Niemimäkeläisetkin olivat ennen olleet vaan tavallisia ihmisiä, jotka
vaivaa nähden elää kitustelivat karulla maatilallansa, jonkatähden he
eivät olleet parempia eikä pahempia kuin muutkaan ihmiset, eivätkä
herättäneet mitään huomiota. Eivät he silloin olleet ylpeämpiäkään kuin
muut ihmiset, eikä heillä näyttänyt olevan juuri mistään niin isoa
huolta. Mutta heti, kun he möivät metsänsä pölkkyherroille useammasta
kymmenestä tuhannesta markasta, tuli heille kyllä monenkaltaiset
huolet; sillä kyllä raha huolta antaa. Ensinnäkin tuli huolta siitä,
kuinka tuo ikävä ja ruumista rasittava työ saataisiin poistetuksi ja
kuinka elämä saataisiin niin mukavaksi, suloiseksi ja työttömäksi kuin
suinkin mahdollista, ja se ensimäinen huoli toi monta, monta muuta
huolta tullessaan! Se toi sen huolen, kuinka oikein pian saataisiin
karkeat sarkanutut yltään poistetuiksi ja rikasten arvonmukaiset,
hienommat ja mallikkaammat vaatteet sijaan; se toi sen huolen, kuinka
hiukaava ja jälväävä sydän-ala saataisiin vaikenemaan ja tyytymään,
ett'ei se aina kurisisi ja mouruaisi ja olisi jotain aina kaipaamassa;
mutta huolista huolin oli kumminkin se, kuinka tuo pieneen paikkaan
supistettu ihana metsä, eli toisin sanoen: tuo metsästä saatu raha oli
niin säilytettävä, ett'ei se missään tapauksessa pääsisi vähenemään,
vaan että se päinvastoin enenisi ja kasvaisi. Mutta olipa heillä nyt
neuvoja, jos pahoja päiviäkin; sillä olihan nyt rahaa, ja raha kaikki
voittaa. Entiset karkeat nutut poistettiin siten, että kaupungista
ostettiin uudet palttoot, takit ja turkit, oikein muodin-mukaiset, ja
samalla tuotiin myös tehdasten hienoa verkaa ja muuta vaatetta, joista
mestari-räätälit saivat sepittää uuden uutukaisia somia pukuja; hyvät
korskuvat hevoset ja mukavat ajokalut laitettiin -- miks'ei? sillä
olihan nyt rahaa, paljon kärsinyttä ruumista helpoitettiin siten, että
työnteko heitettiin kokonaan pois ja sitä ruvettiin, palkinnoksi
paljoista vaivoistaan, mukavasti liehuttelemaan mukavissa
keinutuoleissa ja väliin oi'aistiin sitä topatulla sohvalla; kun siihen
kylläyttiin, lähdettiin ajamaan korskuvilla hevosilla ja mukavilla
ajokaluilla. Kurisevaa sydänalaa ja vellovaa vatsaa korjattiin suun
kautta, jolle heti koettiin laittaa oikein "potelli-olutta", ja muuta
"troppia", johon ensimältä sekoitettiin "jäärnästiä" ja "alueeta", että
se tulisi tehokkaammaksi täyttämään ankarain velkojain vaatimuksia.
Niiden piti olla ensin niinkuin kasteen vetenä muille, vasta pantaville
hyville aineksille, ja niin sekin epäkohta ihmis-elämässä tuli
vähitellen korjatuksi! Huolten huoli poistettiin siten, että muutettiin
pois rikkaasta paikkakunnasta, jossa metsät kullenkin tuhansia
tuottivat, ja mentiin "köyhään" kylään, jossa rahoille saadaan kasvua
yhdeksän-kymmentä sadalta, ja noinhan ne huolet tulivat poistetuiksi!
Semmoinen se oli heidän asemansa ja tilansa, kun he tulivat
Niemimäkelään Peltolan kylässä.
