I.

Eräällä länttä kohti viertävällä kankaalla Ätsärin järven pohjoispään

puolella sijaitsi erillään muista ihmisasunnoista huononpäiväinen

tölli, jonka ainoana kartanona oli tupamökki, vähän navettaa ja saunaa,

Tölliaukkoa ympäröi taaja, keskulaisen korkea havumetsä muualta paitsi

lännen puolelta, jossa oli ainoastaan harvaa metsää, niin että järvi,

vaikka se oli jonkun matkan päässä, mökin perälasiin näkyi. Tähän

mökkiin, jota nimitettiin Tuppelaksi, käykäämme aluksi tapaamaan

vanhanpuoleista ukkoa ja eukkoa sekä heidän nuorinta poikaansa.

On sunnuntain iltapuoli toinen loppiaisen jälkeen. Pientä, savusta ja

pölystä mustunutta tupaa valaisee takassa palava valkea. Vanha Kustavi

istuu tuolilla ovenpuolella takan edessä vedellen savuja suuresta

visapiipustaan, eukkonsa, vanha Kaisa, istuu toisella puolella takkaa

kasvot perälasiin päin ja veisata hyräilee ulkomuistilta virttä: "Ah,

mik' ompi elomm' tääll' Tuska vaiva tuskaa pääll" j.n.e. Kalle, heidän

poikansa, istuu tantarin vieressä uuninruuhussa ja lukee hiljaa jotakin

kirjaa.

-- Niin se on, työ ja meno levotoin, silloinkin kuin se paras on,

saatikka sitte kun köyhyys ahdistaa! huokaili vanha Kaisa lakattuaan

veisaamasta.

-- Sepä juuri, sanoi Kustavi vakavasti mutta levollisesti. Olen juuri

tässä mietiskellyt keinoa mikä auttaisi, kun se ruuanpuoli on kohta

lopussa ja kengätkin meiltä kultakin hajalla.

-- Kyllähän se kovaa on, mutta "kyllä Herra avun tietää ja tahtoo

avuksemm' rientää," veisataan Jumalan sanassa. Kaisa tätä sanoessaan

näytti epäilystä vastaan taistelevalta.

Isä, katsoen poikaansa päin, sanoi:

-- Ei suinkaan siinä nyt muuta neuvoa ole kuin että sinun, Kalle,

täytyy lähteä ansiotöihin.

-- Niin, tukinhakkuusenko? kysäsi Kalle, lakkasi kirjaan katsomasta ja

osotti hieman lapsellista ihastusta.

-- Mihinkäs muualle.

-- Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo

alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella. Minä menen

sinne, isä! Mutta jaksatteko te mennä Kumpulaan "taksvärkkiin?"

-- No, kyllähän minä nyt jaksan; teemuili hänessä voimaini mukaan,

päätteli ukko luotteliaasti.

-- Kyllähän Kalle on vielä hyvin nerkonon niin kovaan työhön kuin

tukinhakkuusen, viidennellätoista kun vasta on, mutta mikäs siihen

auttaa, puheli äiti miettiväisesti.

-- Niin, sepä juuri... mikäs muu auttaa, sanoi siihen ukko, sepä juuri,

tuo kohtalon kovuus, on meidän köyhäin ihmisten pakoittaja ja käskijä.

Emme suinkaan panisi jos muu keino auttaisi lapsisekaista tuommoisiin

koviin töihin, joissa se kukaties loukkaa ja tärvelee itseänsä. Jospa

minä olisin vähän nuorempi, niin menisin itse, mutta liika kömpelö ja

raihnea olen jo sinne rähmimään ja vääntämään. Talossa koetan

taksvärkin suorittaa. -- Olisihan niitä meillä auttajiakin, jatkoi hän

huo'ahtaen, jos Jussi ja Matti olisivat kotona, mutta niinpä niiden

poikainkin täytyi mennä maailmalle elatustaan hankkimaan, heti kun

kynsilleen kykenivät.

-- Sepä se... Kalle, Kalle on nyt ainoa tukemme ja turvamme! paneskeli

muija.

