poukutellen, alakivihin jymähdellen, syöksyivät kosken kuohussa alas.
-- Mitenkä hänen käy? Silmänräpäyksessä saattaa hän vierähtää pölkkyjen
sekaan koskessa! Tuommoisia hätähuudahduksia kuului miesjoukosta. Hän
hyppi, katsoa vilkasi sivulleen, taakseen ja jalkoihinsa. Nyt on hän
joutunut yksinäiselle pölkylle! Toisia tukkia syöksyy perästä. Tuokio
lyhyt -- ja Heikki seisoo kosken alapuolella rannan alakivellä.
-- Jo oli vähältä viedä! huudahti hän hengästyneenä. -- Ai, mutta minä
olen nyt keksitön uittomies; tuolla se on tynki. -- Hän oli pölkkyjen
päällä ollessaan viskannut katkenneen varrenpään, jossa itse keksi oli,
rannalle. -- Pitääpä mennä varsipuuta etsimään.
Ainakin kaksi tuntia viipyi hän varsipuun etsinnässä. Tultuaan istui
hän kentälle sitä vuoleskelemaan. Siinä vuoleskellessaan puheli hän
kaikenmoisia pilojaan. Hän oli varsin riuskea poika, sitä tuo katkennut
keksinvarsikin todisti. Yritti käymään hullusti tuossa koskessa äsken,
mutta nahkansa tämä poika piti.
-- Kuule, Tuppelan Kalle! sanoi hän katsoen Kalleen, joka töytti
pölkkyjä rannasta, mitähän jos sinäkin olisit niin uskalias ja
pelkäämätön kuin minä. Silloin ei sinun tarvitsisi tyytyä markan
seitsemänkymmenen viiden pennin palkkaan. Mutta sinä pelkäät kuolemaa
ja helvettiä, ettet uskalla pölkylle mennä, ja siksi toisekseen, sinä
pelkäät tuota herraressukkaa -- vieläpäs tässä värkkiä -- niin ettet
uskalla näyttää sille kovaa. Mutta tää poika uskaltaa!
-- Kyllä oikein puhut, Heikki-toveri, mistähän tuon kalkon niin
arvaatkaan, sanoi Kalle naurusuin. Mutta enhän minä juuri suurempaa
palkkaa ansaitsekaan muihin verraten. Enempää oi hän sanonut, mutta
ajatteli: kyllä kai tuommoisella luonnolla on hyvä maailmassa olla?
Uittoherra tuli joelle.
-- Kuinka täällä nyt pölkyt luistan? kysyi hän ja näytti olevan hyvällä
tuulella.
-- Meneehän ne kun vaan töytitään, vastasi Heikki, joka vielä istui
kentällä mutta oli juuri saanut keksinvarren valmiiksi.
-- No, ethän sinä mitään töyti ainakaan tällä haavaa kun siinä istut.
-- Hyvä herra, minä olen tehnyt jo oikein urhotyön, minä olin ruhkaa
päästämässä henkeni kaupalla -- henkeni kaupalla, sanon, muttei siinä
vielä kuolema likelläkään ollut.
-- Onko se tosi? kysyi päällikkö toisilta miehiltä.
-- Kyllä se -- -- --
-- No, saakeli, ettekö usko ennenkuin näette?
Heikki hyppäsi silmittömän hätäisesti yrittäen tukkien päälle kosken
niskassa, mutta luiskahtikin väliin kun niitä oli siinä liian harvassa.
Nyt olisi tainnut Heikin hukka periä jos vaan paikka olisi ollut vähän
alempana, jossa virta oli kovempi. Vesi yritti häntä viemään, mutta
eräs mies sai keksinvartensa poikittain eteen. Niukan minuutin oli hän
jo upoksissa ennenkuin saatiin niskaan kiinni ja vedettiin maalle.
Pikkuruisen aikaa hän pyrski ja ähkyili, mutta selvisi pian, vaan ei
puhunut pilojaan isoon aikaan.
Kalle muisti nyt kuinka Heikki oli hänelle nauranut Tuhkiolla. Hänen
olisi sopinut nyt puolestaan nauraa, muttei siitä mitään tullut.
Mutta oli niitäkin, jotka nauroivat ja pitittelivät, jollei aivan
ääressä niin vähän edempänä. Muutamat sanoivat: se oli omiaan sille
koiran leuvalle!
Kukaan koko miesjoukosta ei ollut mieluinen menemään ruhkaa avaamaan
kun näkivät kuinka pinteällä Heikki oli heti ensi kerralla ollut ja
kuinka huonosti häntä toisella kerralla onnesti. Eikä Meikkikään enää
ollut ihan kerkäs sinne menemään. Sanoi hän nytkin, että kyllä hän
menisi jos välttämättömästi tarvitsisi. Rannoilta nyt vaan koetettiin
köytten ja kankien avulla avata pahinkin ruhka. Kerran vielä Heikki
päätti kumminkin näyttää herralle sukkeluuttaan, sillä, sanoi hän,
sydäntäni niin motkottaa kun se onnistui silloin niin huonosti. Sen
yrityksen hän tekikin eräänä iltana sangen onnistuneesti ja sai
päälliköltä arvolauseen: "oiva uittomies."
* * * * *
Kun ensimäinen lautta sinä kevännä Niemisselällä junnailemaan lähti oli
miehistä kelpolailla hauskaa. Kevään kolkoin aika kylmine tuulineen ja
lumirämpsyineen toivottiin ja näyttikin jo olevan ohi. Rannoilla
viheriöitsi hienoinen ruohonalku, puissa oli lehti hiiren korvalla.
-- Hei kuinka lystiä on kun taas saa kauniilla kesällä ponttoolla
tepastella! huusi Heikki lautan lähdettyä junnaamaan. -- Oli hyvin
iltapuoli.
-- Jaa-a, lystiä on uittopojillakin toisinaan! huusi eräs toinen
lauttamies.
-- Oikein riemastuttavaa on tämä! Niemisvesi hopealta välkkää alenevan
auringon hohteessa. Me mennä heilutellaan; tytöt rannalta katsovat!
lausui kolmas juhlallisella äänellä.
-- Lauletaanpas nyt oikoin yhteen ääneen! kehoitti Heikki. Ponnistaa
junnataan vivusta ja lauletaan:
Sytytä, likka, sun kamaris lasille
Kynttilä palamahan!
En minä jouda tänä yönä
Sinua halaamahan.
Viehättävästi, sointuvasti raikui uittopoikain laulu tuolla pienellä
järvellä, komeasti se kaikui rannan metsissä ja mäkilöissä.
-- Kuka tulee ankkuria soutamaan? minä olen yksi, kysyi Heikki kun
varppimitta oli loppunut.
-- Kyllä minä --
-- Minä -- --
- Minä kans.
-- Ei siellä tarvita kuin kolme miestä.
Hauska oli miehillä koko sen yön koska ilma oli kaunis ja tyyni.
Tyttöjä ja viinaa lauttamiehet kuitenkin vielä kaipasivat, mutta Heikki
oli varma siitä että "kyllä niitä molempia saadaan kun tästä Ätsärille
vihdoin tullaan."
Aurinko paistaa hellitti hyvästi korkealla idässä lautan saapuessa
Reijonkosken puoleiseen päähän Niemisvettä. Miehet olivat vähin unisia
ja väsyksissä, sen vuoksi he haukattuaan laskivat eräälle kedolle
maata.