Ennen on jo mainittu, että Niemimäkelän isäntäväki oli köyhille hyvä
Peltolan kylään tultuansa ja siellä ollessansa. Mutta ei heidän
hyvyytensä tullut ihmisrakkaudesta eikä sääliväisestä sydämestä köyhiä
kohtaan; vaan he tekivät laupeuden työtään siinä taitavaisessa uskossa,
että, kun he antavat köyhille almua, Jumala siunaa heidän rahoillensa
monenkertaiset voitot ja siten kasvattaa heidän varojansa paljoa
kiiruummasti kuin tavallisesti. Mutta niin pian kuin joku köyhä sattui
jotenkin loukkaamaan Jumalalta niin paljon hyvää toivovan isännän
mielipiteitä tai oikeuksia, silloin ei ulkokultainen Jumalan pelko ja
rakkaus paljoa vaikuttanut isännän mielessä; sillä silloin hänen
hyvyytensä muuttui yht'äkkiä kauheimmaksi ja katkerimmaksi koston
pyynnöksi. Ennestäänhän jo tiedämme, ett'ei Niemimäkelän isäntä antanut
mitään armoa semmoisillekaan talojen omistajille, jotka perheinensä
tulivat hyvästi toimeen, kun ei heillä vaan ollut "rahoja"; se
selittänee parahiten, minkälainen ajatus hänellä oli niistä, jotka
olivat pakoitetut armoleipää hakemaan.
Kaikin tavoin kokivat he rahoillensa hakea siunausta ja runsasta kasvua
sekä hengellisesti että aineellisesti, ja edelliseen kuuluu sekin, että
käsillä olevat setelirahat ja muut arvopaperit säilytettiin Raamatun
lehtien välissä, jolla talletuspaikalla oli se tarkoitus, että heidän
rahansa tulisivat siten _pyhitetyiksi_, ett'ei niihin mikään
"kateensilmä" pystyisi! Hopea- ja kultarahojen säilytyspaikassa piti
olla joku pieni "jumalinen" kirja! -- ja noin monistettuna kaikilla
hyvillä varokeinoilla, odottivat he Jumalalta -- siunausta!
Kun he muuttivat Peltolan kylään, tarjoelivat he rahoja kyläläisille
lainaksi, mutta Peltolan kyläläiset pelkäsivät velkaa pahemmin kuin
vihollista, sillä he olivat elämän koulussa jo oppineet tuntemaan sen
vaikutukset; sentähden eivät he takertuneetkaan paulaan niin helposti
kuin Niemimäkelän isäntä oli luullut.
Niinkuin ennen on mainittu, olivat Peltolan kyläläiset maata viljelevää
ja työteliästä kansaa. Ei ollut koko kylässä yhtään isäntää, joka ei
olisi itse ensimäiseksi noussut aamulla ylös ja herätellyt sitte
väkensä. Kun se oli tehty, oli emännillä jo ruoka pöydällä valmiina ja
isäntä meni edellä pöytään ja muu väki perässä. He ottivat lakit pois
päästään, siunasivat ruokansa ensin ja söivät sitten eineensä. Kun
siitä toimesta oli päästy, lähtivät he keveällä sydämellä
yksimielisesti työhön, isäntä edellä, jossa hän kaiken päivää teki
työtä paraana miehenä ja ohjasi muidenkin tekoa. Ja kun isännän tarkka
silmä oli kaikkialla valvomassa, kävi työ joutuin ja perusteellisesti.
Sentähden tuli tuo maanviljelys ja sitä seuraava työ heille rakkaaksi;
se oli heidän aarteensa, josta he elivät ja toimeen tulivat, ja siitä
aarteesta maksoivat he kaikki yhteiskunnalliset maksut ja vieläpä
heillä ulottui joku ropo yleisiin ja kansallisiin tarkoituksiinkin.
Tosin ei heidän aarteensa ollut Raamatun eikä muiden kirjojen lehtien
välissä, mutta sen enemmän oli niitä kyläläisten päässä ja sydämessä,
sillä he olivat Jumalaa pelkääväistä kansaa ja kokivat pitää lastensa
kasvatuksesta hyvää huolta.
Kun kyläläiset niin työnsä ja elämänsä perustivat, oli heidän
toimeentulonsa sillä kannalla, että he elivät omistansa ja niin eivät
he tarvinneet lainoilla lisätä toimeentuloansa; siinä syy, jonkatähden
eivät kyläläiset halunneet ottaa rahalainoja Niemimäkelän isännältä,
vaikka väliin oli kovakin rahanahdinko, mutta niidenkin läpi menivät he
muuten keinottelemalla.