Seuraavana päivänä, maanantaina oli Kallen lähteminen matkalle. Useita

muitakin tiettiin sieltäpäin Ätsärin rannalta olevan lähdössä.

Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin

evääksi. Hän oli tätä lähtöään ajatellut eilisestä ruveten, yölläkin,

niin ettei ollut tahtonut unta saada.. Ensi tuokiossa se oli häntä

vähän ihastuttanut, että kun pääsee sinne näkemään maailmaa, kyliä ja

metsiä semmoisia, joita ei ole ennen nähnyt. Mutta pian oli tuo

ensimäinen ihastus lauhtunut, ja nyt lähtiessä tuntui pahalta jättää

koti ja vanhemmat ja lähteä pakkaseen ja lumitahraan. Voi jospa olisi

kannattanut tehdä kotona työtä! ajatteli hän.

-- Kun raukalla olisi eis paremmat kengät, niin olisihan jotakin! pani

äiti lempeästi surkutellen.

-- Täytyy laittaa uudet pieksut jollain keinolla niinpian kuin ehditään

ja lähettää hänelle sinne, puhui isä; kyllähän niitä menijöitä aina on.

Tottapan Kumpulan Aapulta nahkaa velaksi saatanee.

"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta

vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista

avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän

sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. Hänen

mieleensä muistui kohtauksia semmoisia, että kun hän oli yrittänyt

puhumaan isälleen taikka tämän kuullen vieraille jotakin oikein

alttiisti ujostelemalla, niin hän oli joko yreilllä katseella taikka

vähin, puoleksi ivallisesti nuhdellen kieltänyt häntä siitä, vaikkei

hän mielestään ollut mitään pahaa yrittänyt puhumaan. Ei suinkaan se

nyt sitä tekisi, ajatteli hän, mutta paha sitä kumminkin on sanoa kun

nyt sentään ei mahda ijäksi mennä.

Tuskin kuuluvasti hän kuiskasi: hyvästi nyt! ja lähti.

-- Katso nyt vaan eteesi ettet lyö kirveellä jalkaasi taikka ettet

joudu puun alle siellä, varoittivat vanhemmat menevää poikaansa.

Käveltyään puolijuoksua järven rantaan ja siitä viistoon lännen

puolelle järveä hän poikkesi Kanta-ahon tupaan, jossa talossa Heikki,

eräs kyläkunnan tunnettu nuori irtolaismies oli koturina. Kalle toivoi

hänestä, tästä tuommoisiin matkoihin tottuneesta reippaasta miehestä,

saavansa itselleen turvallisen toverin, ja siihen tapaan olivat

vanhemmatkin asiaa tuumineet.

-- Hyvää päivää, Tuppelan Kalle! Yhdessäkös sitä nyt lähdetään

tukinhakkuusen? sanoi Heikki heti Kallen tultua oven suuhun. Mutta etkö

jo pelkää kun olet ensikertainen? Tukkityö on kovaa, talvi ankara!

-- Mitähän tuosta pelkäisin, vastasi Kalle alakuloisesti,

Heikki ei ottanut ollenkaan evästä. -- Mull'on kolme markkaa rahaa ja

sillä nuoren pojan pitää uskaltaman lähteä vaikka Waasaan, rehenteli

hän. Kirves minulla on hyvä; entäs sinulla?

Hyvänpuoleinen se oli Kallellakin.

Sitten lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja

metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden

runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän

tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla;

pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi

nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi

raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi

kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä

että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. Viuhkea pohjatuuli lunta

nytkin siinä hienostaan hyppyytti. Järveltä katsoen ihmisasunnot,

matalat huoneryhmät sen rannoilla, tykkäisten metsäin syrjässä,

näyttivät varsin vähäpätöisiltä hökkeleiltä. Kummallinen jylhyys,

kylmyys ja yksitoikkoisuus vallitsi kaikkialla. Hiljaisuutta häiritsi

ainoastaan joku harakan nauru, koiran haukunta, rekien kolistukset,

hakkaajien kirvesten kopsaukset ja hakorautojen tai mätäspiilujen

napsaukset ja muksaukset. Aurinko säteili punertavana alhaalla

lounaisen taivaan ranteella, ja se juuri antoikin tuolle muuten

yksitoikkoiselle luonnolle ja iltapuolelle jotakin koristusta jopa

viehätystäkin. Tuuli kääntyi myöhemmällä etelänpuoleen. Se oli nyt

vastakkainen miehille ja vaikka se oli eteläinen, vihoilevasti se

kumminkin karvasteli heidän poskiaan. -- Pistellään vaan ahkerasti

pieksuja lumeen, kyllä lämmitään! kehoittelivat miehet toisiaan.

Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan

yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat

tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon

miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka

talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi

iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.

Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke

syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä

Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa,

ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.

Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista

julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja

reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi

hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin

osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja

loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt

laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli

hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti

muistuivat rakkaina mieleen.

Lumen polkemiseen louheisissa mäkirinteissä ja rummakoisissa rotkoissa

kului ensimältä ainakin puoli työajasta. Sattui kumminkin ensimäisenä

päivänä olemaan vähän suojainen ilma, niin että seuraavana päivänä, kun

ilma kylmeni, alkoivat tallatut paikat kovettua. Ja muutamassa päivässä

tallaantui tuo paksuluminen metsäseutu hevosten ja miesten jaloissa

kovaksi tantereeksi, jossa reenjalakset, mäkirinnettä ajaa rotistaessa,

piukeasti narisivat raskasten tukkikuormain alla. Hakkuupaikalta alas

järvelle -- noin puolen peninkulman matka -- polkeentui tie, monta

tietä eri haaroilleen, siinä kun kaiket päiviä, aamusta varhain iltaan

myöhään, lähes neljälläkymmenellä hevosella ajaa juurrastettiin. Sillä

tavoin karttuikin järvelle suuret röykkiöt pölkkyjä. -- Tällä muuten

syrjäisellä takamaalla oli nyt elämä niin vilkasta kuin pienillä

markkinoilla: kulkuset pimpallivat, hevoset hirnuivat, miehet ärjyivät

hevosilleen ja toiset sitte laulaa loilottivat. Laulut olivat

lyhykäisiä, katkelmantapaisia, mutta osasta hyvin hauskoja. Yksi oli

tämmöinen:

Jopa tulee ilman muute männynlatvan märkä,

Huonon likan vieress' tulee ikävä ja nälkä.

Yön aikoina Rämeikössä oli ahtautta kummassakin tuvassa. Miehiä oli

nimittäin sadan vaiheille, ja vaikka niistä osan täytyi täytymälläkin

mennä jonkun matkan päässä oleviin torppamökkeihin, oli Rämeikön

suuremmassakin tuvassa miehiä tungokseen asti, jonka tähden talonväen

oli vaikea keittää ja tehdä välttämättömimpiä askareitansa. Voilla,

piimällä ja maidolla oli hyvä menekki, ja monikaan ei ollut tuonut

kotoaan tai kotipuolelta suuruksenpuoltakaan, jonka tähden he ostivat

jauhonsa ja leipänsä talosta; heiniä ja silppuja olisi myöskin halulla

ostettu, mutia niitä ei talossa riittänyt paljon myydä, jonka vuoksi

tarvitsevien täytyi tätä hevosenrehua hankkia muualta, peninkulmain

päästä. -- Rahantuloa oli talossa kokolailla kun sen lisäksi

huoneenlämpimästä tuli joitakuita lanttia mieheltä vuorokaudessa.

Pittäähän sitä jottain tulloo ollakkin meilläi täällä syvänmaalla, --

tapasi emäntä sanoa. Naurussasuin, tyytyväisen näköisenä liikuskeli

tämä lihava, punaverinen vaimo lattialla ja takan edessä tukkimiesten

joukossa ja väliin hän poistui edustupaan. Isäntä käveli,

pitkävartisella piipulla poltellen, vuoroin tuvassa ja vuoroin

edustuvassa. Hän oli laihanpuoleinen, keskikokoinen valkoverinen mies

ja yllänsä arkipäivinä pitkä, tavallisesti jokseenkin likainen

hurstimekko eli loiku, mutta pyhinä oli hän simusetissa ja verassa niin

että kuhisi vaan. Halulla hän puheli rahoista, tuhansista markoista ja

semmoisista suurenpuoleisista summista, ja silloin hän tavallisesti

päätteli näin: On se sentään jottai tuo mehtäkin kun sillä saa rahhaa;