* * * * *
Kevät oli jo kulunut ensimäisen neljänneksen kesäkuuta. Viikon päivät
sitten oli lautta lähtenyt Nyyssösensalmesta; pohjatuuli oli sen kulkua
hidastuttanut, mutta oli se sentään jo saapunut puoliväliin tuota lähes
kolmen peninkulman pituista Ätsärin järveä. Läntisen rannan puolta
mennä junnasi lautta, jonka ponttoolla nyt tepasteli ja kelanvipuun
ponnisteli kuusitoista miestä. Oli sunnuntai-ilta ja kauniisti päilyi
tuo puolta peninkulmaa leveä järvi, länneltä heloittavan auringon
säteissä; viehättävältä näyttivät viheriöitsevät oraspellot,
lehtimetsät ja kedot rannoilla. Tuuli, joka päivällä oli kovanlaisesti
puhaltanut, oli nyt tau'onnut jokseenkin vähäpätöiseksi.
Tyttöjä käveli joukoissa talojen pellonpyörtäneellä ja myöskin aivan
järven rannassa. Muutamilla oli valkoinen hame, joka oli siihen aikaan
uusi muoti paikkakunnalla, toisilla taas harmaa, jonka alareunassa oli
suuria punasia raitoja. Useimmat olivat "hihasillaan" ja näissä
paidanhihan suissa oli kauniit joko punaset tai valkoisot pitsit eli
hetulat; muutamilla sitävastoin oli yllään harmaa punaraitainen mekko;
päässään oli melkein kaikilla "valko- ja punavallainen ristiliina."
Kauniisti kaikui heidän suloisen kimeä laulunsa kevätkesän tyyneydessä.
Väliin oli laulussa sanoja, väliin taas ei ollut mitään sanoja, vaan
muuten miellyttävää hieman rastaan viserryksen tapaista rallatusta.
Pitkä uljas mies pyörähtelee toisten keskellä ponttoolla. Hän on
hihasillaan ja punanen paidanmiehustimensa loistaa kauas, samoin
punanen sahviaani pieksusaapasvarsiensa suissa; punanen on pitkä
piipunletkukin, joka riippuu housunlakkarista. Se on Koturi-Heikki,
joka nyt on jo voinut hankkia itselleen tuommoiset "poikamiehen
komeudet" vaikkei vielä uutta takkia. Hän laulelee soinnukkaasti:
Lauttamme poomin heiluttaa
Se ankara pohjatuuli;
Likat ne rannalla surivat,
Ne hukkuvan meidät luuli.
-- Eihän nyt käy ankara pohjatuuli, huusi eräs tytöistä
veitikkamaisesti rannassa.
-- Niin, ei se nyt käy, mutta on se käynyt ja heiluttanut ponttoota ja
tytöt siellä pelkäsivät meidät hukkuvan, huusi Heikki vastaukseksi;
mutta eikö likat sieltä nyt tule tänne ponttoolle? kyllä tämä kestää.
-- Mitenkä me sinne päästään? vastasi tyttö.
-- Onhan siinä vene; astukaa siihen ja soutakaa tänne! Taikka kyllä
minä tulen hakemaan tällä meidän veneellä.
Heikki lähtee veneellä rantaan. Hän kättelee tyttöjä.
-- Niinpä olette kauniita kuin kesänkukkia! Astukaa veneesen! Kyllä
tämä kannattaa.
-- Tulkaa vaan, likat; ei täällä pahaa tehdä, huudetaan ponttoolta.
Puolitoistakymmentä tyttöä astui veneesen. Toiset jäivät katsomaan
rannalle. Heikki haastoi heitäkin tulemaan rannassa olevalla veneellä,
mutta he eivät sanoneet uskaltavansa kun niin paljo, jo sinne tulee.
Muutamat lähtivät kävelemään taloihin.
-- Tässä on nyt jokaiselle yksi -- eipähän, yhtä puuttuu, sanoi Heikki
ponttoolle tultua. Pitääköhän Tuppelan Kallen jäädä ilmaseksi? Ei, ei,
nuori poika; sen pitää jo tottua likkoja rakastelemaan. Kas, täällä
onkin yksi äijämies, tuo Tanhusen Jukka; se ilman olkoon, mutta Kalle
saakoon!
-- Minä vain katselen kuinka nuorikot toisiaan ihailevat, vaikk'en
juuri vanha ole itsekään, mutta se "leipäsusi" on jo tullut otetuksi,
saneli Jukka leikillisesti.
-- Aina se Heikki minua -- -- --
-- Noh, eikö Tuppelan Kallelle tahdo kelvata. Älä huoli! Vaikka ensin
tuntuisikin vähän vastahakoiselta -- kyllä likoilla on suuri
viehätysvoima puoleensa jo tuollakin ijällä, sen tiedän omasta
kokemuksestani. Minä jo viiden, kuudentoista vanhana ahkerasti
likastelin.
-- Antakaa pojan olla, sanoi joku tytöistä.
-- Ei, mutta kuulkaa, likat punaposket! Tämä Kalle on meidän kylästä
erään yksinäisen mökin poika. Vanhempansa ovat totisia, jumalisia
ihmisiä. Poika on kasvanut erillään maailman melusta. Se lukee ja
opettelee kirjoittelemaan kaikkina joutohetkinään kotona. Hän on kovin
ujonen; hänellä ei olo sitä reippautta ja vilkkautta, jota
uittomiehellä pitää olla. Minä olen koettanut häntä väkisinkin totuttaa
vilkkaaksi. Uittoherra on sille monasti kironnut kun se on niin kömpelö
ja arka. Tänne lautalle ei se olisi suinkaan päässyt ilman minua. Minä
tahdoin herralta häntä otettavaksi tänne eikä siinä mikään auttanut kun
minä kerran tahdoin. Nyt hänen kans pitää minua totella ja rakastella
likkoja.
Raikkaita naurun kajahduksia kuului tyttöjoukosta.
Niinkuin se varppi on kylmä ja kova
Mun hoikille sormilleni;
Eikä se ankkuri paljon paina
Mun täysille voimilleni.
Hei luulia lallallaa! Näin uittopojat laulaa saa! huusi Heikki laulunsa
perään.
-- Minulla on kielenkastintakin. Tässä halstoupinpottu ja tuolla kolme!
Hän heilutti kädessään pulloa ja viittasi ponttoon nurkkaan, jossa
pulloja peitti takkironttu. -- Tuo takki näyttää huonolta, mutta pian
teetän uuden samallaisesta kankaasta, verasta, kuin housutkin. -- Tätä
sanoessaan löi hän kämmenellään reiteensä.
Sitten kallisti hän pulloa suuhunsa, pani kukkarostaan tupakkaa
piippuunsa, riipasi tulitikulla housuntakapuoleensa ja pisti tulen
piippuunsa.
-- Täällä olis maistettavaa! Hän tarjosi pullonsuuta eräälle pitkälle,
soreavartaloiselle tytölle.
-- Hyi, en minä --
-- Maistakaa! Ei se ole mitään myrkkyä ainakaan vähästä.
Tyttö kastaa sievästi suutaan pullosta. Heikki houkuttelee ja tyttö
maistaa vielä pari kertaa.
-- Maistakaa te toisetkin likat!
-- Ei tarvita, kuuluu vastauksia. Muutamat siihen useita kertoja
houkuteltuna kuitenkin maistavat.