Mutta "maa ei ole miehettään, eikä kylä kirveittään", sanoo sananlasku
ja niinpä kävi tässäkin; sillä olipa kumminkin kylässä kaksi, jotka
ymmärsivät tuon Niemimäkelän isännän hyväntahtoisuuden hyväkseen eli
oikeammin pahakseen käyttää. Ne olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän
Mikko. He ottivat kumpainenkin heti isomman rahasumman lainaan, muka
maanviljelystään parantaaksensa, mutta rahat eivät joutaneetkaan
maanviljelyksen parannukseen; niillä oli muitakin reikiä, sillä nyt oli
rahaa, tuota maksun välikappaletta, jota kaikki haluavat; sopihan nyt
elää. Hoitolan Heikki teki hevoskauppoja kahta innokkaammin kuin ennen,
sillä nyt se kävi laatuun; nyt oli hyvä voittaa, kun oli rahoja, joiden
turvissa sai kaupat mielensä jälkeen sujumaan. Hän vaihtoi usein
Niemimäkelän isännänkin kanssa hevosia ja päällisti hänelle useita
satoja markkoja ja etua tuottavat päälliset maksettiin aina uudella
velkakirjalla! Niin lisääntyi velka lisääntymistään. Metsälän Mikko
kyllä ei tehnyt hevoskauppoja, että olisi sillä velkaantunut, vaan hän
heitti työnteon kokonansa pois ja rupesi ryypiskelemään, ja kun hän
tuli pöhnään matkoilla ja markkinapaikoissa, otti hän aina niin
liiaksi, että tuli aikaan taidottomaksi, joissa tiloissa viekas veli
piti useinkin siitä huolen, että hänen lakkarinsa ja taskunsa tulivat
hyvin puhdistetuiksi; mutta vahinko piti aina palkita -- uudella
lainalla!
Niemimäkelän isäntä näki kyllä kotkan silmillä ylevältä asemaltaan,
kuinka siinä viimein käypi, sillä olihan hän rukoillut tai ainakin
muutoin keinotellut Jumalalta rahoillensa siunausta; hän odotti nyt
sitä.
Sattui tulemaan katovuosi ja kova rahan puute alkoi tuntua maassa.
Silloin yht'äkkiä tuli kuvernööristä takavarikko-välipäätös sekä
Hoitolan Heikille että Metsälän Mikolle, ja nimismies pani
takavarikkoon kummaltakin elon elämän. Molemmat talon ystävät tulivat
Niemimäkelään ja kyynelsilmissä rukoilivat, ett'ei heidän ainainen
hyväntekijänsä olisi niin kova ja saattaisi heitä mierontielle niin
kovana aikana, mutta nyt oli entinen ystävyys loppunut ja isäntä sanoi
vaan kylmästi: "Minä näen selvästi, että te hälvenette; mistä minä
sitte omani saan? Ei minun käy odottaminen."
Kyläläisetkin näkivät, mitenkä Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon käypi,
sentähden ei heitäkään haluttanut auttaa heitä.
Mikäpä siinä oli Hoitolan Heikillä ja Metsälän Mikolla neuvona; töiden
ja toimien hedelmät alkoivat ruveta näkymään. Ystävä ei kallistanut
korviansa heidän viittauksillensa ja "hyviä kylänmiehiä" ei ollut,
sillä he olivat ne itse sopimattomalla käytöksellään vieroittaneet pois
tyköänsä. Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli ja Niemimäkelän isäntä
huusi heidän maansa mantunsa ja kaikki, mitä heillä oli, itsellensä
polkuhinnasta, sillä kyläläiset eivät tahtoneet puuttua eikä sekaantua
heidän rettelöihinsä; mutta Niemimäkelän isäntä iloitsi sydämensä
pohjasta, sillä näyttihän ainakin siltä, kuin hänen rahansa olisivat
todellakin tulleet pyhitetyksi Raamatun lehtien välissä, ja että hänen
köyhille antamat almunsa eivät olisi hukkaan menneet, koska ne
näyttivät niin rupeavan kasvamaan. Hän möi molempien velkamiestensä
maat, jommoisellakin voitolla, entisen kotipuolensa miehille, ja
irtaimistollakin hän kiskoi isot voitot. Semmoinen se oli Hoitolan
Heikin ja Metsälän Mikon taloudellinen loppu. Mutta Peltolan kyläläiset
kauhistuivat tekoa niin, ett'eivät he olisi huolineet Niemimäkelän
isännän rahoista, vaikka hän olisi antanut niitä kuinka halvalla
kasvulla tahansa, ja he alkoivat vierautua hänestä ja hän heistä aina
enemmän ja enemmän.