ei sillä tulis mittää jossei tukkia ostettas. -- Voimakas kahvinhaju

edustuvasta pisti porstuassa tukkimiesten nenään, ja toisinaan oli

isäntä tavallistaan iloisempi ja hauskempi tupaan tultuaan. -- Se on

taas vähän "maistanut" -- kuiskailivat miehet silloin toisilleen.

Yöntietämät Rämeikön tuvissa olivat tavallaan hupaisia ja hauskoja

miesten pakinoidessa. Varsinkin oli niin laita siinä suuremmassa, jossa

isäntä ja emäntä väliin oleskelivat ja jossa Kalle ja Heikki

majailivat. --- Koturi-Heikki, se on semmoinen velikulta, että kyllä se

ajan saa kulumaan, sanoivat toiset hänestä. Siinä jutusteltiin

kaikellaista; usein ilmestyi aikalailla naurettavaa. Monikin joukosta

päästeli huvittavia komppasanoja ja kertoi urhotöistään, mutta Heikki

se aina "päät kääri." Hän oli kulkenut paljon maailmaa, käynyt

markkinoilla sekä Tampereella että Waasassa. Kaikki, jotka vaan hänen

kanssaan olivat ruvenneet kinaamaan, olivat lopulta saaneet aika

potkun. -- Kerrankin kun yksi pahanpäinen miesräähkänä Waasan

markkinoilla yritti takkini lakkarista siepata pitkäletkuvarsisen

piippuni, annoin minät hänelle semmoinen pätkäykson vasten suuta että

lensi monen sylen päähän koivet pystyyn. -- Tätä kertoi hän monasti,

samoin sitä, kuinka hän kerran Tampereen markkinoilla tappeli kolmea

miestä vastaan, jotka ensin olivat hänelle nauraneet, ilveilleet ja

pakkailleet täyttimään; nämä kolme turkulaista oli hän ruhjonut

pahanpäiväisiksi; poliiseja oli ollut välissä, mutta hän oli pyytänyt,

että eikö hän saisi näyttää miehuuttaan, koska kerran ensiksi olivat

kimppuun käyneet. Poliisien oli täytynyt myöntyä. Joskus hän oli

"pyrkinyt likkaan", tyttöjen aitanoveen koputellut, niin siellä oli

ollut muita, mutta tytöt eivät olleet malttaneet olla avaamatta

hänelle, ja -- voi perhana, kuinka niille tuli kiire sieltä pois, miltä

jäi saappaat, miltä lakki sinne. -- Sitten taas hän "puri leipää niin

että toinen vartaassa tärisi;" sanoi väliin silakalle "vasten silmiä

että kyllä voi on parempaa." -- Vielä tiesi hän taloja, joissa oli

akkavalta. -- Terva-aholla meidän kylässä -- jutteli hän kerrankin --

on semmoinen emäntä, että se välisiä panee miehensä, Kaappo-rasun,

pahempaan kuin pulaan. Yhden kerrankin kun ukko tuli kotiin vähän

päissään ja oli vaihtanut hevosta otti akka ja antoi luudantyvellä aika

löylyn miesparalle, ja kysyi päälliseksi: vieläkö toiste hurvittelet?

-- -- Minuapa siinä olisi tarvittu, sanoi siihen eräs keski-ikäinen

mies joukosta. -- Mitä! älä sano semmoista, vastasi siihen Heikki,

näinpä minä kerran sinuakin akkasi tiippaavan, eikä se saanut takaisin.