-- Tuppelan Kalle! Tules ryyppäämään! Sinulle en ole vielä koskaan
väkevää tarjonnut. Tule kulauttamaan ja ota heti kuin mies, äläkä niin
nätysti kuin nuo tytöt simasuut!
Kalle arvelee; sanoo jotakin vastaan. Kerran oli hänelle enonsa luona
annettu viinaryyppy, ja jälestäpäin oli se tehnyt hyvän vaikutuksen.
Maistanpa koska tarjotaan! Kolmasti Heikki houkuttelee hänenkin
ottamaan. Viimeisellä kerralla antoi hän kulahtaa hyvänlaisesti.
-- Kas niin, poika; se hyvää tekee! Heikki ryyppäsi taas itse sekä
tarjosi muutamille muille miehille. Hän otti toisen pullon esille ja
pyyteli tyttöjä maistamaan; ja useat maistoivatkin.
-- Ennustukseni on toteutunut. Minä sanoin Niemisselällä että kun tästä
Ätsärille tullaan, niin kyllä viinaa ja tyttöjä saadaan, rehenteli
Heikki ihastuksissaan. Meill' on nyt suuri lautta; siinä on kaksitoista
tuhatta pölkkyä; katsokaa, kuinka mahtavana se leijailee tuossa
järvenpinnassa.
-- Mutta, Herra siunatkoon! eikö tämä uppoa ja hukumme kaikki, huudahti
eräs tytöistä huomattuaan kuinka ponttoo oli painuksissa niin että vesi
oli vähältä nousta sen päälle. Tytöt säikähtivät järkijärestään.
-- Ei se uppoa, vastasi Heikki huoletonna, ja jos rupeekin vajoomaan,
niin onhan tässä vene ja me miehet kyllä eteemme katsomme.
Tytöt rauhoittuivat, Lautan kulku oli pysähtynyt; sillä varppimitta oli
loppunut. Vedenpinta oli tyyni kuin lasi. Laskevan auringon säteet
punoittivat maisemia ja metsiä ja heijastivat kullankarvaisina
ikkunalaseista. Ankkuria ei lähdetty nyt heti soutamaan vaikka miehet
vähän pelkäsivät, että jos tämä viivytteleminen nyt, kun tuuli ei estä
kulkua, tulisi herran korville, niin kyllä saataisiin toria häneltä.
Noh, pianhan sitä sitten mennään kun kerran lähdetään, päättelivät
miehet, eivätkä kiirehtineet. Uittoherra oli matkoillaan peninkulmain
päässä.
-- Kas, kuinka Tuppelan Kalle on nyt iloisen ja vilkkaan näköinen,
sanoi Heikki huomattuaan hänen naurahtelevan ja puhuvan tavallista
enemmän; -- sen tiedän, että kyllä ryyppy riemastuttaa. Ryyppäätkö
vielä? Kyllä täällä riittää. Kalle ryyppäsi taas ja tuumasi, että kyllä
se nyt riittäisi.
-- Ole nyt sitte oikein iloinen! Niin iloinen kuin minä olen, ja halaa
tyttöjä niinkuin minäkin!
Heikki kävelee käsikaulalla sen pitkän, sorean tytön kanssa, jolle hän
ensiksi oli viinaa tarjonnut.
-- Silloin on tyttö tallella kun on poijan kainalossa, lausui hän
rehevästi. Mutta lauletaanpas nyt oikein hauska laulu. Sitä ette
tekään, tytöt, taida osata, mutta pian sen opitte. Minä olen sen
oppinut eräässä ryyppypaikassa Tampereella, ollessani markkinoilla
siellä. Se laulu on tämmöinen: (hän rupesi laulamaan kovalla äänellä ja
vilkkaasti)
Minun kultani kaunis on
Vaikk'on kaitaluinen;
Hei luulia illallaa!
Vaikk' on kaitaluinen.
-- Tämmöinen on ensimmäinen värsy. Niitä on monta värsyä ja yksi on
tuommoinen:
Kun minä vien sen markkinoille
Niin hevosetkin nauraa;
Hei luulia hah hah haa!
Hevosetkin nauraa.
Tytöt nauroivat raikkaasti ja sanoivat, että voi jospa sen osais, tuon
laulun. Heikki sanoi, että kyllä sen kohta opitte ja uudisti laulunsa
monta kertaa. Eipä aikaakaan kun tytöt ja toiset lauttamiehet jo
osasivat sen Heikin perässä. Raikkaasti kajahteli järvenpinnalla
kesä-illan tyyneydessä lähes kaikkien yhdistynyt ääni:
Hei luulia illalla ja hah hah hah.
Sitten ruvettiin tanssimaan ja hypeltiin niin että vesi hulvahteli
ponttoolle. Hypellessä laulettiin paitsi tuota laulua kaikellaisia
paikkakunnalla siihen aikaan laulettavia polskia. Ja surua ei ainakaan
voinut ulkoapäin kenessäkään huomata. Ihmisiä, ijäkkäämpiäkin, oli
tullut taloloista rautaan katsomaan nuorten meluavaa iloa. Jotkut
vanhat vaimot kauhistuivat sitä, huokailivat ja sanoivat: niin juuri
kuin vedenpaisumisen edellä. Ei suinkaan Jumala mahtane sitä kauan
kärsiä. Kun tytöt olivat jo menneet pois lautalta -- Heikki oli heidät
soutanut rantaan takaisin niinkuin hakenutkin --, ankkuri soudettu
edemmäksi järven pohjaan ja lautta valoisana, hiljaisena kesäyönä mennä
junnasi pohjoiseen päin, oli Heikki ja muutamat muutkin miehet vielä
oivalailla iloisia ja laulunhaluisia. Heikki puheli sievistä tytöistä,
kuinka hauska on heidän pateissaan olla; -- mutta ei sen uittomiehen
rakkaus saa olla mikään mieltä rasittava vaiva, lisäsi hän, "yhden otan
toisen jätän mielellä keviällä."
Kalle myöskin oli iloinen, iloisempi kuin koskaan. Noh, kyllähän niitä
piennä poikana oli ollut iloisiakin aikoja. Mutta tämä ilo oli
kumminkin toisellaista. Tukkilautta ja ponttoo niin sukkelasti
heiluivat silmissä. Entiset surut ja raskaat huolet missä ne nyt
olivatkaan! Tytöissä oli muutamia ollut varsin kauniita ja
miellyttäviä; mitähän ne hänestä ajattelivat? Surulliseksi ei hän
luullut enää tulevansa, ei. Mitä syytä olisi toiste ruveta murehtimaan,
kun kerran nyt tuntee maailman hauskaksi, hauskaksi kuin olon kiikussa
ennen kodin mäellä. Hän ei nytkään juuri paljon huutanut ja melunnut,
mutta nauru ja puhe oli varsin helpossa.
Puolitoista vuorokautta jälkeenpäin rupesi taas ankarasti pohjosesta
tuulemaan. Lautta ei ottanut yhtään kulkeakseen vaikka miehet kuinka
olisivat ponnistaneet. Ponttoo työnnettiin lähelle rantaa ja sidottiin
lujasti varpeilla puihin kiinni. Nyt olivat miehet työttömiä, mutta
palkka tuli kumminkin tältäkin ajalta.