"Vanha ystävyys on luja", sen osoitti Metsälän Mikon ja Hoitolan
Heikinkin kohtalo. Kun joku aika oli kulunut heidän häviöstänsä, että
enin sydämen suru oli ennättänyt haihtua, tuli heidän ystävyytensä
entiselleen Niemimäkelän isännän kanssa ja he olivat myötäänsä
Niemimäkelän työmiehinä ja muutoinkin kaikkena kaikessa, niinkuin ennen
olemme jo nähneet, ja jonkun ajan takaa näkivät he vaan hänessä
taasenkin suurimman hyväntekijänsä!
Kun Niemimäkelän isäntä näki, että hänen rahojensa karttumisen onni
loppui niin lyhyeen Peltolan kylässä, nimittäin noiden kahden talon
häviöön, ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin sijoittaa rahansa pankkiin,
mutta pankki ei maksanut kuin neljä sadalta kasvua, jonkatähden hänen
rahojensa kasvaminen kävi paljoa vähemmäksi kuin yhdeksänkymmentä
sadalta, jonka hän oli niille kasvuksi uneksinut; eikä tuota tappiota
voinut sekään parantaa, että koettiin köyhille antaa almua ja että
käsirahoja pidettiin Raamatun lehtien välissä.
Niin kului joku aika. Niemimäkelän maanviljelys kävi vuosivuodelta niin
huonoksi, ett'ei tuottanut taloon vuosinaisia tarpeita! Kummako se oli,
sillä isäntä ja talon poika eivät valvoneet päin perin mitään työtä sen
koommin kuin kylään tulivat, jopa kaiketi, sillä he olivat liika hyviä
ja rikkaita niin halpaan ammattiin kuin työn perään katsomiseen, ja
työn tekemisen itsensä katsoivat he niin ylön, ett'ei sen tekijällä
ollut heidän mielestänsä kunniaakaan! Sentähden koko talon työ ja hoito
oli vieraan väen hallussa, jotka eivät taas huolineet muusta, kunhan
vaan päivä meni ja toinen tuli; eikä talon hoito parannut sittenkään,
vaikka sitä hoitamaan tuli viimeiseltä Hoitolan Heikki ja Metsälän
Mikkokin. Tuommoisen hoidon kautta tulivat Niemimäkelän tilukset kovin
rappiotilaan: niityt pensastuivat ja jäivät aidoitta ja ladoitta,
sentähden väheni heinän saalis vuosi vuodelta ja viimein ei niistä
saatu kuin vähän sänkeä karjojen jaloista, ja niin saadut heinät olivat
sekä huonoja että kalliita, kun kallis työväki päinensä niitä
koperoitsi. Heinien osto kasvoi siis vuosi vuodelta talossa. -- Pellot
jäivät ojittomiksi ja aidattomiksi ja ne viljeltiin niin huonosti,
ett'eivät ne kasvaneet oikein puita eikä heiniä, mutta viljaa sitäkin
vähemmin; sillä niitä pidettiin kumminkin siksi rauhatoinna, ett'ei
luontokaan niissä saanut kasvukuntaansa levittää! Ja kun niissä oli
jotakin kylvöä, haparoitiin niitä harvoja korsia, joita huonosti
ruokottu maa oli jaksanut kasvaa, vasta talven tullessa lumen seasta
pois, ja silloin eläimet olivat niistä jo runsaan osan ottaneet,
huonojen aikojen tähden! -- Kylläpä sen arvaa jo edeltäkin päin, että
semmoisella maanviljelyksellä ei peltokaan antanut talouden tarpeeksi
viljaa, jonkatähden kaikki talossa tarvittava vilja ihmisille oli
vuosittain ostettava; sillä korskuvat syöttiläishevoset ja muu karja
tarvitsivat kyllä syödäksensä kehnon ja vähän viljan, jonka maa antoi.
Mutta olipa toki Raamatun raoissa rahaa ja pankista saatiin toista;
paha vaan, ett'ei pankki maksanut yhdeksääkymmentä sadalta kasvua.