Toisella ei ollut mitään sanomista. Raikkaita naurunhöräyksiä kuului

miesjoukosta. -- Toisinaan katsoi Heikki sopivaksi esitellä toveriaan,

Kallea, miehille oikein semmoisena kuin hän oli. -- Tämä Tuppelan Kalle

se on niin hiljainen poika; ei siitä ole tämmöisten hulivilipoikain

joukkoon. Siellä kotonaan se miettii ja lukee kaikenmoisia kirjoja;

pappi siitä luullaan tulevan. Mutta tänne tukkimetsään se Tuppelan

Kyösti sen nyt ainakin pani. -- Kallelta ei tuohon tullut juuri mitään

vastatuksi, hyrähtihän joskus ujomaisesti: hm, pappi! -- -- Noh, eikös

ne miehet rupee taas yöhirsiä vetelemään, -- tapasi Heikki maatapanosta

muistuttaa. Ja miehiä alkoi laskeutua kuin salkoja taajaan toinen

toisensa viereen kostealle lattialle; pian rupesivat he kuorsaamaan ja

ähkämään -- Öinen hiljaisuus ja raskas, tukehduttava ilma vallitsi

tuvassa.

Kallesta oli kummaa kun ne muut niin pian vaipuivat uneen. Noh,

kyllähän häntäkin väsytti, mutta ei se uni siltikään heti tullut.

Kotona sai maata sijalla, vällyissä. Ei sekään sija ollut hyvä; talossa

-- Kumpulassa -- oli hän joskus maannut paljo siistimmällä ja

kauniimmalla sijalla, mutta oli se kotonakin ison joukon parempi kuin

nyt tämä kova, märkä lattia. Kotona oli hän tottunut lukemaan iltasilla

takkavalkean ääressä mukavia kertomuksia Suutari-Matilta lainaamistaan

ja muuten saamista kirjoista ja Uutta Testamenttia ja Katkismusta; hän

oli tuohon lukemiseen niin tottunut ja mieltynyt, että olisi pitänyt

välttämättömästi saada eis joka ilta lukea, mutta nyt ei ensinkään

saanut lukea. Sen sijaan vaan kuulla tuota rähinää ja viisastelua. Ja

kyllähän se Heikki oikein sanoi, kun sanoi minun miettivän ja lukevan,

mutta ei sitä nyt olisi tarvinnut tuolla tavoin jokaiselle huudella,

niin että sillä sitte nauravat. Hän oli saanut tuosta lukemisestaan

arkaa tunnetta, sillä isä ja äiti sekä muut ihmiset siellä kotikylässä

olivat tehneet hänestä pientä pilaa, jopa toruneetkin häntä siitä, että

hän luki kaikellaisia maallisia kirjoja, mutta hänessä oli herännyt

semmoinen halu niihin, ettei hän voinut lakata. Sen vuoksi se niin

sattui kun Heikki siitä oli suuressa miesjoukossa ivaillen puhunut. --

Vihdoin kuitenkin väsymys kokonaan saavutti ja hän vaipui uneen.

Sillä tavoin, kovassa työnteossa ja väliin hauskoissa pakinoissa vieri

viikot, kuluipa kuukaudetkin huhtikuun keskipaikoille, jolloin

tukinhakkuu ja -ajo loppui ja työmiehet lähtivät kukin kotiseudulleen.

Kaikilla oli rahoja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kahden ja

puolenkolmatta markan päiviä olivat miehet saaneet, hevosmiehet kuuden,

seitsemän markan.

Vähästäkin sitä iloitaan kun ei paljoa ole totuttu vaatimaan. Niinpä

oli Tuppelan vanhuksillakin koko riemu pojan kotiin tultua. Kalle toi

kotiin noin 40 markkaa. Hän oli saanut kaksi markkaa päivältä, mutta

ostanut ruuan paitsi mitä konttiin oli lähtiessä vähän pantu. Ja

neljäkymmentäkin markkaa puhdasta rahaa! Sehän oli jo jotakin ahtaina

aikoina Tuppelan oloissa.

-- Mutta paljon minä olen nähnyt sen eteen vaivaa, paljon! -- sanoi

Kalle harvakseen ja totisesti. Kaikki kolme istuivat takkavalkean

ympärillä ja riisuskelivat maata.

-- Niin, ei ole vaivatonta viljaa, poika-parka, -- vastasi siihen isä.