Miehet saivat kuulla, että jonkun matkan päässä olevassa talossa oli
parasta aikaa häät. Sen talon tytärtä vietiin erääsen rikkaasen taloon
Multialla. Ja kun Heikki sai tietää häät niin lähellä olevan, niin
hänkö, tuo huijaripoika, olisi malttanut sieltä pois olla! Ei; hän
rupesi haastelemaan toisia miehiä mukaansa lähtemään. Niitä lähtikin
kymmeneen asti, ja toiset, kuusi miestä, joihin myöskin Kalle kuului,
jäivät vartioimaan lauttaa.
He kävelivät suuren koivu- ja havumetsän saartamaa tietä. Tuuli
humuutti ankarasti metsää; väliin romahti joku kuusi tai petäjä
romisten kumoon. Häätalosta alkoi kuulua laulua ja huutoja. -- Oikeinpa
minua jo riemastuttaa tuo ihmisten iloinen pauhina! sanoi Heikki.
Toiset miehet sanoivat heille tekevän samaa. Pihaan jo kuului tuvasta
jalkoja liikuttava, viehättävä viulun ääni. Ja jo kuului tuvasta ja
porstuasta huutoja: lauttamiehiä tulee! Pitkältä eivät miehet arvelleet
sisälle menemistä. Portailla ja porstuassa oli miehiä, toiset paljain
päin, toiset lakkipäässä, toiset hihasillaan ja toiset takki päällä,
millä oli paita kaistaleina, millä takki revennyt. Jotkut kirosivat
hammasta purren; heitä naiset pyytelivät ja pitelivät. Pian hajosivat
lauttamiehet avaraan tupaan tunkeilevan, reippaasti hyppelevän hääväen
sekaan. Siellä morsian "hopeineen" loisti toisten yli kuni kukkiva
pihlaja vesakon keskellä. Kaksi "pelimannia" soitteli hiossäpäin pitkän
pöydän päässä peränurkassa.
Lauttamiehet ensimmältä olivat vähän hiljaisempia, ja kankeampia kuin
muut häissäolijat, itseppä Heikkikin seisoskeli hetken aikaa ikäänkuin
arvellen tuossa reuhaavassa hääjoukossa. Mutta kun siitä muutamia
ryyppyjä saatiin, niin hetipä oltiin kuin kotonaan. Jokainen heistä
etsiskeli tyttöjä tanssitoverikseen. Ja Heikki tapasi täällä saman
tytön, jota hän oli hienosesti rakastellut ponttoolla tuonoisena
iltana. Ja kun hänen poskensa, hyppelystä lämminneinä, siinä varsin
ihanasti ruskoittivat ja hänen tyylikäs, kookas vartalonsa sievässä
kirjavassa karttuunatantussa näytti vasta oikein viehättävältä, niin
väkisinkin tunsi hän entistä suurempaa mieltymystä tyttöön. Takkinsa
huonoutta hän vähän paheksui, mutta arveli kuitenkin, että eihän tuota
nyt uittomiehen tarvinne olla häissäkään kovin siistin. Useita kertoja
hän vei tyttöä rahalla ja komeasti kilahutti hän tuontuostakin markan
posliinilautaselle. Markka kuin lehmä! ja kelvata pitää raha
uittomieheltäkin, sanoi hän isosesti markasta luopuessaan. Ja
rohkeasti, rehennellen pyörähteli hän lattialla. Hänellä oli ainakin
komeat pieksusaappaat, samoin housut ja piippu, ja olihan lakkikin
verasta. Hän ei ollenkaan näyttänyt välittävän siitä, että jotkut
rikkaat talon pojat heittivät häneen halveksivia silmäyksiä.
Mutta jonkun puolituntia reippaana ja iloisena temmeltyään hän huomasi,
että eräs pulskasti puettu, myöskin mahtava-käytöksinen mies alkoi
"sorkkiloida" uittomiehiä ylipäätään ja erittäinkin häntä. Kaikki
rentut tässä ovat niin isosti kun ainakin kannattais, kuuli hän sen
miehen sanovan. Ja sitäpaitsi hän huomasi, kuinka tuo mies, jonka hän
oli kuullut olevan rikkaan tukkimetsää myyvän talon pojan Multian
rajoilta päin, kuinka tuo mies pakkasi tuttavaksi hänen lemmikkinsä
kanssa. Nyt valtasi hänet epäluulo. Hän arvasi, vaikkei hän aina
selvästi kuullukkaan, kuinka mies halveksivasti puhui hänestä tytölle.
-- Hei, suokaa köyhällekin jalansija! huudahteli hän mahtavalla äänellä
ja hypähteli samassa lattialla.
Ei kauan kulunutkaan aikaa kuu hän oli kadottanut tilapäisen henttunsa.
Rikkaan talon poika oli tytön puoleensa viekotellut, ajatteli Heikki ja
sen hän varmaan näkikin.
-- Luuletko sinä, pahuuksen vietävä, olevasi tukkipoikaa parempi! Tule
koettamaan hulivili-Heikin kanssa! Tuhat tulimmaista! sinä et ainakaan
voitollasi kiittele jos pannaan mies miestä vastaan! ärjyi Heikki
rikkaalle miehelle vasten silmiä.
Muutama tuokio vaan, niin Heikki tunsi takaraivossaan nyrkin
tuppauksen.
-- Rahamassiko! eipä se -- -- --
Samassa kun hän yritti tuota viimeisiä sanomaan tyynnettiin hän
väkirynnäköllä ensin porstuaan ja siitä portaille ja pihaan niin että
hän lensi lopuksi suulleen hiedikkoon.
Mitään kovempaa ruumiinloukkausta ei hän ollut saanut. Senpävuoksi hän
voikin heti nousta, sivalsi puukon tupestaan ja yritti ryntäämään
portaille, mutta toiset huitoivat korennolla ja siihen ei ollut hyvä
tulla.
Kiukuissaan meni hän raappanaan puukolla puodinseinää.
-- Kun kirottu s----na olisi nyt tuossa, löisin niin että sielu
tantereella hyppelis! Luuleekohan, sen keitettävä, olevansa minua
parempi sillä että on tukkimetsillä saanut rahoja -- ilman eestä.
Ansaitkoon ensin tukinhakkuussa kirves kädessä ja uitossa keksikourassa
rahaa, eli eis leipänsäkin, tulkoon sitten isottelemaan rahoillaan!
Hänen äänensä sortui lopulta.
Ja siihen hänen täytyi taltua; toverinsa tulivat toinen toisensa perään
ja pyytelivät häntä ettei olisi millänsäkään sekä huomauttivat, että
hänessä itsessäänkin oli ollut paljo syytä. He eivät olleet juoneet
itseään niin juovuksiin kuin Heikki oli ollut; mutta nyt oli hänkin jo
ison joukon selvempi.
He lähtivät kävelemään metsätietä järven rantaan päin. Heikki ei ollut
mihin aikaan tuntenut mieltään niin raskaaksi kuin nyt. Voi! Hänen
elämässään olisi ollut jotakin parantamista. Viisaammin hänen olisi
pitänyt elää, sen hän omassatunnossaan tiesi. Tulisikohan hän
onnellisemmaksi jos hän nyt lakkaisi juomasta ja alkaisi järjellisesti
elämään? Kenties... Mutta kuinka sitä rupeaisi siivosti elämään tässä
pauhussa ja ryöpyssä...! Ja kyllä se tyttö oli ollut hänestä
miellyttävä. Sen hän oikein sydämmessään tunsi. Se miltei pehmittänyt
mieltä. Mutta eipä sillä tainnut olla minuun paljoakaan mieltymystä
koska niin hevillä minut hylkäsi. Vai onko rikkaudella niin hirveän
suuri voima tässä maailmassa, että se sammuttaa lemmen kuin vesi tulen!