Eipä siinä ollut vielä kyllä, että talon tulot pienenivät, ett'eivät
rahat kasvaneetkaan määrättömästi; mutta siihen tuli vielä lisäksi
aivan päinvastainen seikka, nimittäin se, että samassa määrässä kuin
tulot pienenivät, menot talossa suurenivat. Sillä yhä useammin
tarvittiin tehdä matkoja kaupunkiin, tuomaan sieltä ehtimiseen
olutkuormia, "koljotti" pulloja ja muita "troppeja"; sillä isännän
hävytön velkoja -- sydänala -- oli tullut yhä ankarammaksi
vaatimuksissansa ja lisäksi oli tullut vielä toinenkin yhtä tyhjä ja
vellova sydänala, kuin isännälläkin oli, nimittäin Kasperin; ne
kaksoisvelkojat olivat tulleet niin ankariksi, ett'eivät tyytyneetkään
enään katkeroihin "alvee"- ja "jäarnästi"-troppeihin, vaan heille piti
antaa oikein virtanaan jalostuttavaa nestettä, oikein alkuperäisessä
puhtaudessaan! Mutta yhä useammin kuului kylässä, että Niemimäkelän
isäntä taas on "kipeänä", sillä kukaan ei ollut päässyt hänen
kamariinsa; yhä useammin kuului kylällä, että Kasperi taas oli
juovuksissa! Kaikkiin näihin asianhaaroihin katsoen oli se paha, kovin
paha, kun rahat eivät tuottaneetkaan yhdeksääkymmentä sadalta, sillä
varat eivät kumminkaan olleet niin äärettömät, että niukka neljän
prosentin kasvu olisi riittänyt laiskan, työttömän ja huolettoman
perheen ylöllisen ja harrastelevan elämän tarpeisiin; vaan päivä
päivältä, vuosi vuodelta, tuli pääomaan isompi kolo. Siihen vielä
lisäksi tuli, että isänsä ehtimiseen sai maksaa ja sovittaa Kasperin
rikoksia, joita hän usein juovuspäissään teki, eikä isällä ollut yhtään
syytä nurkua, ett'ei Kasperi ollut hyvästi alkanut "maailman rannan"
kouluansa ja että hän on liiaksi saanut lukea "lorukirjoja".
Se aika, jolta nämät viimeiset kertomukset ovat, on jo jonkun ajan
edempänä Iikan naimisista, ja kylällä rupesi nyt kulkemaan kaikenlaisia
huhuja. Sillä tiettiin salakähmää, että Niemimäkelän isäntä onkin aina
silloin juovuksissa, kun hänen sanotaan olevan kipeänä; siellä
tiettiin, että hän taas on saanut maksaa niin ja niin paljon Kasperin
pahoista töistä; siellä tiettiin, että Niemimäkeläisten varat eivät
olleetkaan niin suuret, kuin on luultu; sillä niitä pitää kuluttaa joka
vuosi runsaasti. Mutta se oli vaan salaisena kuiskeena harvain kesken,
sillä eivät he halunneet juoruta.
Tosin olivat he yhtä pönäköitä, yhtä ylpeitä, yhtä arkoja kunniastaan
kuin ennenkin; tosin oli heillä vielä korskuvat hevoset, kiiltävät
hevosvärkit, kauniisti sisustetut uljaat huoneet ja rahoja Raamatun
raoissa, mutta useassa kohden alkoi näkyä rikkinäisiä akkuna-ruutuja,
jotka saivat jäädä siihen korjaamatta, ja joku riutunut savupiippu oli
ilmestynyt tuon korskallisen rakennuksen katolle, yhtä huonolla
korjausonnella kuin rikkinäiset akkuna-ruudutkin, ja niitä pitivät
kyläläiset pahana enteenä.
Tosin ajoi isäntä vielä kirkolle yhtä komeilla hevosilla ja
hevosvärkeillä kuin ennenkin ja kuski oli hänellä ajamassa
kuskilaudalla niinkuin ennenkin, aisakello tärpätti aisassa niinkuin
ennenkin ja suuri karhuntalja liehui reen perässä niinkuin ennenkin --
kaikkiko niinkuin ennenkin? -- eipä kuitenkaan kaikki, sillä aikoinaan
kauniit vaatteiset suitsivarret olivat jo poikki olleet useasta kohden,
jotka sitten olivat solmiellut kiinni niinkuin parhaiten oli taidettu,
mutta solmuhan on aina solmu. Kuskilauta oli pitkän ajan reessä ollut
jo rikki ja niin se nytkin oli; mutta yhtäkaikki istui kuski siinä
pönäkkänä, kädet suorana, niin ohjaten solmuisilla suitsivarsilla
hevosta; mutta tuo rikkinäinen kuskilauta natisi, ritisi ja ratisi
alinomaa ajaessa, ikäänkuin muistuttaen ehtimiseen jotain talouden
toimien vaillingista, muistuttaen, että asiat eivät kaikki olleet
niinkuin olla pitäisi; suuri ja ennen niin romea umpikulkunen rämisi
myös ränkien korvissa niin epäsointuisesti, että sen sointu kuului
siltä, kuin joku olisi kepakolla rummuttanut rikkinäisen paistinpannun
pohjaan, ja kyläläiset kuiskaelivat toisillensa: "jopa Niemimäkelän
isännän hevosvärkit rupeavat huononemaan".