-- Siltä näyttää! -- lausui poika miettiväisesti.

-- Olipa oikein hyvä ettei sinulle tullut siellä mitään vahinkoa. Minä

olen pitkät ajat öillä valvonut ja murehtinut sinua; on ajatuttanut,

että miten sinä siellä tulet toimeen, lapsisekainen ja tottumaton kun

olet, -- puheli äiti.

Nuo sanat ja ystävällinen hymy äidin kasvoissa panivat pojan

ajattelemaan: kyllä se äiti on oikein hyvä.

Kallen ansaitsemat rahat kuluivat joutua kodin tarpeisin. Vanhempien

oli täytynyt tehdä kaksikymmentä markkaa velkaa. Se oli nyt maksettava;

toisella kahdellakymmenellä markalla ostettiin jauhoja ja suoloja.

Pieksuja, jotka Kallelle oli jälestäpäin talvella laitettu ja lähetetty

hänelle tukkimetsään, ei näillä rahoilla voitu maksaa, mutta Tuppelan

eukko oli hyvä saamaan vähästäkin kokoon, -- hän oli yhden lehmän

maidosta valmistanut kevättalvella -- lehmä oli poikinut muutamia

viikkoja jälkeen Kallen lähdön -- toista leiviskää voita. Kokonainen

leiviskä voita oli myydä ja sillä saatiin viisitoista markkaa. Tällä

saatiin pieksuvelka maksetuksi ja vieläpä saivat vanhukset sillä

itselleen kengät. Mutta aikomus oli, että Kallen piti lähteä tänä

kevännä uittoon heti vetten auvettua ja sen vuoksi tarvitsi hän

pieksusaappaat. Taas niiden ainekset täytyi ottaa velaksi. Suutari

otettiin kotiin niitä tekemään.

Tämä suutari -- nuorenpuoleinen mies oli Kallesta niin mieluinen, että

hän olisi aina ollut hänen kanssaan. Suutari-Matti oli lukenut

sanomalehtiä ja muita semmoisia tietokirjoja, miten hän itse niitä

nimitti. Sitäpaitsi oli hän matkustellut useita vuosia Savossa ja

Itä-Suomessa. Tällä tavoin saamiaan tietoja hän kertoeli ja sitä Kalle

mieleltään kuunteli. Kyllähän Matti saattoi välistä pistää vähän

valettakin höysteeksi joukkoon, mutta paljon siinä oli tottakin,

arveltiin hänestä tavallisesti. Kaikki mitä romaaneissa ja novelleissa

kerrottiin, olivat hänen uskonsa mukaan rikusta rikkuun historiallisia

tapahtumia Ja sen Kallekin uskoi. Eivät he kumpikaan osanneet eroittaa

kaunokirjallisuutta historiasta ja tämmöisessä käsityksessään olisivat

he hylänneet kirjan, jos vain olisivat tienneet ettei se kaikki mitä

siinä kerrotaan olisi historiallista tietoa.

Heikki eli herroiksi pari viikkoa kotipuolelle tultuaan. Hänellä oli

koossa viisikymmentä markkaa; enempää ei ollut karttunut vaikka hän

oli saanut puolikolmatta markkaa päivältä; hän kun oli syönyt

hyvänpuoleisen ruuan. Mutta Heikki ei aikonutkaan säästää. Nämä rahat

tuskin olisivat kotipuolta nähneet jos siellä tukinhakkuuseudulla olisi

ollut tarjona mieluista ostettavaa, mutta sitä ei tuolla sydänmaalla

onneksi ollut. Nyt kotiseudulla sitä sai sentään kaikenmoista, kun

viinaakin oli tuotu kaupungista kylään. Lujassa olivat nuo rahat kyllä

olleet, mutta -- mitä nuoren yksinäisen miehen on lukua, tuumasi hän;

eipähän ole akkaa ja lapsia marisemassa. -- Nyt piti ostaa sianlihaa,

voita, kahvia, nyt piti kulkea häissä ja ryypätä. Eikä tahtonut kohmelo

kohmelosta katketa näillä viikoilla.