No, olkoon kans, hitto huolikoon! En sinä ilmoisna ikänä toivokaan
pysyväistä lempeä. Kaikki on hulluutta! sulaa hulluutta! Silloin
likastelen kun saama sattuu ja silloin juon kun rahaa on. Nuo ajatukset
olivat niin voimakkaat että hän miltei kuuluvasti ne sipisi.
Rantaan kun saapuivat siellä lautanvartijoista toiset makasivat ja
toiset istuivat.
-- Kuinkas häämatka onnesti? kysyi joku heistä.
-- Menihän se päivä siellä kuin "mustalaisen Sunissa", muttei koko
reissu tuottanut muuta kun paljasta harmia. Matti on taskussani,
saakeli vieköön! vastasi Heikki osottaen vähän masentumusta ja
haukotteli.
Niin, niin, kyllähän sen hääreissun aina tietää -- -- -- paneskelivat
lautanvartijat sekä kertoivat sitten kuinka tuuli oli tahtonut väkisen
repiä lautan irti ja hajalle, jonka tähden heillä oli ollut paljon
työtä sitä pidellessä.
Tuuli oli vielä melkein yhtä kova. Vasta illalla päivän laskettua vähin
tyyntyi ja lautta saattoi kulkea kello seitsemään asti aamulla. Sinä
iltana ja yönä ei Heikki laulanut niinkuin hän ennen oli tehnyt,
harvapuheisempi oli hän myöskin. Niin, seitsemän aikana aamulla se
pohjatuuli taas tenäsi kulun ja pariin vuorokauteen ei lautta voinut
siirtyä kuin vähän matkaa toisena yönä. Miehet saivat oikein kylläkseen
makailla.
He pitivät väliin suurta nuotiota rannassa ja osa miehistä
kävi vuoronsa talossa, keitättivät siellä kahvia, ja viinaa
hankittiin myöskin eräästä töllistä, jossa muuan itsellisnainen piti
viinan-salakauppaa. Häntä kiittelivät miehet edessä ja takana; hän kun
piti huolen heidän virvoituksestaan tänä odotusaikana. Palkka tältä
ajalta tiettiin tulevan, sillä -- sanoivat miehet -- nythän tekee
semmoinen Ukko kiusaa, jolle meidän päällikkö ei kiukuissaankaan mitään
voi. Tuo tieto palkansaannista ja kahvin ja viinan viehättävä löyhkä ja
maku teki olon hauskaksi. Heikkikin oli saanut entisen hilpeytensä
takaisin, ja vaikkei hänellä itsellään näinä päivinä rahaa ollut, niin
auttoivathan muut, joilla oli, ja tiesihän hän saavansa rahaa kun
uittoherra tulee.
Mutta parin vuorokauden päästä tuli kaunis ilma; tuuli kääntyi
myötäiseksi eikä se ollut enää mikään kova. Vielä puolikolmatta
vuorokautta mennä junnailtiin ja lautta saapui Alasalmen suuhun,
Ätsärin järven pohjoisimpaan perukkaan.
Täällä oli satoja miehiä odottamassa ansiotyötä. Niitä oli Alajärveltä,
Soinista, Lappajärveltä, joitakuita Kortesjärveltä, muutamia Töysästä
ja Kuortaneelta ja sanomattakin Lehtimäeltä, jonka kunnan itäkulmalla
paikka sijaitsee. Tuommoisen miesjoukon ainoana elinehtona näytti tällä
kertaa olevan uitto. Kaikki olivat tulleet varmassa työhönpääsemisen
toivossa, ja kaikilla oli tarve: toisilla omaksi elatuksekseen,
toisilla ei ainoastaan omaksi vaan vaimon ja lapsilauman
toimeentuloksi. Elatuksen huoli oli sitäkin surettavampi koska suuri
nälkävuosi ei kauempaa kuin neljä vuotta sitten oli painanut kansan
mieleen leiman, jossa selvästi kuvasti: surkea on elämä ilman leipää ja
tauti on nälän seuraus. Suruissaan sai moni, suuri joukko miehiä, lyödä
kontin selkäänsä ja lähteä samalla hyvällä kävelemään kotiin.
Uittoherra, joka tänne nyt oli saapunut, sanoi olevan miehiä täällä
kuin vilkkilän kissoja ja että varmaankin viidelläkolmatta pennillä
niitä nyt saisi; ei sovi niin paljon miehiä ottaa, parin viikon päästä
ehkä voisitte päästä työhön. -- Syvästi se koski miehiin, sillä olihan
aika rahaa. Noh, eihän se nyt ollut yksin hänenkään asiansa, arvelivat
miehet siinä mietiskellessään; hänkin oli vain niinkuin isäntärenki ja
hänen isäntänsä oli Pietarsaaressa, se patruuna siellä. -- Niin, mitäpä
tuosta, jos olisi ollut peltoja kylvettävänä, sillä näyttihän kesän
alku lupaavalta. Vaan niitäpä ei ollutkaan. Moni muisti kyllä
yrittäneensä joskus eläessään hankkia maata, mutta se olisi ensiksikin
maksanut niin paljon, ettei sitä köyhä mies saanut irti ja sitten
pahaisestakin torppamökistä olisi vaadittu joukko päivätöitä tai
rahaveroa vuosittain. Toiset taas kyllä tunsivat itsekin olevansa
syypäät toimeentulonsa haaksirikkoon.
Uitto alkoi nyt tässä Alasalmessa ja siitä heti seuraavassa suvannossa
ja toisessa salmessa, jota sanotaan Kaartiskaksi. Muutaman päivän
perästä saapui toinen lautta, eikä kuinkaan monia päiviä kulunut kun jo
saapui kolmas ja jonkun päivän perästä neljäs, tuulet kun nyt olivat
suotuisammat kuin ensimmäisen ja suurimman lautan kulkiessa. Uitto oli
täällä, varsinkin salmen suussa, oikein hauskaa työtä, siinä kun oli
niin matala vesi, että ainoastaan housunkaulusta, tuskin sitäkään
myöten, kastui pudotessa. Vähäläntäisiä poikiakin oli uitossa ja he
juoksentelivat ja mosahtelivat tuontuostakin siellä matalalla ja
nauroivat vaan putoomisilleen. Ja uittoherra myöskin nauroi ja
paneskeli: "kas niin, opetelkaa vain pojat, niin sitte teistä tulee
uittomiehiä!" Se teki pojille hyvää.
Tuppelan Kalle, hän oli jo entuudestaan tottunut tavallaan uittoon
näissä salmissa, mutta sievä ei hän ollut täälläkään pölkyillä
lipittelemään. Päällikkö usein sanoikin hänelle, että kyllä sinä olet
paljon huonompi kuin nuo "menneen keväiset pojat." Hän sen huomasi
itsekin ja häpesi uittotaito-kehnouttaan, mutta mitäs siihen auttoi.
Häntä painoi lisäksi suru. Hän oli käynyt kotonaan, -- joka oli
ainoastaan muutaman virstan päässä täältä -- ja ollut siellä yötä.