Noiden ennetten aikana Niemimäkelän isäntä tuli käymään eräänä päivänä
Jäykkälässä! Hän ei ollut käynyt juuri monasti siinä talossa, ei
useammasti kuin olemme nähneet, ja niilläkin hänen käyntikerroillansa
oli hänen asiansa jotenkin oudonlaisia. Niemimäkelän isäntä ei
kuitenkaan tullut nyt Jäykkälään kopeana ja uhkaavana, niinkuin
edellisillä kerroilla oli tehnyt, vaan hän tuli höylinä ja kohteliaana
niinkuin hyvä ystävä ainakin. Talonväki otti vieraansa hyvästi vastaan
ja isäntä vei hänen kamariin, mutta kaikki Jäykkäläiset kummastelivat
keskenänsä: mikä oli saattanut hänet heille tulemaan! Niemimäkelän
isäntä puheli höylisti talon isännän kanssa ja jälkimäinen iloitsi
sydämessään, että naapurissa oli varmaan joku muutos tapahtunut
parempaan päin. Kun vieraansa oli niin kohtelias ja kun oli puheltu
niitä näitä, rohkesi Jäykkälän isäntä viimein kysyä häneltä:
"Ettekö aio jo ottaa vävyänne ja tytärtänne kotiinne? Vaikka kyllä he
tulevat hyvästi toimeen tuossakin, vaan tekin näyttäisitte tarvitsevan
heidän apuansa."
Niemimäkelän isännän kasvot muuttuivat tuota kuullessansa ja verisuonet
pullistuivat hänen otsassansa ja aivenillansa, ja värisevin huulin
vastasi hän: "Ei ikänä kerjäläisiä", ja Jäykkälän isäntä havaitsi
silloin pahoin pettyneensä.
Niemimäkelän isäntä tyyntyi taas ja hän muuttui entisellensä, yhtä
kohteliaaksi. Kun oli taas puheltu sitä ja tätä, sanoi hän viimein:
"Ettekö, hyvä naapuri, lainaisi minulle parituhatta markkaa muutamaksi
viikoksi? Minulla on kyllä rahoja pankissa, mutta minä tarvitsisin tuon
joutavan summan äkkiä, eivätkä rahat joudu pankista niin pian kuin
tarve vaatisi, sillä minulta sattui käräjärahat loppumaan."
"Minä en ota rahoja lainaan enkä minä anna rahoja lainaan", sanoi
Jäykkälän isäntä jäykästi.
"Tuon vertaista summaa!"
"En vähää enkä paljoa, eikä minulla paljoa olekaan."
"Jopa oli kumma! ja minä olen itse tarjonnut sinulle rahaa lainaan."
"Mutta en minä ole sitä tarjousta ottanut vastaan, enkä siis ole teille
siitä mitään velkaa. Minä tiedän, kenellä on rahoja käsillä, jonka
paremmin sopii ryhtyä teidän asioihinne: se on teidän vävynne, menkää
ja lainatkaa häneltä; minä tiedän, että hän ilolla lainaa teille",
sanoi Jäykkälän isäntä.
"En, vaikka paikalle nääntyisin", sanoi Niemimäkelän isäntä ja lähti
pois, mutta ei yhtä kohteliaana kuin oli tullut.
Tuota naapurinsa rahan lainaan hakemista piti Jäykkälän isäntä hyvin
kummana, ja kun joku vaan puhui Niemimäkelän rahoista ja rikkauksista,
pudisti hän epäileväisesti päätänsä, mutta ei puhunut kenellekään siitä
sen enempää.