Äitinsä, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään maailmassa, hänen
vanhanpuoleinen, hyvä äitinsä oli hänen poissa-oloajallaan käynyt
entistä kivulloisemmaksi -- kivulloisenpuoleinen hän oli ollut jo
vuosikymmeniä. Äiti oli sanonut murheesta ja valvomisesta poikansa
tähden heikontuneensa, ja hän oli kuullut äitinsä valittavan ja
uikuttavan. Tämä seikka koski syvästi Kalleen. Helposti hänen silmiinsä
kyyneleet heruivat, kun hän sitä vähäkin ajatteli. Nyt hän taas oli
täysin vakuutettu, että kyllä pahamieli voittaa, vaikka oli silloin
siellä lautalla viinan kuohauttavasta voimasta riemastunut niin, ettei
luullut koskaan enää surevansa. Näinollen ei hän voinut olla vilkas ja
sukkela.
* * * * *
Näistä Ala- ja Kaartiskansalmista seuraa vähäinen Ruokosen järvi, jonka
halki tukit kuletetaan lautoissa, vaan sen jälkeen ei tarvitse eikä voi
lauttaa koota ennenkuin Alajärvellä. Kivisalmi ja Perälampi seuraa
Ruokosesta ja sitten alkaa huononpäiväinen kanava, joka monimutkaisena
polveilee läpi rämeikköjen, mäntymetsäin ja kuusikkojen pohjoista ja
luodetta kohti. Kanavaksi sitä sanotaan syystä, että se on kaivettu.
Siinä oli ennen vaan mitätön, paikoittain umpihetteinen vesisuoni,
mutta eräänä kesänä pikkuista ennen vuotta 1870 "Pietarsaaren
puulaaki", kuten paikkakunnalla sanotaan, kaivatti siihen tätä täällä
harjoittamaansa tukkiliikennettä varten semmoisen ojelman, että siitä
voidaan tukkia uittaa; sitä ennen niitä oli täytynyt ajaa hevosilla.
Mainittuihin salmiin on sama tukkiliikennetoimi rakennuttanut
tukki-uittoaan varten aukaistavilla suluilla varustetut patosillat eli
tammet.
* * * * *
Viikko ja muutamia päiviä siitä kuin ensimmäinen lautta oli Alasalmeen
saapunut, alkoi uitto kanavalla. Uutterasti työnnettiin pölkkyjä
Perälammista Maantlonsillan aukosta -- patosilta, josta kulkee
Lehtimäen ja Soinin välinen maantie kanavaan ja pian niitä jatkui
pitkälle tuohon viittä, kuutta syltä leveään jokeen. Uusia miehiä ja
pieniä poikia tuli nyt oikein kosolta -- kaikki eivät nytkään heti
päässeet työhön, vaan täytyi odottaa siksi kunnes tukit ehtivät venyä
jonkun Ruotsin virstan matkalle joessa. Pankaa minun nimeni kirjaan,
pankaa minun nimeni, ottakaa minä, ottakaa minä uittoon, pyytelivät
miehet ja pikkupojat uittoherraa, joka milloin käveli milloin istui
jokivarren vierteillä ja havupuiden välissä ja näytti kyllä osaavan
käyttää tilaisuutta antaa niiden pyydellä, joiden pyydellä täytyy.
Täällä kanava-uitossa määrättiin uusia päälliköitä. Järjesteltiin näet
neljäkymmen-miehisiä joukkoja; semmoinen joukko oli yksi "roikka" ja
kullakin roikalla piti olla oma päällikkönsä.
Koturi-Heikki oli osottanut oivallista uittomieskykyään monena vuonna
ja tämän vuotisessa kevät-uitossa osottamansa rohkeus ja vikkelyys,
pitihän sekin jotakin auttaman. Hän pääsi roikanpäälliköksi ja kun hän
siksi kerran pääsi, niin ei hänen luonnolleen ollut kyllä siinä, että
hän olisi ollut toisten roikanpäällikköjen vertainen. Ei; hän tahtoi
olla yli heistä. Mahtavalla äänellään hän komensi miehiä, milloin sinne
milloin tuonne, ja kun ilta, työstä lähdön aika tuli, niin
soinnukkaasti ja pitkään hän huusi: Ke-ollo so-o-o-i! Sitä samaa sitten
matkivat toiset roikanpäälliköt jopa viimeksi pikku pojatkin, mutta
hänen äänensä se kumminkin ylinnä kajahteli kesä-illan raikkaassa
ilmassa pitkin kanavaa ja sen varrella olevia metsiä. Ja silloin miehet
olivat valmiit keksiolalla laputtamaan ensin konttiensa luo jonkun
männikön syrjään ja sitten kontit selkään saatuaan taloihin. Toiset
roikanpäälliköt tahtoivat väliin suuttua häneen, kun siinä niin
herroiksi rehenteli, ja koettivat pitää varansa ehtiäkseen ennen häntä
huutamaan, mutta mitä siitä! Hän huusi joukkoon ja hänen äänensä
sittekin voitti. Ja vaikea häneen oli sydämellisesti suuttua; hän kun
aina osasi pistää niin sukkelaksi leikiksi, että toiset, vaikka vähän
harmittikin, joutuivat nauramaan. Niin, hän oli iloinen, sillä olihan
hänellä neljä markkaa päiväpalkkaa, hän oli saanut uuden verkatakin,
kotipaikkakunnan tytöt pitivät hänestä paljon kun hän nyt oli
rikkaannäköinen ja päälliseksi pulska poika. Ja itse mielestäänkin oli
hänellä kyllä rahaa ja kunniaakin; tyytyväinen oli nyt Heikki, hän,
jonka kasvoissa tavallisesti loisti hilpeys silloinkin kun ei ollut
penniäkään taskussa.
Kauniilla ilmoilla oli miehille työ hauskaa tällä kanavalla, jos kohta
jalkoja väsytteli päivittäisestä seisomisesta ja kävelemisestä, josta
syystä moni istahti kanavanpartaalla oleville suihtupölkyille;
istuivatpa jotkut kauankin jos tietivät etteivät päällysmiehet nähneet.
Pölkkyjä uiteltiin täällä enimmäkseen sillä tavoin, että kymmenkunnan
pölkkyä asetettiin joessa vierekkäin, jota pölkkyjoukkoa sanottiin
laveriksi. Tätä laveria ponnisti keksillään väliin yksi, väliin kaksi
miestä kummaltakin puolen. -- Ruoka-aikoina oli tavallisesti kyllä
vilkkautta kun miehet olivat koolla jollakin hietikko-kankaalla ja
puron partailla. Kaikki kanava-uittomiehet eivät olleet samalla
kentällä syömässä, mutta oli niitä yhdellä "lassilla" joku puolisatanen
ja enemmänkin. Sateisella ja kylmällä ilmalla, jolloin kanavalla oli
sangen ikävää, tekivät miehet metsäriskuista nuotion, jonka ympärillä
lämmittelivät ja polttelivat tupakkaa. Paljon siinä puhuttiin leikkiä,
jopa kaikenmoisia rivojakin, mutta väliin taas vakaviakin asioita
tuumailtiin. Puhuttiin yleisestä köyhyydestä ja muutamien rikkaudesta.
Muutamat toivottivat itselleen sitä rikkautta, jota oli joillakuilla
maanomistajilla Ätsärin, Pihlajaveden ja Multian puolella, noilla
tukkimetsien myyjillä, jotka saivat tuhansia markkoja varsin
helpotellen. Silloin tavallisesti muistutti joku, että jos olisikin
niin helppo rahantulo, kai silloin kans tuhlattaisiin viinaan,
suunnattomaan kahvin juontiin ja muihin herkkuihin ja komeuksiin,
niinkuin he tekivät, nuo tukkien myyjät. Talolliset, joiden maata oli
järvien tai jokien varsilla, olivat saaneet "rantarahoja ruukilta"
monia satoja markkoja. Niin, aina oli niillä tuloja, joilla oli
tulonlähteitä, mutta heillä useimmilla oli ihan ihkosten ainoana
tulonlähteenä uitto. Se nyt oli jotakin -- sanoivat he -- tuo uitto,
saatiinhan nyt 2 markkaa jotkut puolikolmatta päivältä; muut ansiot
olivat paljon huonompia. Imehdeltiin, miten erinomaisen rikas se
patruuna siellä Pietarsaaressa oli kun hän jaksoi maksaa moiselle
miesjoukolle semmoistakaan palkkaa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka
tuota kanavaa muutamia vuosia sitten oli kaivettu. Siellä ne
työntekijät, joissa kolmanneksi osaksi oli nais-ihmisiä, kahlasivat
vyötärystään myöten kylmässä vedessä päivät pääksytysten. Ja semmoinen
elämä kuin sinä kesänä oli; juotiin, huorattiin ja melskattiin. Törkeää
työtä ja törkeää elämää oli se! Toisinaan puhuttiin siitä Suuresta
nälkävuodesta, joka oli ollut. Voi kuinka moni -- melkein
järkijärestään -- oli silloin syönyt rusaa ja pottua, tuskin
yhdessäkään talossa eis oli selvää leipää syöty. Siksipä ne ihmiset
niin sairastivat, ajettuivat ja kuolivat. Niitä, turvattomampia oli
viety kirkonkylän hoitolaan, mutta siellä moni oli vasta oikein pian
kuollut. Hohoi! huokailivat jotkut vanhemmat miehet, surkeaa, surkeaa
se oli! Jumala siitä toiste varjelkoon! Näissä puheissa Heikki
tavallisesti sanoi: noh, älkää nyt kovin surkeaksi asiaa panko.
Kyllähän se oli minullekin välistä niukin naukin elämisen kanssa; mutta
mitä siitä murehtii joka jo mennyt on. Ei siedä sureksia uittomiehen;
hänellä on työtä muutenkin!
Eräänä päivänä oli kylmä sade; jo edellisinäkin päivinä oli satanut.
Märkänä ja viluissaan käpristelivät miehet kanavan suihtupölkyillä,
koettivat väliin lujasti töyttiä pölkkyjä, hyppiä ja juosta, mutta ei
tahtonut ottaa lämmitäkseen. Ruoka-aikoina -- niitä oli kaksi päivässä
joella -- tehtiin nuotio niin suuri kuin mahdollista; se vähän
lämmitti, mutta ei se joelle mentyä kauan auttanut. Niistä, jotka
pahimmiten vilustuivat, oli Kalle yksi. Jo aamupäivästä alkoivat hänen
leukansa lotista ja hirveän ilkeä oli olla. Uitosta karkaaminenkaan ei
ollut aivan tavatonta, mutta hän ajatteli, että ne muut nauraisivat,
jos hän karkaisi. Vakituisesti päätti hän kestää vaikka tuntui
tukalalla. Tieksusaappaansa olivat rikkinäiset, jalatkin olivat siis
märät koko päivän. Kömpelösti hän liikuskeli, elämän surkeutta
ajatellen. Ja mitäs tästä ollakaan, kun hän juuri koetti varoa mitä
parhaimmin kulkiessaan vesiniljaisia suihtupölkkyjä, mosahtikin jokeen
ja -- toiset nauramaan ja ivaamaan. Onneksi sai hän pölkkyyn kiinni,
ettei pudonnut kuin vyötärystään myöten. Mutta olipa siinä kyllä muun
märkyyden lisäksi ja sitte vielä nauroivat -- -- voi turkasen
tulimmainen -- kun heidät yhdellä rymäyksellä sais kaikki jokeen!
ajatteli hän kivutessaan ja lähti ylös-päästyään metsään ja vesi juoksi
vaatteista.
-- Älä ole milläsikään, se on uittomiehen koulua, huusi roikanpäällikkö
Heikki, joka myöskin oli lähellä.
Hän ei vastannut mitään; mennä reuhotti vaan. Mikä surkeus -- ajatteli
hän -- on tämä elämä! Hän oli lukenut kirjoista, ja enimmäkseen siellä
oli kerrottu hyvästä onnesta; varsinkin semmoiset, jotka olivat olleet
ahkeroita ja turvanneet Jumalaan, olivat aina menestyneet; hänkin oli
ollut ahkera ja turvannut Jumalaan ja kuitenkin tuommoista oli nyt jo
ihan nuorella ijällä. Paljon luuli hän jo kokeneensa ja -- nyt hän
huomasi, että tämä maailma on kurjuuden alho! Oli hän lukenut ja oli
hänelle sanottu siitäkin, että muutamia ihmisiä koetellaan ja joka
kestää se voiton saa. Mutta tämähän oli jo liikaa. Hän heittäytyi
polvilleen metsäpuskassa ja ääneensä vaikeroi: Suuri, -- hyvä --
Jumala! tätä -- en minä voi kestää. Huojenna -- kärsimystäni! Anna
minulle vähän -- siitä onnesta, jota monella muulla ihmisellä -- yllin
kyllin on! -- Sen jälkeen tunsi hän kummallista voimattomuutta. Ja
hieman rauhoituttuaan lähti hän takaisin joelle.
* * * * *
Yön aikoina ja pyhinä olivat varsinkin pari likimmäistä taloa, jotka
sijaitsevat puolen tunnin matkan päässä joelta -- täynnä uittomiehiä.
Siellä myöskin maksettiin palkka joka lauantai-ilta. Edustupaan
huudettiin miehet kukin vuorostaan. Raha kourassa sieltä miehet
palasivat -- toiset iloisina -- toiset kiroillen, että kuinka vähiä
annettiin. Pyhinä ja varsinkin pyhä-iltoina oli hauskuutta. Koeteltiin
voimiaan kärryjä aksilasta päänsä yli nakkaamalla, väkikiveä nostamalla
ja muulla semmoisella. Ja Heikki ei tavannut kuin kolme miestä
vertaistaan voimissa. Mutta ei hän olisi uskonut, että niinkään monta
olisi hänen vertaistaan. Eräällä kedolla -- Lammaskedoksi sanottavalla
-- hypeltiin pelimannin soittaessa ja tyttöjen laulellessa. Muilla
kedoilla rehoitti jo pitkä ruoho, mutta sanottu keto oli karjan
vallassa eikäpä siinä olisi heinänpiikki hyppelyn takiakaan voinut
nousta. Iloista, vapaata oli tanssi, muttei tavallisesti kovinkaan
kaunista. Retkuteltiin, hypittiin väliin rinkitanssissa, väliin
parittain valssattiin, joka viimeksi mainittu kävi tasaisemmasti;
toisinaan "kiitelikiitelikiiteliä" mentiin ja vaihettiin henttua.
Heikki opetti täälläkin lauluaan: "Minun kultani kaunis on", ja halulla
tytöt sitä opettelivat. Hän paritanssissa tavallisesti valitsi
taitavimpia tyttöjä, mutta väliin kuitenkin hyppelytti osaamattomampia
ja nauroi sitten heidän kankeudelleen. Viinaa myöskin oli saatavissa;
sitä oli kaupungista tuotu ja sai kun vaan lähetti pienen pojan
hakemaan vissistä paikasta. Sitä ei myyty, muttei rahattakaan saatu.