Tosi on, että Raamatun välistä olivat nyt Niemimäkelässä rahat
loppuneet, ja kun ei hän saanut lainaa kyläläisiltänsä, laittoi hän
poikansa pankista noutamaan useampia tuhansia markkoja. Kasperi lähti
matkaan kaupunkiin ja nosti siellä tarvittavat rahat. Oli iltapäivä,
kun hän rahat sai haltuunsa. Hänen sydän-alansa rupesi taas velkomaan
saataviansa ja nyt oli hyvä tila tyydyttää jo tottunutta velkojaa. Hän
meni ravintolaan ottamaan "naukkuja" ja siellä tuli kohta paljon hyviä
ystäviä, sillä olihan Kasperi rikkaan Niemimäkelän poika, jolla oli
rahoja, ja raha antaa rintaa. Naukkujen ottoa tihitettiin ja siitäkös
tultiin hyvälle tuulelle. Aika tuli ikäväksi; ruvettiin ajan kuluksi
pelaamaan! Peli-into kiihtyi kiihtymistään ja naukkuja otettiin väliin
lisäkiihoitukseksi. Kasperi tuli juovuksiin, jonkatähden ei hän ollut
edes kunnollinen pelaajakaan, ja hän kadotti markan markan perästä,
sadan sadan perästä, ja aamun tullessa ei hänellä ollut rahaa kruunun
mynttiä! Hän kauhistui ja hirmustui itsekin tilaansa, kun oli
kadottanut kaikki rahansa; ja kuinka hän kotiinsa menisi, kun ei
hänellä olisi rahoja? Hän rupesi koettelemaan tappeluonneansa, kun ei
pelionni auttanut. Vihasta vahtoavin suin töytäsi hän rahojensa
voittajien kimppuun, ryöstääksensä heiltä kadotetut rahansa takaisin.
Tappelu kävi raivoisaksi, päihtymys ja epätoivon vimma teki Kasperin
tiikerin kaltaiseksi. Hän haavoitti pahoin vastustajiansa, ja
ravintolan huonekaluja ja astioita särkyi paljon siinä mylläkässä.
Vaikka Kasperin vastustajia oli useampi, eivät he voineet häntä
hillitä, sillä hän löi vimmatulla innolla, kaikilla, mitä vaan käteensä
sai. Mutta heti tappelun alkaessa oli eräs heistä juossut kaupungille
poliisia hakemaan hätään; poliisi tulikin, otti Kasperin kiinni ja vei
hänet kaupungin vankilaan, yhtä tyhjänä rahoista, kuin oli kaupunkiin
tullutkin! Kyllä Kasperi koki sanoa, että hän on Niemimäkelän Kasperi,
vaan ei mikään auttanut, poliisi teki tehtävänsä. -- Se oli kova
tutkinto Kasperille, hänen isällensä niin mieluisessa maailman rannan
oppikoulussa!
Kasperia ei laskettu irti kaupungin vankilasta, ennenkuin asia tuli
tutkituksi raastuvassa. Eräs maaseudulta kotoisin oleva todistaja oli
kerinnyt lähteä pois kaupungista, jonkatähden tutkinto viipyi useampia
päiviä. Kasperi lähetti isällensä heti sanan, että hän tulisi
kaupunkiin lunastamaan poikaansa pois pahasta pinteestä, johon hän oli
joutunut. Isä tulikin kaupunkiin ja koki kaikin tavoin saada poikaansa
pois ilman rangaistuksetta. Hän nosti pankista taas rahoja ja kulutti
satoja nurkkasihteereille asiansa auttamiseksi; mutta mikään keino ei
auttanut, sillä ei raha eikä Niemimäkelän nimen arvokkaisuuskaan
painanut mitään oikeuden vaakakupissa, vaikka hän luuli niin paljon
painavansa Peltolan kylässä rahoinensa kansalaistensa kesken. Kasperi
sakotettiin vaan armotta juopumisesta ja tappelusta, ja hän tuomittiin
maksamaan vielä kaupan päälle kaikki tappelussa särjetyt huonekalut.
Tosin sakotettiin toisiakin Kasperin juoma- ja tappelukumppaneita;
mutta mitäpäs se häntä auttoi, jos muitakin oli samassa kadotuksessa?
Niin se seikka loppui.