Moni joutui pahaan huiperiin. Iltamyöhällä pojat peräilivät, mihin
luttiin tai aittaan mikin tyttö maata meni.
Muutamia päiviä ennen Juhannusta loppui uitto tälle keväälle, vesi kun
oli kuivanut niin vähiin, etteivät tukit enää luistaneet. Keksinvarsia
putkahteli toinen toisensa perään poikki petäjien tyvissä; se oli aika
roisketta. Heikki kun löi keksinsä varren poikki sanoi:
-- Se siunatuksi lopuksi! syyskesällä kun vesi kohoo teen uuden!
* * * * *
Kalle oli ollut pyhän seudut ja joitakuita öitä viikoillakin kotonaan.
Hän ei ollut pyhinä Lammaskedon huveissa. Vanhemmat sanoivat, että se
olisi synti ja syntinä hän itsekin sitä semmoista elämää piti. Käsitys
hänellä sekä vanhemmillaan oli semmoinen, että ihmisen pitää olla
totinen, ei paljon nauraa eikä liikoja puhuakaan. Sillä pyörähdellä,
hypellä ja iloita poika- ja tyttöjoukossa, se olisi hirveä paha
erittäinkin niin nuorelle kuin viidentoista vuotiaalle pojalle. Ei
saanut vilkastua, vaan käydä nolommaksi, pysyä totisena. Nämä pyhät
olivat hänelle ikävät nekin; sillä hän ei jaksanut lukea, johon hänellä
muuten oli halu, nukutti, muttei tullut unta, oli vaan jotakin
semmoista, oliko se hengen vai ruumiin vaivaa? niin, se tuntui
kummassakin: mielessä ja ruumiissa; jotakin hiljaista syöpäläistä
tuntui rinnassa ja sydänalla. Se oli kuitenkin hänen mielelleen
kevennykseksi, että äiti tuli vähän terveemmäksi kun näki hänen
onnellisesti -- niinkuin näytti -- palaavan kevätuitosta. Ja sehän
myöskin virvoitti mieltä, että hän oli nyt saanut keväällä
velaksiottamansa pieksusaapasaineet maksetuiksi; niiden hinta oli
seitsemän markkaa. Hänellä tosin ei ollut kuin parikymmentä markkaa
kotipuolelle tultuaan, mutta salmi- ja kanava uitossa sai hän kokoon
viisitoista markkaa. Ainoastaan 1 markka 75 penniä oli hän saanut
päivältä ja lautalla ollessaan 2 markkaa vuorokaudelta. Enempää ei
hänelle lautalla annettu syystä, että päällikkö oli hänet aivan
vastenmielisesti ottanut. Mutta hän kulutti ruokaan verrannollisesti
vähän. Ruokaa voitiin taas hankkia joksikuksi ajaksi. Kallen ansioon
lisäksi saatiin taas jonkun verran rahaa voilla. Mutta vaatteet olivat
huonot kaikilla kolmella; no, kyllähän sitä kesällä aina meni, mutta
oli siitä taas talvikin tuleva! Jotakin toivoa oli kumminkin
syksyuitosta.
Juhannusaattona tuli Heikki Tuppelaan. Istuttuaan penkille hän sanoi:
-- On tainnut poikanne puhua, että minä olen ollut hänelle häjy ja
pilkannut häntä?
-- Kyllähän se on sitä porannut, vastasivat vanhemmat.
-- Kas, en ole sitä missään pahassa tarkoituksessa tehnyt. Mutta
katsokaas, mull'on niin ivallinen luonto, että kun minä näen kovin
hiljaisen ja maailman menoon tottumattoman, niin minua naurattaa ja
tulee halu pilkata häntä. Tekee mieleni sanomaan hänelle, että voi kun
tiedät vähän kun luulet tässä maailmassa noin totisena ja vakaana
toimeen tultavan ja odotat muilta ihmisiltä sääliä, jota minä en ole
koskaan osakseni saanut. Toinen syö toistaan kuin nälkäiset sudet.
Tarkoitukseni on ollut totuttaa poikaanne maailman pauhinaan, ivaan ja
nauruun. Kyllä ne osaavat tässä synnin ryöpyssä masentaa ja kuolettaa,
ken vaan ottais kaiken pahakseen, Ei, minä en ainakaan masennu
iskuista, minä elän ja hurraan!
-- Jaa, taitaa niin olla. Kyllähän minäkin olen samaa toki pitkällä
ijälläni huomannut. Mutta olen aina koettanut karttaa "istua siellä
kussa pilkkaajat istuvat", sanoi siihen vanha Kustavi.
-- Sitä en minä koetakaan karttaa, virkkoi Heikki, iva ja leikillisyys
virvoittaa mieltä.
-- Meidän Kalle on vielä hyvin lapsisekainen, ja kyllä sydämmestäni
toivoisin, ettei hän kovin synnin pauloihin kietoutuisi, maailman
pahuuteen riuhtoutuisi, puhui Kallen äiti.
-- Hyvä! sanoi Heikki ja lähti.
Juhannuspäivänä makasi Kalle kotinsa tupamökin kokilla (ullakolla). Hän
oli laittanut sinne kukkaisia pihlajia. Hyvältä tuoksuivat nuo pihlajan
kukat. Lukeminen oli hänelle taas oikein hupaista. Hän luki erästä
Suutari-Matilta lainaamaansa kirjaa, jonka vilkkaat ja jännittävät
kertomukset häntä kovasti miellyttivät ja veivät hänet kokonaan
ajatusten maailmaan. Halulla hän luki ajatuksillaan sivun toisensa
perään. Lukemasta lakattuaan hän ajatteli: jospa saisin tästälähin
ainoastaan lukea, ammentaa noita suloisia tietoja laveasta maailmasta!
-- Niitä on monta kieltäkin; eivät kaikki ihmiset puhu samaa kieltä,
jospa oppisin eis jonkunkin niistä muista kielistä. Valtakuntia ja
maita on muitakin kuin tämä Suomi. Minkähänlaisia ihmisiä niissä
kaikissa on. Ei suinkaan niissä muissa maissa uiteta. Ei; niin tukalaa
työtä ei suinkaan tehdä missään muualla eikä ole niin pahoja ihmisiä.
-- Hän oli vähän lukenut ja kuullut puhua höyrittävän kouluista. Kuka
hänen auttaisi kouluun, sinne missä aina saisi lukea ja kirjoittaa ja
sitten tulisi puhdasvaatteinen herra ja jos vielä saisi saarnata
kirkossa! -- Kyllähän veli-Jussi tulisi ja täytyisikin tulla
vanhentamaan isää ja äitiä. Siitäpä hänelle puhun heti kun hänet
tapaan. Jospa joku rikas talon isäntä... Ei; mutta kuka sen niin suuren
hyväntyön tekisi; ei ainakaan kukaan täällä kotipuolella. Kauempana,
oikein kaukana ehkä olisi niin hyviä ihmisiä. Eiköhän se kruunu
auttaisi kouluun ilman mitään maksua, jos minä oikein kauniisti ja
hartaasti saisin asiani ajetuksi jollekin korkealle herralle. Ja
silloin minä lupaisin tehdä isänmaan hyväksi mitä ikään voisin. Hän
oikein hypähteli vuoteella tätä ajatellessaan ja nousi innostuneena
seisoalleen.