Ensi kerran eläessään havaitsi Niemimäkelän isäntä, ett'ei Kasperi
tehnyt oikein, ja vihan ja kiukun väessä haukkui ja sätti hän
poikaansa, kun hän oli niin paljon hänelle tehnyt aineellista vahinkoa,
ja uhkasi pieksää poikaansa; mutta hänen mieleensä ei johtunut
vähääkään, että suurin syy Kasperin pahantapaiseen elämänlaatuun oli
hänen oma vikansa, kun hän oli liian löyhästi valvonut poikansa
kasvatusta. Tosin oli isä pojallensa valinnut ja määrännyt oppikouluksi
tuon moniluokkaisen maailman rannan; mutta nyt havaitsi hän, että
siellä saatetaan opettaa muutakin, ei vaan rahojen kokoamista, vaikkapa
aivan päinvastaisiakin asioita. Mutta sen kaiken piti hän vaan poikansa
vikana, jolla oli niin "huono pää", ett'ei hänestä voinut sen parempaa
tulla.
Elämä Niemimäkelässä tasaantui taas tuonkin tapauksen perästä
entiselleen, eikä siitä ollut sen pitempää, mutta kylässä alkoi kuulua
hiljaisia, salaisia kuiskeita, asiantuntevain kesken, että Niemimäkelän
isäntä oli nostanut pankista viimeiset rahansa Kasperin lunastamiseksi
ja että hänellä on jo velkojakin!
Niin kului aikaa vielä ummellensa puolitoista vuotta, eikä mitään
erinomaista tapahtunut. Kasperi vaan eli tavallista menoansa: ajoi
hevosella kylästä kylään, talosta taloon, markkinoilta markkinoille ja
oli melkein aina hujakassa. Hän haki muka nyt morsianta itsellensä,
jonka piti olla hyvin rikkaan ja muuten maanvalion, rikkaan
Niemimäkelän ainoalle pojalle. Mutta Kasperin elämäntavat olivat jo
tunnetut laajalle, sillä "hyvä kello kauas kuuluu, paha sanoma vielä
etemmäs"; sentähden ei kukaan kunnon neiti tahtonut yhtyä hänen
kanssansa. Jospa hän olisi aikanansa nainut jonkun siveän ja
lujaluontoisen, vaikka köyhemmänkin tytön, joka silloin ei olisi ollut
mahdotonta, niin kenties olisi koko Niemimäkelän ja Kasperin elämä
tullut toisenlaiseksi; kenties olisi talo tullut häviöstä pelastetuksi,
kun olisi hellä käsi tullut tasoittelemaan ja hillitsemään talossa
syntyviä epäkohtia, kun olisi tullut hellä sydän, vaikka ei rikaskaan,
palkitsemaan huonoa kasvatusta -- kenties, kenties?
Kaikkialla saivat Kasperin naimatuumat huonon lopun ja alakuloisuus
valtasi koko talon väen; eikä kummakaan, sillä kuuluisalla nimellä oli
Kasperin naimisen kautta luultu saatavan toisia rahoja menetettyjen
sijaan.
Eräänä pyhänä, kun väki kirkosta palasi, toivat he sen oudon uutisen
tullessaan, että Niemimäkelän talo irtaimineen päivineen kuulutettiin
pakko-huutokaupalla myötäväksi! Eikä se uutinen kovin kyläläisiä
oudostuttanutkaan, sillä olihan ollut liikkeellä jos jonkinlaisia
kuiskeita.
Nyt olivat rahat loppuneet jo Raamatun sisältäkin; ei Raamattu
ollutkaan niitä pyhittänyt vääryyteen. Olisipa tainnut olla parempi,
jos olisivat itse sieltä hakeneet pyhitystä, kenties olisi silloin
rahatkin tulleet pyhitetyksi; ehtynyt oli nyt Raamattu, ehtynyt pankki
ja maa oli jo aikaa ehtynyt; ehtyneet olivat myöskin ne monet
lainanantajat, joilta isäntä oli jo kauvan salaa rahaa lainannut; mutta
heidän sydän-alansa ja kunnianhimonsa, ne eivät olleet ehtyneet! Metsät
olivat kyllä kerran ennenkin jo kauniina pölkkyinä uineet pitkin
virtoja ja putouksia teille tietämättömille Niemimäkelän isännältä,
mutta nyt ne olivat uineet toisenkaltaisina ja toista tietä ja vieläpä
toisenlaisia putouksiakin myöten, semmoiseen kuiluun, josta eivät ne
enään palanneetkaan takaisin minään luotettavana esineenä, vaan
ainoastaan paksuna sakeana sumuna, jota kutsutaan turmelukseksi.